Raportti "Me tulemme taas"
-elokuvaseminaarista Helsingissä 27.4.
Järjestäjinä SEA, SES ja SETS.

[M.G. Soikkeli]

90-LUVUN SUOMALAINEN ELOKUVA

"Follow the money", on nykypäivän ohje tutkivalle journalismille, ja ohje tuntuu pätevän erityisen hyvin elokuvakulttuurin tutkimiseen. Uuden ja vanhan elokuvan kohtaamista käsitellyt seminaari (27.-28.4.) päätyi sekin ensimmäisen päivän alustuksissaan rahan jäljille, jopa silloin kun oli tarkoitus puhua elokuvan estetiikasta ja kritiikistä.

Uuden ja vanhan elokuvan kohtaaminen otsikolla "Me tulemme taas" kartoitti 90-luvun suomalaisen elokuvan paljonjuhlittua nousukautta, sen illuusiota ja taustalta löytyviä todellisia tekijöitä. Lukuina tuo 90-luvun nousukausi huipentui niin kirkkaasti vuoteen 1999, että ihan pelkkänä taikalaatikkotemppuna leffan nousua ei voi selittää: viime vuonna nähtiin 22 kotimaista täyspitkän elokuvan ensi-iltaa ja 25% elokuvalipuista ostettiin kotimaiseen rainaan; keväällä 1999 jopa puolet.

Varsinainen sukupolvimurros oli tapahtunut jo paljon aiemmin, kävi ilmi Sakari Toiviaisen esityksestä. Toiviainen päivitti murroksen niinkin tarkasti kuin vuoden 1980 helmikuulle. Edellisessä kuussa oli nähty ensi-illassa katoavan sukupolven viimeinen leimahdus, "Tulitikkuja lainaamassa", ja helmikuussa astui esille nuorempi polvi Tapio Suomisen komealla nuorisokuvauksella "Täältä tullaan elämä". Murroksesta huolimatta 1980- ja 1990-luku olivat teattereissa hiljaista aikaa, mitä Toiviainen selitti paitsi videoiden tulolla, myös 60- ja 70-lukujen avantgardella, 'uuden elokuvan' estetiikalla, joka oli karkottanut yleisön teattereista.

Vasta aivan viime vuosina suomalainen elokuva on alkanut jälleen vetää puoleensa. Martti Soramäki (YLE) korotti viime vuoden leffoista tilastojen avulla kolme elokuvaa ylitse muiden: "Rukajärven tie", "Häijyt" ja "Poika ja ilves". Näiden yli 300 000 katsojaa vetäneiden leffojen erityisansiota oli tilastolukujen komistuminen myös katsojien sarakkeessa. SES:n pomo Jouni Mykkänen puolestaan löysi kotimaisen elokuvan menestykselle lisää syitä: elokuvafestivaalit, nuorten tekijöiden ammattitaito, sekä multipleksiteatterit, joissa leffojen kysyntä ja tarjonta kohtaavat toisensa tarkemmin kuin parin salin teattereissa. Nuori katsojakunta myös liikkuu "irtautuneena televisiosta" ja käy helpommin etsimään sitä suurta yhteistä kokemusta elokuvateatterin pimeästä.

Välinäytöksenä ensimmäiselle seminaaripäivälle kävi YLE:n Eila Werning kehumassa kuinka paljon elokuvia valmistuu TV1:n yhteistuotantona (vaikka YLEllä on velvollisuus vain kolmen pitkän elokuvan tukemiseen yhteistuotannossa; rahamäärät ovat 1-2 milj. markan luokkaa) ja ohjaaja Markku Pölönen kertomassa vitsejä. Eikä siinä mitään, Pölönen on yhtä taitava vitsinkertojana kuin tekemään elokuvaa muistuttavia matkailumainoksia. Hän ei myöskään yhtään ujostellut nostaa esille sitä, että suomalaisen elokuvan kriisi on johtunut esimerkillisten mieshahmojen uupumisesta.

Päivän asiaosuuden hoiti Antti Alanen esittelemällä suomalaisen elokuvateollisuuden "ur-filmin", ruotsalaisen ohjaajan Mauritz Stillerin filmatisoinnin "Laulu tulipunaisesta kukasta" -romaanista. Alanen osoitti ihan vakuuttavasti yhteyksiä suosittuihin miesgenre-elokuviin: tukkijätkät, rillumareit, ja nuorten miesten odysseiat. Tämänkeväinen nuorisoleffa "Levottomat" oli sekin Alasen silmissä Tulipunakukan peruja: nykypäivän kulkurifantasiassa kaikki ovat seksuaalisesti vapaita olaveja.

Päivän vahvoista mielipiteistä sai yksin vastata kriitikko Lauri Lehtinen. Muun muassa TV-maailma -lehteen ja Ylioppilaslehteen kirjoittava Lehtinen arveli Suomenkin menevän siihen suuntaan, että promootiopäälliköt määräävät elokuvajournalismin suunnan. Hyvänä esimerkkinä kotimaisen elokuvatuotannon liehittelystä hän otti esille Hesarin NYT-liitteen, jossa muuten "nokkavien" juttujen keskellä juuri leffa-arvostelut ovat pliisuja ja jopa mielisteleviä kotimaista elokuvatuotantoa kohtaa. Lehtinen myös totesi, omana arvionaan, että selvänäköisimmät raportit suomalaisesta elokuva- teollisuudesta tulevatkin tällä hetkellä elokuvajournalismin ulkopuolelta.

Ensimmäisen seminaaripäivän konkreettisin anti oli kirjajulkaisu "Lyhyttä ja pitkää", joka on esittelyteos 90-luvun keskeisimmistä elokuva-ammattilaisista Suomessa. Kirjasta löytyy kuutisenkymmentä henkilöartikkelia, joista suunnilleen puolet on hyvinkin tuttuja nimiä: Aaltonen, Honkasalo, Kaurismäki, Mänttäri, Rastimo, Saarela, Suutari, yms. Lopuista kymmenkunta on sellaisia, jotka palautuvat "ai tää on se" -takaumina, mutta onpa mukana melkoinen määrä sekä ihmisiä että etenkin (lyhyt)elokuvia, jotka ovat jääneet täysin tuntemattomiksi. Filmografioilla ja englanninkielisillä tiivistelmillä täydennetyt artikkelit ovat kolmesta seitsemään sivua pitkiä; Kaurismäet ja Lehmuskallio saavat yhdeksän. Artikkelit ovat hyvin selkeitä lehtijuttumaisia esittelyjä, ja ainoastaan kriittisyys tuotantoja kohtaan vaihtelee rajusti. Esimerkiksi Jari Halosen elokuvat nousevat arvoon arvaamattomaan ja mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä enemmän hehkutusta tunnetuimmat ammattilaiset saavat osakseen.

Esimerkiksi Veikko Aaltosen "Rakkaudella, Maire" (1999) on tekijänsä "voittoisa paluu", "mestariteos", jossa Eeva Litmanen tekee "huikaisevan" roolityön. Hmm? Jos vertaa tätä tekijämatrikkelia saman kustantajan (BTJ Kirjastopalvelu) vastaavaan teokseen kirjailijoista ("Nykykertojia 3" (2000)), niin kyllä kotimainen elokuva voittaa kirjallisuuden tässäkin hypessä. Valitettavasti.


Seminaarin toisena päivänä päästiin jo niin lähelle 90- luvun menestystarinaa, että ohjaaja Olli Saarela ja tuotantopäällikkö Jarkko Hentula kävivät esittämässä oman versionsa siitä, miten tehdään kotimainen menestyselokuva: "Rukajärven tie" ja 418970 katsojaa. Vasta heidän puheenvuorostaan tajusi, millaista riskirahaa elokuvabisnes pyörittää, etenkin kun kyse on suurelle yleisölle tarkoitetusta elokuvasta.

Menestyksen ollessa jo taskussa molemmat herrat saattoivat uhota sillä, miten he olivat markkinointivaiheessa tehneet selväksi, että "Rukajärven tie" (1999) on se elokuva jonka kerran vuosikymmenessä teatteriin eksyvä suomalainen katsoo (sen edellisen ollessa siis "Talvisota"). Eniten huolissaan tuottajatiimi ynnä ohjaaja olivat olleet siitä, että "Rukajärven tietä" luultaisiin pelkäksi sotaelokuvaksi, jonka vain ne "nelkytätuhatta elossa olevaa vetskua käy katsomassa, eikä kukaan muu". Rakkausaiheen yhdistäminen sotatarinaan oli se kikka, jolla "Rukajärven tie" saatiin yhdistämään lähivuosien menestyskonsepteja "Englantilainen potilas" ja "Pelastakaa sotamies Ryan". Tuottajatiimi oli markkinoinut elokuvaa mm. elokuvasäätiölle nimenomaan "sotaan sijoittuva draamana" eikä sotaelokuvana.

Yllättävää oli kuulla, että tuottajien yhteistyötahot olivat olleet hyvinkin skeptisiä "Rukajärven onnistumisesta. Ohjaaja Saarela arveli käsikirjoituksen taustavoimana toimineen Antti Tuurinkin olleen siksi huolissaan, että tämä julkaisi nopeasti "Elämä isänmaalle" -kirjan saman aiheen ja tositarinan pohjalta turvatakseen siten selustansa: kirjassa olisi se oikea näkemys, jos elokuva tuomittaisiin epärealistisena.

Toinen tärkeä asia juuri rahoituksen suhteen oli Saarelan tai Hentulan kommentti - herrat puhuivat toistensa yli kuin kokenut juontajakaksikko - että elokuvan menestyksestä on helpompi puhua markkoina kuin katsojalukuina. Miljoona markkaa kuulostaa isommalta kuin satatuhatta katsojaa; myös USA:n ihmemaassa elokuvan menestys tai floppi olisi medialle käsittämätön, jos siitä puhuttaisiin katsojalukuina. Menestyselokuvan taustaa Saarela selitti niin kuin ohjaajat varmaan aina tekevät eli että ohjaajan on itse uskottava tarinaan, jotta saa siitä kaiken irti. Tosin Saarelan haave nimetä elokuva tittelillä "Viena 1941" kuulosti aivan eri filmiltä kuin se mikä teattereissa sitten nähtiin.

Vaan tiesivätköhän Saarela ja Hentula, että 90-luvun katsotuin suomalaiselokuva ei suinkaan ollut "Rukajärven tie", kuten saman aamun Hesarikin väitti, vaan "Kauas pilvet karkaavat"? Taisi olla SES:n Mykkänen joka edellisen päivän seminaarissa kiinnitti huomion siihen, että ulkomainen menestys voi taata elokuvalle suuremman katsojaluvun kuin mitä Suomessa on saatavilla. Suomalaisten elokuvien "etniset" menestysainekset ovat resurssi, joka ei välttämättä kolahda pelkän sota-aiheen käsittelynä; sen Rukajärven miehetkin myönsivät.

Suomalaisen elokuvahistorian lajiaineksia käsitteli omassa esitelmässään tutkija Kimmo Laine (SEA). Meillä pitkiä elokuvia on tehty niin vähän, että kategoriointi on vaikeaa. 1950-luvulle asti Suomessa vallitsi Laineen mukaan lajikonsensus: elokuvan hyvyydestä puhuttiin siihen nähden, miten onnistunut se oli omassa lajissaan. Vasta 1990-luvulla on palattu lajikeskeiseen ajatteluun ja elokuvasäätiö on jopa kannustanut leffantekijöitä lajien uudelleenlöytämiseen. Juuri lajin perusteellahan yleisö tunnistaa millaista tunnelmaa se kuvittelee hakeavansa tietystä elokuvaillasta. Laine kertoi, että SEA:ssa on viime vuosina kartoitettu suomalaisten elokuvien lajityyppejä mm. asiakaspalvelua varten.

Harri Ahokas (SES) käsitteli puolestaan kansallisen yleisömenestyksen aineksia 90-luvun elokuvissa. Suurin muutos 90-luvun aikana oli se, että komedia ei olekaan enää varma katsojia vetävä elokuvalaji. Ahokas kiitteli yleisön elokuvamaun parantuneen, kun Speden puskafarssit eivät enää kelpaakaan edes kokoperheen elokuvaksi. Edellisen päivän esitelmien jatkeeksi Ahokas kartoitti elokuvan ammattilaisia kymmenen tuotantoyhtiöön, joista viidellä on tiivis ja personoiva "tuotantokulttuurinsa". Näistä kirkkaimman arvosanan kuulosti saavan MRP Matila & Röhr Productions, jota Ahokas kiitteli Suomi-Filmi työnjatkajaksi ammattitaidossa ja "laadun varmuudessa".

Päivän ainoa kränä - todella vähän mielipiteenvaihtoa verrattuna edelliseen SES:n järjestämään seminaariin kaksi vuotta sitten - syntyi siitä, millaisia vaikutuksia oli Finnkinon levitysmonopolilla vuosina 1986-1998. Yhtäältä tuottajayhtiöt tottuivat siihen, että "ovi oli aina auki" eli Finnkino oli lupautunut levittämään _kaikki_ kotimaiset elokuvat laadusta riippumatta. Toisaalta yleisö oppi, ettei mihinkään kotimaiseen elokuvaan voinut luottaa, vaan luvassa saattoi olla laadultaan mitä tahansa; etenkin kun kotimaisa elokuvia ei osattu markkinoida sopivaa yleisöryhmää etsiskellen.

Harri Ahokas päivittikin 90-luvulta kaksi suurta virstanpylvästä elokuvien tuotantokulttuurin muutoksessa. Ensimmäinen oli 30.4.1993, kun "Onnen maa" tuli ensi-iltaan ja ohjaaja Markku Pölönen tuli julkisuuteen antaen "elokuvatyöläiselle kasvot"; suomalainen ohjaaja ei ollutkaan vain Niskasen, Mollen tai Laineen kaltainen kärttyisä taiteilijanero, vaan elokuvan ammattilainen, joka etsi yleisöään. Toinen virstanpylväs oli 13.2.1998, jolloin "Kuningasjätkä" tuli ensi-iltaan, ei enää Finnkinon vaan Buena Vistan levityksessä.

Kotimaisten elokuvien saatavuudesta puhui myös Kaarle Stewen, SEA:n ex-johtaja. Stewen oli huolissaan 1900-luvulla valmistuneiden 1102 suomalaiselokuvan säilyvyydestä tuleville sukupolville, etenkin nitraattikauden 450 elokuvasta, joista on tarjolla esityskopio ainoastaan 200 filmin kohdalla. Merkkejä siitä, että alle kolmekymppisten sukupolvi ei tunne sen paremmin klassista suomalaista kirjallisuutta kuin elokuviakaan, on jo nähtävissä; Stewen kertoi karsean esimerkin toimittajasta, joka ei tunnistanut edes Tauno Paloa. Vaikka SEA saisikin pelastuskopiot vanhoista elokuvista, pitäisi niistä niistä saada siis lisäksi esityskopioita, jotta taunopalot ja ansaikoset saataisiin tutuiksi suurelle yleisölle, ja juuri siinä esitysympäristössä mihin ne on alunperin tarkoitettu.

Lisäksi osa filmiperinnöstä on YLE:n ja MTV3:n mielivallassa, siten että ennen 1980-lukua valmistuneista elokuvista kaksi kolmannesta on oikeuksiltaan television hallussa. Koska vanhojen elokuvien pelastaminen on kiinni valtion kulttuuripolitiikasta, myös YLE:n suhteen, ei filmiperinnön kohtalo näytä hyvältä. Jos tahtoa olisi, voitaisiin vanhat elokuvat pelastaa niinkin pienellä rahamäärällä kuin 10 % siitä, mitä käytetään oopperan tukemiseen vuodessa...

Päivän viimeisen puheenvuoron käytti ohjaaja Auli Mantila jatkaen yhtä tiukalla linjalla kuin edelliset puhujat. Mantilan kirouksen kohteena oli elokuvakritiikin löysä ajattelu, jossa elokuvaa ei suhteuteta niihin tarkoituksiin joita leffan tekijöillä on ollut, eikä varsinkaan siihen keskusteluun, johon elokuva pyrkii osallistumaan. Mantila kertoi miten matkalla Berliinin elokuvajuhlille hän sai lukea suomalaisesta iltapäivälehdestä, että "Pelon maantiede" on pelkkää akateemista pohdiskelua verrattuna "Bilaspurin naisiin", jossa käsitellään intialaisten naisten aitoa hätää. Suomeen palattua Mantila joutui taas iltapäivälehden tölväisemäksi: "Pelon maantiede" ei kuulemma ollutkaan Berliinin "menestyjä" vaan Lehmuskallion "Seitsemän laulua tundralta".

Vaikka Mantila otti kommentit henkilökohtaisena loukkauksena, mitä ne tietysti ovatkin, iltapäivälehtien reaktio kertoo paljon myös mediailmapiiristä, jossa elokuvien menestystä vertaillaan. Kun viime vuosien suomalaiset "menestyselokuvat" ovat käsitelleet nimenomaan miesten selviytymistarinoita ("Rukajärven tie", "Poika ja ilves", "Häjyt", "Levottomat", "Kuningasjätkä"), niin "Pelon maantiede" näyttääkin yhteiskunnan sosiaalisen epävarmuuden ja sukupuolten kamppailun kenttänä. Iltapäivälehtiin sisäänrakennettu naisvihamielisyys näyttää löytävän helpoimman mahdollisen lähtökohdan, kun se länttää lennosta elokuvan, joka ei pyri rakentamaan yhteiskunnan nykytilasta sen paremmin selviytyjän kuin skandaalinkaan tarinaa.

Loppukeskustelua ei seminaarissa syntynyt ja vähän jäi fiilis, että seminaarin vetäjillä oli kiire saada yleisö ulos ennen kuin väittely syntyisi pelkästään sen takia, etteivät elokuvan ammattilaiset ja hallintoväki puhuneet samaa kieltä. Kaikkiaan seminaari oli kuitenkin erinomaisen ajankohtaista näkemystä tarjonnut tapahtuma, johon kandee tutustua kirjallisessa muodossa, jahka esitelmät julkaistuvat Lähikuva-lehdessä.