Raportti Minna Aallon väitöksestä
Turun yliopistossa 25.11.2000

[M.G. Soikkeli]

NAISTEN KEHITYSKERTOMUKSET

Vastaväittäjä iskee aina kahdesti samaan paikkaan. Muuten väitöstilaisuudet ovat kehittyneet mediana. Opponentit tuntuvat ottavan paremmin huomioon roolinsa väitöskirjan esittelijänä ja väitöstilaisuuden johdattelijana. Periaatteessahan tämä vastuu kuuluisi kustokselle, mutta samojen lainmukaisuuksien johdosta kustoksella ei ole sananvaltaa edes esitellä kamppailun osapuolia.

Esimerkillisen hyvä väitöstilaisuus kuultiin Turussa 25. marraskuuta käsiteltäessä Minna Aallon tutkimusta "Vapauden ja velvollisuuden ristiriita" (SKS), tarkemmin ottaen kehitysromaanin "mahdollisuuksia" 1800-1900-vaihteen naiskirjallisuudessa. Tilaisuus eteni tiiviinä vuoropuheluna. Vastaväittäjä, prof. Liisi Huhtala pyysi Aaltoa kertaamaan työnsä lähtökohdat ja tulokset, minkä jälkeen niitä lähdettiin purkamaan teema teemalta: mikä naiskirjailijoita puhutti sadan vuoden takaisissa romaaneissa ja miten naiset toimivat osana yhteiskuntaa näissä kirjoissa, sekä Aallon tutkimus kaanonin laventajana ja historian ymmärtäjänä.

Aallon väitöksen yhteydessä Turussa läiskähtelivät historian siivet: ensimmäistä kertaa väitöksen aihe ja näkökulma olivat naiskeskeiset, ja lisäksi kaikki tapahtuman osapuolet olivat naispuolisia (kustoksena prof. Rojola). Tämä selittänee osaltaan sitä, miksi väitös eteni niin tiiviinä, pakottomana dialogina. Ilmeistä on ainakin se, ettei kirjallisuushistoriaa voi tehdä muutoin kuin tutkijoiden tiiviin verkottumisen luomana dialogina.

Aallon valitsemat 15 romaania olivat sellaisilta naiskirjailijoilta, jotka miehinen kaanon on unohtanut: Maila Talvio, Helmi Krohn-Setälä, Aino Kallas, Hilja Haahti, Marja Salmela ja Helmi Keckman. Tutkittavat kirjat eivät kuitenkaan edustaneet mitään 'naisten juttuja', sitä romanttista naisviihdettä, jota kirjoitettiin pian seuraavina vuosikymmeninä ja joka on luonut leimaansa hieman aiemmalle, runsastuotantoiselle naiskirjallisuudelle. Romanttisella rakkaudella oli tutkituissa tarinoissa merkitystä vain sikäli kuin rakkaus oli henkilöitä yksilöivää ja edisti heidän itsekäsitystään, siis jotakuinkin avioliittoon saakka. Eli kuten Aalto toteaa tutkimuksena yhteenvedossa: "-- romanttisen rakkauden kuvaukseen kuuluu myös rakkaudenpettymyksen analysointi, joka saa päähenkilön muodostamaan itselleen identiteetin aikuisena naisena." (s.200)

Professori Huhtala tosin muistutti, ettei 1890-1900 -lukujen mieskirjallisuuskaan ole ihan vailla ansioita, mitä tulee naisen kehityksen kuvaukseen; esim. Pakkalan "Pieni elämäntarina" (1903). Tämän alueen, samoin kuin Onervan "Mirdjan" (1908) puuttumista, väittelijä selitti sillä, että niistä on pian valmistumassa uutta tutkimusta. Huhtala halusi myös tietää, miksi väitöksessä ei ole käsitelty kehitysromaania lajina, esimerkiksi naistutkimuksen tarjoamiin etsintäromaanin tai heräämisromaanin käsitteisiin nähden. Väittelijä selitti valintaansa tekstilähtöisellä kiinnostuksella: hän ei suostunut eristämään naiskirjailijoiden romaaneja joksikin erilliseksi saarekkeekseen, vaan halusi nähdä ne osana laajempaa kirjallista kenttää ja keskustelua.

Perinteisessä katsannossa tutkitut romaanit olisivat antikehityskertomuksia. Työn tärkeimpiä tuloksia lieneekin se, että Aalto tarkensi käsitystä kehitysromaanista (Bildungsroman): tarkasteltavissa tarinoissa nainen kehittyy nimenomaan yhteiskunnallisen roolinsa tiedostajana. Koska tämä muutos on liitetty kansalliseen projektiin ainoastaan mieshahmojen kautta, sitä ei ole samassa määrin noteerattu "kehitykseksi" kuin mieskirjailijoiden kehitysromaaneissa. Väittelijä otti lectiossaan esimerkiksi Maila Talvion. Talviokin oli osaltaan rakentamassa eikä jäljittelemässä kansallista ideologiaa, ja siten vaikuttamassa siihen, millaista sosiaalista muutosta voidaan pitää "kehityksenä".

Loppuyhteenvedossa Huhtala summasi kritiikkinsä: hänen mielestään Aalto luki kehityskertomuksia liiaksi Suomi- keskeiseen ja realismitaustaan nähden, eikä huomioinut ajankohdan romaanien dekadenssiteemoja ja utopismia. Esteettisten lukukriteerien ja intertekstuaalisten kytkösten esille tuominen samoin kuin tutkimuksen lähtökohtien tarkempi määrittely - mitä on 'naisena lukeminen' - olisi ollut tärkeä lisä tutkimukselle. Opponentin pakollisiin huolenaiheisiin kuului myös se, löytyisikö teosta tai teoksia, jotka muuttaisivat lajityypistä annettua kokonaiskuvaa, ja taisi itse vastata siihen "Mirdjalla".

Ylimääräisenä opponenttina prof. Pirkko Alhoniemi penäsi tutkittaviin teoksiin myös Minna Canthin "Agnesta" (1892). Enemmänkin puheenvuoroja olisi voinut liittää näin avoimen pelin merkeissä sujuneeseen väitökseen, mutta toht. Outolempikin piti suunsa kiinni, vaikka väittelijä oli - aivan kuten opponentti arveli - väärintulkinnut häntä sivulla 89 (ensirakkaus on konventio siinä kuin 'puhdas suhde', mutta kirjallisuudessaan ja diskursoitavuudessaan ne ovat eri tason malleja).