[M.G. Soikkeli]

RUNOUS TISLAUTUU ROCKISTA


Timo Forss ja Satu Kiiskinen, Alumiinikuu. Kirjayhtymä 1999.

Otetaan ensin jumalaton pino 1990-luvun keskeisten rockbändien levyjä. Niistä valitaan 150 kiinnostavinta sanoitusta ja aletaan tislata kertynyttä materiaalia säe säkeeltä maistellen. Kun lopputulos järjestellään teemoittain, tuloksena pitäisi olla tuhti kokoelma parasta suomalaista rocklyriikkaa.

Ja resepti näyttää toimivan. Muusikko Timo Forssin ja äidinkielenopettaja Satu Kiiskisen toimittama Alumiinikuu on jatkoa Outi Poppin teokselle Mopolla tähtiin (1990), johon oli koottu 80- luvun parasta rockrunoutta. Kokoelmien ensisijaisena kohdeyleisönä ovat yläasteiden ja lukioiden oppilaat, mutta toivottavasti kirjaa myydään myös rockfestivaaleilla...

Viereisessä kuvassa kirjan toimittajat sekä kirjan valokuvittaja Ari Karttunen.






Rockin runousoppi


Onko rocklyriikkaa sitten olemassakaan muutoin kuin tisleenä musiikista? Toimiiko rocksanoitusten lyriikka samoilla ehdoilla kuin "tavallinen" runous? Ovatko A.W. Yrjänän runot Arcana-kirjassa (1997) enemmän lyriikkaa kuin Martti Syrjän riimitykset Eppu Normaalin hiteissä?

Vaikka välttäisi vastaamasta, millaista taidetta rock itsessään on, joutuu rocklyriikkaa lukiessaan pakostakin maistelemaan tekstejä eri tavoin kuin runoutta yleensä. Parhaimmillaan tämä tuo säkeisiin sitä laulullisuutta ja tarttuvuutta, jota usein kaipailee nykyrunouteen.

Monet Alumiinikuu-kokoelman lauluista ovat niin tuttuja, että niiden melodia ohjaa luennan sävyjä ja säkeiden painotuksia. Jotkut lauluista taas ovat niin pelkistetysti kommentaareja rock- kulttuuriin, että niiden ironia on museoimisen arvoinen.

Ainoa mitä kirjaan voisi toivoa lisää on naissanoittajien osuus. Julkaisutilaisuudessa kirjan toimittajat muistuttivatkin, että tämä kansainvälisesti vahvistuva rockin alue on Suomessa vielä hieman jälkijunassa.

Kokonaisuutena Alumiinikuu-kokoelma on tietysti paljon enemmän kuin sinikantinen laulukirja tai 90-luvun bändien tekstimuseo. Jotkut sanoituksista paljastavat terävyytensä suhteessa muihin lauluihin. Esimerkiksi Jarkko Martikaisen (Y.U.P) tai Gösta Sundqvistin (Leevi and the Leavings) pilailu suomalaisuuden kliseillä näyttää eri tavoin tragikoomiselta muiden sanoitusten joukossa.

Viime vuosina suomalainen(kin) rockmusiikki on sirpaloitunut useiksi osa-alueiksi, joilla on omat pienet kuluttajakuntansa. Samalla rocksanoitusten lyyrisyys on tunnustettu "tavallisen" runouden rinnalla. Yliopistoissa tehdään opinnäytteitä niin A.W. Yrjänän kuin Kauko Röyhkän sanoituksista.

Oma suosikkini rocksanoittajien joukossa on Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatta. Hänen kaltaisensa kielinerot muovaavat rockin ja popin rytmeistä surrealistisen kaunista runoutta:

"joku on aina valveilla kello neljä/
vain huoltoasemalla voi siten hengittää" 

Populaari ja korkeakulttuuri kohtaavat: etualalla kustannustalo Kirjayhtymän edustaja tuoreen rockantologian kanssa, taustalla Tanssivan Kongressin kamat ja Akseli G-K:n fresko.



Rockin Finlandia-palkinto?


Vaikka Alumiinikuu on loistava keino herättää koululaisten kiinnostus runouteen, tulee kirja olemaan tärkeä virtanpylväs myös rockin hovikelpoistumisessa. Tiettyä taiteellista lisäarvoa kirja itsekin tavoittelee sanoituksia rytmittävillä Ari Karttusen valokuvilla.

Teoston omassa Teostory-lehdessä (4/98) tutkija Lasse Koskela kiinnitti äskettäin huomion siihen, miten ainutlaatuisen vahva osakulttuuri meillä on Suomi-rockissa. Hectorin, Juice Leskisen ja Tuomari Nurmion kaltaiset runoniekat yhdistävät musiikin kansainvälisiä aineksia suomalaiseen kulttuuritraditioon.

Samoin kuin kaikissa muissa taiteen alueissa myös rockissa on viihteelliset ja taiteelliset ääripäänsä. Musiikintuottajien etu on ollut pitää yllä mielikuvaa rockin "kapinallisuudesta", mutta Koskelan tavoin muut voisivat kysyä, missä viipyy rock- ja iskelmälyriikan Finlandia-palkinto?

Alumiinikuun sisällysluettelo