[M.G. Soikkeli]

VON BAGH AKATEEMISESSA PEILITALOSSA


** raportti Peter von Baghin valtiotieteellisestä
** elokuvaväitöksestä Helsingin yliopistossa 29.11. 2002

 

Peter von Bagh on valtakunnan armoitetuin selittelijä, elämää suurempien elokuvien promoottori ja filmihullujen arkkienkeli. Äskettäin von Bagh on siirtynyt myös professorin pallille ja paikkansa vahvistaakseen käynyt ansioitumaan tohtoriksi. Kuinka käynee selittelijältä väittely ja miten elämää suurempi retoriikka taipuu akateemiseen esitykseen?

Koomisesti.

Lauantaina 30.11. Peter von Bagh väitteli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa täyden katsojajoukon edessä. Vaikka vastaväittäjä yritti kaikkensa pitääkseen väitöksen perinteen edellyttämissä raameissa, von Bagh hallitsi tilaisuutta miten halusi, nauratti yleisöä ja vastasi opponenttinsa kysymyksiin miten huvitti, enimmäkseen laiskoilla väistöillä tyyliin "pommituksen edessä on pakko tuokin varmaan myöntää".

Miksi von Baghin väitös sitten hyväksyttiin? Ainakaan vastaväittäjällä ei ole paljoa mahdollisuuksia siinä vaiheessa, kun virhe on päästetty jo tapahtumaan eli esitarkastajat ovat antaneet lausuntonsa ja väitöskirjalle on annettu painatuslupa. Von Bagh itse toisteli sitä, että hän ei ole tutkija eikä ole tehnyt väitöskirjallaan tutkimusta, vaan ainoastaan "dramatisoinut materiaalia" tutkimusta varten; hän kiitteli vielä loppusanoissaankin sitä, että virallinen opponentti on jaksanut lukea "pystymetsästä tulleen sivullisen kaoottisen raportin".

Von Baghin omakaan kommentti ei tarkoita, etteikö hänen väitöskirjansa "Peili jolla oli muisti. Elokuvallinen kollaasi ajan merkityksien hahmottajana (1895-1970)" olisi tärkeä ja lukemisen arvoinen teos. Von Bagh vain ei ole kiinnostunut tekemään tieteellistä tutkimusta minkään oppialan perinteellä. Diletantin itsevarmuus ja filmihullun asiantuntemus apunaan hänen ei tarvitse pelätä, että löytyisi joku joka tietäisi enemmän hänen aiheestaan, kompilaatioelokuvasta eli kotoisemmin "kollaasifilmeistä". Diletantin itsevarmuuden varassa hän saattoi suhtautua suorastaan pilkallisesti vastaväittäjänsä vakaviin ja asiallisiin kysymyksiin, vaikka pilkallisuus voisi periaatteessa johtaa väitöksen hylkäämiseen.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Peter von Baghille, kuuskytlukulaisten sankarille, ei niin voida tehdä. Ilmeisesti sen siunasi myös kuuskytlukulainen kustos, mentaalihistoriaa ahkerasti lanseerannut professori Matti Peltonen, ja ainakin sen siunasi ja ylisti kuuskytlukulainen Helena Ylänen seuraavan aamun - väittelijähenkilöön väitöksen sijaan keskittyneessä - kokosivun lehtijutussa (HS 1.12. 2002).

Kokonaan toinen juttu on se, että akateemisen väitöskirjan tulisi noudattaa sen oppialan perinnettä, johon se tehdään. Kun saman lauantain toista väitöskirjaa, Seppo Kääriäisen tutkimusta puolueensa historiasta moitittiin Hesarissa (1.12.2002), että se on vain tiukasti oppialansa vaatimusten mukainen tulkinnoiltaan, von Baghin väitöskirjassa karmaisevinta on se, että siinä on noudatettu äärimmäisen vähän väitöksen oppialan perinnettä. Tai ylipäänsä akateemisen tutkimuksen perinnettä. Otetaan von Baghin tyylistä esimerkki, jossa tiivistyy hänen tapansa selittää elämää elokuvalla ja elokuvaa elämällä:

"Historian avaruutta ristivalottaa korvaamattomasti ja myös täsmällisesti uusien aineistojen ja uusien huomioitujen tasojen kautta konkretisoituva eletyn elämän taso. Sen avoin kuulostelu panee pisteen ei-kirjallisen kulttuurin vähättelyn pitkälle perinteelle." ( PJOM, s. 18)

Mikä sitten on se perinne, minkä kanssa von Bagh väitöskirjallaan keskustelee? Paikan päällä työ sijoitettiin väljästi mentaliteettihistorialliseen tutkimukseen, mutta siltäkin osin von Baghin panos tuntui olevan siinä, että hän pääsi moittimaan aiemman historiantutkimuksen hylkineen elokuvia todistusmateriaalina. Väitöksen lyhennelmässä jo paljastetaan, että "[t]utkielma sijoittuu tieteen ja taiteen leikkauspisteeseen" ja väitöstilaisuudessa opponentti Pertti Alasuutari totesi hänkin, että von Baghin suoritushan on kuin ammattikorkean väitös, jossa on sekoitus omaa taidetta ja lainattua teoriaa. Von Baghin materiaaliin nimittäin kuuluu hänen oma elokuvansa "1952" kompilaatioelokuvien esimerkkiteoksena.

Yhtään minkään oppialan väitöksenä "Peili jolla oli muisti" ei menisi takuuvarmasti lävitse, koska kirja on sekin rakennettu kollaasiksi, koottu "pienoisesseistä" kuten Alasuutari totesi. Kun von Baghin työ sisältää materiaalia neljän tavallisen väitöksen edestä, ei sitäkään voida pitää ansiona _akateemisen_ perinteen sisällä, puhumattakaan nyt siitä, miten asiatonta oli von Baghin käytös väitöstilaisuudessa.

 

Millä kaikilla tavoilla väitös ja väitöskirja siis poikkeavat siitä, mitä akateemisessa perinteessä niiltä yleensä vaaditaan?
1. Puuttuu sitoutuminen oppialan käsitteisiin ja ylipäänsä akateemisen tutkimuksen edellyttämään objektiiviseen kieleen.
2. Puuttuu kohteen analysointiin sopiva analyyttinen asenne ja ilmaisu, etenkin sellainen taidehistorian ja estetiikan soveltaminen, jossa ei tarvita vonbaghilaisia ylisanoja ja kohteen kommunikoivuuden "yleisinhimilliseksi" korotettuja ominaisuuksia.
3. Puuttuu kohteen historian erottaminen yleisestä historiasta ja kohdemedian esteettisten erityispiirteiden erottaminen muista medioista.

 

Peter von Baghin väitöskirjana tarjottu tekstikooste ei siis täytä kuin likimai väitöskirjan vaatimuksia: se "vain kertoo", ei kommentoi lähteitä, ei kommentoi miten juuri tässä tutkimuksessa kollaasi määritellään ja mitä valitaan termimääritelmien joukosta. Nämä puutteet Alasuutari toi esille väitöstilaisuudessa selkeästi ja johdonmukaisesti. Hän nimesi väitöksen ensyklopediamaiseksi ja tietokirjamaiseksi: tekstit kertovat mitä tutkittu lajityyppi voisi olla, mutta kohdetta ei problematisoida.

 

Ensyklopedian sijaan väitöskirjasta voisi puhua ennemmin antologiana ja väitöstilaisuudesta väistelytilaisuutena, joka huipentui väittelijän tarjoamaan kakkukahvitteluun.

* Kun Alasuutari kysyi, onko tutkimuskohteiksi valittu kaanoniin kuuluvia elokuvia sen kummemmin perustelematta valintaa, von Bagh vain totesi, että kyllä, kaanonhan se tässä. Kun Alasuutari kysyi, onko väitöskirjassa savolaiseen tapaan jätetty lopullinen tulkintavastuu lukijalle, von Bagh vain vetosi työnsä moniäänisyyteen.

* Kun Alasuutari kysyi, työn otsikkoon viitaten, onko "peilillä" edelleenkin muisti eli mikä erottaa 1970-lukua edeltävän kollaasitaiteen vuosisadan viimeisistä vuosikymmenistä, von Baghilta tuli vain lisää iskulauseita siitä, miten ajatonta on "tajunnanmanipulaatio" kollaasilla ja miten kuitenkin nykypäivänä kollaasi on "jokapäiväistä leipää". Opponentin tarkentavaan kysymykseen segmentoituneista yleisöistä von Bagh ei osannut vastata mitenkään - koska hänen valtiotieteellisestä väitöksestään puuttuu käsitys yhteiskunnasta ja sen muutoksesta modernin aikana!

* Kun Alasuutari kysyi, onko 1900-luku "suurten järjestelmien aikakautta" ja kollaasi siten aikakautensa medioille ominaista, kansallista rakentavaa ja yksilötaiteilijan sijaan suuria joukkoja suosivaa, ei von Bagh osannut vastata mitenkään - koska hänen (tosiasiallisesti) elokuvatieteellisestä väitöksestään puuttuu käsitys elokuvakatsomisen muuttumisesta modernin aikana.

* Kun Alasuutari otti esimerkin sivulta 323, missä vastaanottajan mahdollisuuksia tulkita kompilaatioelokuvan avointa rakennetta ohimennen sivutaan, ja kysyi onko tässä peruste lajityypin kaikelle propagandakäytölle, von Bagh vain kehuskeli opponenttia ja lupasi ottaa huomion mukaan kirjansa seuraavaan laitokseen. * Kun Alasuutari kysyi, onko tutkimuksessa oikeastaan strategiana kuuskytlukulaisen elokuvakerholiikkeen matala- korkea -kamppailu, jossa populaari kelpaa materiaaliksi mutta se täytyy ensin nimetä loistavaksi taiteeksi, von Baghilla ei ollut haluja eikä kykyjä reflektoida moista työnsä lähtökohdaksi.

 

Eikä näihinkään kaikenkattaviin puutteisiin ollut Peter von Baghilla muuta vastausta kuin myöntää, että hänen kirjassaan vain - ja tämä on tarkka lainaus von Baghin repliikistä - "kartoitetaan materiaali joka on potentiaalista tutkimusaineistoa". von Bagh siis suhtautui paikkaansa väitöstilaisuudessa niin kuin hän olisi akateemisessa peilitalossa, jossa hän ja yleisö voivat yhdessä nauraa "yleisinhimillisen elokuvan" eri tieteissä saamille kuvajaisille. Hän tuo materiaalia tutkimukselle, hän käy keskustelua materiaalinkeruun kautta ja imitoimalla ihailemiaan muttei analysoimiaan teoreetikkoja, ja naurettava on se, joka luulee hänen työtään yritykseksi paikantua tieteen sisäpuolelle.

Kollaasi- tai kompilaatioelokuva on erityisen läheinen von Baghille. Hän on lajia itse harjoittanut ja väsymättä puhunut sen puolesta, että elokuva parhaimmillaan on yhdistelmä fiktiota ja dokumenttia. Mutta "kompilaatio" on hänelle kätevä aihe myös kirjoitustyylin eli sen puutteiden kannalta. Voisi väittää, ettei von Bagh olisi rohjennutkaan väittelemään ilman tällaista aihetta. Kollaasimainen elokuva nimittäin kelpaa metaforaksi aivan mille tahansa, mitä kulttuuriksi lasketaan. Kompilaatioelokuva ei käänny mitenkään sanoiksi, väittää von Bagh, mikä takaa hänen pakotiensä: kollaasi edustaa jotain mikä pakenee sanallisia merkityksiä, joten kirjoittajakin voi olla hämärä ilmaisuissaan, rakentaa kohteensa näköistä työtä ja samalla herjata, miten vähän historiantutkimus on ymmärtänyt tutkia elokuvamateriaalia.

Alasuutarin huomauttaessa, että tokihan kulttuurihistoriassa on käytetty elokuvia tutkimusmateriaalina, ei von Baghilla ollut tähän määritelmää, mikä on hänen oma paikkansa suhteessa kulttuurihistoriaan. Ylipäänsä von Bagh korosti paikkaansa kaiken akateemisen tutkimuksen ulkopuolella, mikä on käsittämätön asenne hyväksyttäväksi väittelijältä. Jo lectiossa von Bagh naljaili, että hänen käyttämänsä teoreetikot eivät ole "salonkikelpoisia nykyisen teorianmuodostuksen kannalta", muotoili siis itselleen kuvitteellisen vastustajan, johon verrattuna hänen siteeraamansa teoreetikot ovat mahdollisimman varhain nähneet "oleellisen" kollaasitaiteesta. Alasuutarikin totesi teoriaa käytetyn, joskin viittaukset teoria- ja metoditeoksiin olivat hänen mielestään "niukahkoja".

Lopuksi Alasuutari kiteytti, että von Baghin väitöskirja on yhtä kuin kokoelma "kielellisesti nautittavia" pienoisesseitä, mutta työssä ei selvennetä kappaleiden ja lukujen järjestystä, ei vastata esitettyihin kysymyksiin, ei ehdoteta johtopäätöksiä, eikä aina edes kerrota mikä on se osakysymys, johon tutkija tekstillään vastaa. Toisaalta työssä käydään "korkeatasoista keskustelua" historiantutkimuksen menetelmistä ja tieteen/taiteen rajalla käyvä analyysitapa käy päinsä, kun tehdään "sosiaali- tai kulttuurihistoriaa".

Jaaha.
Kai sitten niin.
Ja miksi vaatia enempää?
Eikö jokaisella tieteen alalla tarvita erilaisia, kollaasimaisuudellaan tieteenkirjoittamisen perinteet haastavia väitöksiä?

Kyllä tarvitaan, ja sellaisia väitöksiä on onnistuneesti tehtykin, esimerkiksi Anna Makkosen "Romaani katsoo peiliin", Eeva Jokisen "Väsynyt äiti" tai Taina Rajannin "Kaupunki on ihmisen koti". Von Baghin väitöksen hyväksyminen on sekin monessa mielessä tieteenperinteen haastava työ, ainutlaatuinen kooste kompilaatioelokuvaan ja kollaasitaiteeseen liittyviä kirjoituksia, joissa aineisto todellakin on moniäänisesti esillä. Mutta sen koosteisuus ei johdu harkinnasta vaan epäröinnistä, vastuuttomasta suhtautumisesta lukijaan ja tieteenalaan, siis päinvastoin kuin edellämainituilla tutkijoilla.

Toisaalta - eikö Petterin kaltaisille vapaille kuljeskelijoille, asiantuntemuksessaan professoritasoisille tietäjille, ole silti paikkansa väitösinstituutiossakin?

Ehkä. Mutta miten pitäisi suhtautua siihen ilmiöön, että nämä kuuskytlukulaiset lasselehtiset ja petteribaghit, miljonäärilobbarit ja professorifilmihullut, haluavat muun symbolisen pääomansa painikkeeksi myös tohtorinhatun, samaan aikaan, kun sivistysyliopistoa ollaan alasajamassa kautta Euroopan? Miten suhtautua siihen, että nämä tutkijat ovat kiinnostuneempia yleisönsä hauskuttamisesta kuin akateemisen tutkimusperinteen jatkamisesta ja kehittämisestä? Siihen toivoisin vastauksen ennen kuin joudun seuraavan kerran akateemiseen peilitaloon.

 

VerkonAatoksen etusivulle