[M.G.Soikkeli]

ARKI KALIBROI POLITIIKKAA

** raportti Maarit Bergin suomen kielen väitöksestä
** Helsingin yliopistossa 12.4. 2003

Jos väitöstilaisuuksille annettaisiin tähtiä kuten elokuville, olisi tämä Maarit Bergin suomenväitös ollut viiden tähden esitys: opettavainen, viihdyttävä, älykäs ja ennen kaikkea analyyttisen keskusteleva väitös keskusteluanalyysistä. En muista nähneeni vastaavaa, väittelijä puhumassa niin pitkään ja niin asiansa sisältä, että opponenttiprofessorit alkavat virnistellä itsekseen. Kerrankin käsiteltävissä aiheissa edettiin tehokkaasti, kun väittelijältä ei tarvinnut tingata tarkennuksia, hän antoi niitä enemmän kuin ihan aina olisi jaksanut kuunnellakaan.

Maarit Bergin tutkimus keskittyi toimittajan ja poliitikon vuorovaikutuksen analyysiin aineistonaan 49 television keskusteluohjelmaa (1992-2002). Bergin väitös ei siis ollut pelkkää akateemista uutisvuotoa, koska semanttinen analyysi oli kytketty tiiviisti yhteiskunnalliseen kontekstiin. Opponenteiltaan, professoreilta Östman ja Kunelius sai Berg jo alkajaisiksi kiitosta "mehukkaasta" tutkimuksesta, jossa politiikan moraalille saatiin viimeinkin jokin kaliiberi, 'syytöksiä ja epäilyksiä', niin kuin Bergin väitöskirjan nimi kuuluu.

Sekä lectiossaan että varsinaisen väitöksen aikana Berg kuljetti yleisöä mukana tutkimuksensa näkökulmiin selittämällä tutkimiensa tv-ohjelmien taustoja ja keskusteluretoriikan yhteyksiä arkeemme. Poliittisessa mediakeskustelussa konkretisoituvat valta-asetelmat kävivät esille ehkä parhaiten lection kuvitellussa esimerkissä, jossa parisuhteelle ominaiseen syytökseen "Miksi sinulla on tuo hirveä riepu kun olemme lähdössä juhliin" vastattaisiin poliitikon tavoin:
- "Tässähän on kyse laajemmasta kokonaisuudesta..."
- "Päätös tämän paidan käytöstä on tehty jo Ahtisaaren kaudella...
- "Minusta on kuitenkin hyvä, että käydään keskustelua...
- "Minusta on kuitenkin turha arvioida millaisen vastanoton paita saa..."

Rikosmedian asiantuntija, professori Risto Kunelius (TaY, kuvassa toinen vas.) ja kielitieteilijä, englannin professori Jan-Ola Östman (HY, kuvassa vas.) pitivät Bergin tutkimuksessa erityisen merkittävänä asymmetrian määritelmää: poliitikolla on tiedollinen asymmetrinen etu, toimittajalla moraalinen asymmetrinen etu. Bergin keskusteluanalyysissä kävi ilmi, että tv-haastattelussa vain toimittajalla on oikeus tuoda esille kansalaisten moraalinen kanta, mutta poliitikko ei voi olla varma, missä määrin arkikeskustelun lainomaisuudet tulevat mukaan institutionaaliseen keskusteluun.

Tässä on Bergin tutkimuksen ja ehkä laajemminkin keskusteluanalyysin kärki: arkikeskustelun ja institutionaalisen keskustelun eroissa. Poliittinen populismi ei sinänsä vaadi keskusteluanalyysiä tullakseen paljastetuksi, mutta tutkimuksen "antidekkaristinen" (Bergin ilmaisu) osuus on paljastaa, millä tavoin populismi toimii median ja politiikan, kahden kansaa edustavan mandaatin törmätessä toisiinsa.

Professori Kunelius toi ilmeisesti esille useampienkin ei- kielitieteilijöiden tuntoja sanoessaan, että monesti keskusteluanalyysi on tavannut kalibroida kohdettaan hyödyttömästi tekemällä vertauksia arkeen, mutta Bergin tutkimuksen kohdalla rinnastus arkeen ja moraaliin toimii hyvin.

Kysymyksen muotoon laadittu syytös ei ole pelkästään median ominaisuus, mutta syyttäjän toinen puheenvuoro ratkaisee, millaisesta institutionaalisesta vuorovaikutuksessa on kyse. Kiinnostavia eroja keskusteluanalyysi tuottaa silloin, kun poliitikko ei osaa arvata oikein, kuinka arkista kysymystaktiikkaa toimittaja käyttää. Sekä Esko Aho että Heidi Hautala olivat osoittautuneet Bergin analyysissä tapauksiksi, jotka valitsivat täsmälleen väärin ja vastasivat peräkkäisistä kysymyksistä siihen, joka oli heille epäedullisempi; etenkin kun toimittaja pystyi osoittamaan, mikä kysymys olisi ollut heille edullisempi.

Opponentti Östman halusi tietää, eikö tv-ohjelman lajityyppi vaikuta haastattelun taktiikkaan. Berg kertoi yllättyneensä, että sama keskustelukaava ("kuin tanssi") pätee jopa Uutisvuodon kaltaisiin ei-poliittisiin tv-ohjelmiin. Erityistapauksiksi Berg nosti A-mok-ohjelman, jossa pyrittiin oikeussalin tavoin saamaan poliitikkoja puhumaan itsensä pussiin, ja Lauantaiseuran, joka on onnistunut palauttamaan politiikalle sitä mainetta jonka A-mok kykeni politiikalta riistämään.

Opponenttiensa laajimpiinkin kysymyksiin ("missä on ideologia" tai "mitä on arkimoraali") Berg pystyi vastaamaan, vaikka hän ei selvästikään ollut varautunut niihin. Sofistisiin kysymyksiin "onko presuppositioita olemassa ennen kuin ne havaitaan" Berg vastasi ensin sofismin osoittamalla ja sitten aihetta pohtimalla (implikaatiot jotka puretaan puhekumppanin sanomasta ovat välittömästi yhtä kuin implikaatioita). Bergin omaan keskustelutaktiikkaan näkyi kuuluvan, että hän ensin auliisti myönsi kaiken mitä häneltä kysyttiin, kehuikin usein kysymyksen erinomaisuutta, ja sitten vastasi kysymystä paloitellen.

Väitöksen ainutlaatuinen keskustelevuus johtui osittain Bergin omista puhujanlahjoista, mutta ennen kaikkea aineiston ja tutkimusalueen perinpohjaisesta tuntemuksesta. Berg esimerkiksi vertasi mediakeskustelun tilannetta länsimaiseen oikeussalikäytäntöön, jonka mukaan syyllisen on itse puheessa tuotava esille oma syyllisyytensä. Bergin vertailua voisi ehkä tiivistää siten, että mediatilanne on julkinen ja institutionaalinen samoissa mittapuissa kuin oikeussalissa: mediassakin puhutaan kanssakansalaisille, haastatteluunkin liittyy nonverbaalia esitystä, ja median tehtävä kuten oikeussalinkin on muistaa mitä aiheesta on keskustelu aiemmin, mikä näkyy metakeskustelussa.

Toimittajaa puoltava moraalinen asymmetria - käsite jonka opponentit arvelivat valtaavan sitaattikartellit tunnuksella 'Berg 2003' - näkyy siinäkin, että toimittaja edustaa korrektia mielipidettä jopa kansasta riippumatta. Suomalaiset toimittajat kokevat siis edelleen vastuuta kansanvalistajina ja moraalin vartijoina sellaisissakin harvinaisissa tapauksissa, kun kansan enemmistön mielipide on poliitikkojen jyrkkien (esim. maahantulijoiden karkotukset) toimien puolella.

"Televisiolla on varaa edustaa valistunutta kansalaista", totesi Berg: "Toistaiseksi".

Vasta Tony Halmeen ilmaantuminen poliittiselle kentälle on hieman kärjistänyt asetelmaa, koska Halme on edustanut kritiikkiä muiden poliitikkojen toimintaa kohtaan. Toisaalta, totesi Berg aineistonsa ulkopuolelta kommentoiden, Halmeelle ei ole annettu tv-ohjelmissa paljoakaan tilaa puhua vaan hänen sanomisiaan katkotaan samaisista kansanvalistussyistä.

Ehkä Halmeen ilmaantuminen onkin väistämätöntä paitsi osana yleistä äärioikeistolaista liikehdintää myös Suomen stabiloitunutta poliittista ilmapiiriä, jossa hallitukset ja puolueet pitävät kiinni imagostaan kansan todellisuudesta piittaamatta. Siinä mielessä toimittajien työ ei välttämättä ole yhtään kehittyneempää kuin poliitikkojen, jos he - Bergin tutkimuksen perusteella - eivät pureudu syihin tekojen taustalla vaan jäävät kiinni syyttäjän rooliin.

"Helpot formaatit hallitsevat sekä televisiota että lehdistöä", totesi Berg Yliopisto-lehdessä viitaten TV1:n "Voimalan" kaltaisiin köyhiin makasiiniohjelmiin.

Väitöksen jälkeen olen selaillut Bergin väitöskirjaa (SKS), joka rehellisyyden nimissä ei ole ihan yhtä kiinnostava, dialoginen ja retorisen taitava kuin väitöstilaisuus. Opponentti Östman arveli hänkin, että kirjaa olisi voinut supistaa ainakin sadalla sivulla; Östman suositteli aloittamaan lukemisen kahdeksannesta eli päätösluvusta. Siinä Berg vertailee poliittisen haastattelun muotoja ja kontekstoi löytöjään muihin tv-ohjelmiin sekä ulkomaisiin esimerkkeihin.

Hyvän tiivistyksen Bergin väitöksestä saa myös Yliopisto- lehden (5-6/03) haastatteluartikkelista.