[M.G.Soikkeli]

NYKYKIRJAT JA DRAAMA

Ajattelen, ihan oikeasti, useinkin sitä Peter Brooksin teoriaa, että av-media vaikuttaa siihen, miten kirjallisuudessa kuvataan käytöksen kautta tunteita. Itse asiassa olen ajatellut asiaa niin pitkään, etten edes muista minkä verran Brooksin melodraamakirja tukee ajatuksen siirtämistä nykypäivään ja minkä verran olen itse tulkinnut.

Ajattelen Brooksia siksi, että (melo)draaman köyhyys kotimaisessa av-mediassa - ja siitä johtuva kirjallisuuden tylsyys - tuntuu liiankin helpolta selitykseltä. Vaan kun en ole parempaakaan selitystä keksinyt. Ja kun en osaa enää selittää, onko kotimaisten medioiden mitättömyys sittenkin vain oman pääni ongelma, niin lähden mielessäni eskelinen & lehtolan osoittamalle tielle: kirjailijat ovat näköalattomia, lukijat taitamattomia, kriitikot pelokkaita, kirjallisuus kuollutta.

Käännyn tieltä, mietin hetken - ennen kuin menen teatteriin.

Mietin milloin olen viimeksi lukenut kotimaisen romaanin, edes novellin, jonka tarina olisi saanut arvailemaan luonteiden sovittumista toisiinsa? En muista. Lähes aina odotuksen ilo syntyy siitä, jos on syntyäkseen, että yritän arvailla miten kirjailija on ratkaissut henkilöiden suhteen ympäristöönsä. No, sen lisäksi on toki muitakin lukemisen iloja.

Sormituntumalla kirjallisuudesta puuttuisivat suuret persoonat. Jep, Pirjo Hassisen mansikkakirjassa oli lujaa yritystä suuren persoonan hahmotteluun, mutta siinä sitten ympäristö jäi sankarikerronnan jalkoihin. Mitä kaipaisin olisivat kirjalliset aivot, joissa yhdistyisi Snellmanin kirjallinen oveluus ja Hotakaisen pakkomielteet. Viime vuoden vaikuttavin kotimainen teos oli Haavikon toimittama "Miten kirjani ovat syntyneet". Siinä synnytettiin monta fiktiota suurista persoonista.

Sanataide itse ei luo suuren persoonan hologrammikuvaa edes siellä missä se välittömästi kohtaa yleisönsä. Runoillat ovat joko pikkubukowskien showta tai klassikkojen hartaushetkiä, teatterinäytelmät keskittyvät sketseihin; alettiin puhua farssin taiteesta, kun ei enää osattu edes komedian taitoa; vuoden parhaan tragedian järjestävät urheilijat (kts. Makkonen: "Aristoteles Kaken pesulassa"). Ulla Jokisalon näyttelystä tai Julio Medemin elokuvasta saa katsella mitä runoudesta voisi vielä oppia.

 

KOM ja sarjadraama

Tai sitten kaikki muuttuu jatkosarjoiksi, avoimiksi kertomuksiksi, "viihdeputkiksi", kuten niistä iloitaan sanomalehtien tv-palstoilla: tiistain putki ja sunnuntain putki taitavat olla tällä hetkellä puhutuimpia? Seuraavaksi tulevat teattereiden putket.

Näin voi päätellä siitä, että viime vuoden menestynein näytelmä, Reko Lundanin "Aina joku eksyy" on houkutellut KOM-teatterin ja Lundanin siirtymään uuteen draamatyyppiin, jatkonäytelmään. Ensi keskiviikkona ensi-iltansa (ja sitä ennen monta ennakkoa) saava "Teillä ei ole nimiä" on paitsi täydentävä jatko "Aina joku eksyy" -näytelmälle, myös loppuu siten, että olennaista on mahdollinen jatko-osa.

Pidin kyllä enemmän tästä Lundanin Riihimäki-trilogian (?) kakkososasta kuin ekasta. "Teillä ei ole nimiä" -näytelmässä pakkonaurattaminen vaate- ja ilmiöretroilulla oli jätetty minimiin ja tarinan tilanteet olivat välillä ainutlaatuisia (miten lapset suhtautuvat mieleltään järkkyvään äitipuoleen ja tämän äitiin).

Kuva on KOM-ohjelmiston esittelysivulta

 

Mutta tuoteteoksena olennaista on se, että Sari Mällinen nähdään taas hassahtaneena naisena ja Eero Aho on edelleen hujoppimainen ikiteini ja Marja Packalen yhä mahtipontinen matami (kuten "Suomies ei nuku" -näytelmässä). Jos "Teillä ei ole nimiä" tosiaankin olisi Mällisen esittämän Jutan tarina, kuten Hesari väittää (9.3.), pitäisi koko sen rakenne laittaa uusiksi ennen ensi-iltaa. Sen sijaan näytelmä vaikuttaa yhtä kepoisalta kuvaelmalta riihimäkeläisen perheen säädyllisyydestä kuin edellinen osa. Ehkä sitten kolmannessa osassa aletaan päästä analyysiin asti?

Millaisen mallin kirjallisuus voi saada näytelmistä? Sellaisenko mitä media opettelee löytämään Jari Tervon ja Marko Leinon romaaneista? Sadan vuoden kuluttua tällaista kirjallisuuden periodia nimitetään kolumnistien kaudeksi. Osataan kehitellä ajoittaista dramatiikkaa vastakohdilla, muttei draamaa: tehdään kuvaelmaa tyypeistä, luonneniukoista ja yksiselitteisen urbaaneista lottosuomalaisista. Tuomas Nevanlinna saa kirjallisuuden Nobelin vuonna 2020.