[M.G. Soikkeli]

JÄLKISTRUKTURALISMIN JÄLJET SUOMESSA

** Raportti Anna Helteen jälkistrukturalismi-aiheisesta väitöksestä
** 12.9. 2009 Jyväskylän yliopistossa

 

Harvoin väitöstilaisuuksista saa skuuppia aikaiseksi, mutta tällä kertaa oltiin jo lähellä. Anna Helle väitteli 12.9. (JyU) kirjallisuustieteen kätketystä oppihistoriasta, paradigmojen kamppailusta, joka on onnistunut kätkemään sen, miten yksipuolisesti kirjallisuutta on Suomessa luettu.

Väitöskirjansa todisteaineistona Helteellä on Jälkisanat-niminen esseeteos (1987) ja siitä käyty kulttuuridebatti. Väitöksessään Helle osoittaa, että Jälkisanoissa sovellettu jälkistrukturalistinen lukutapa oli kansainvälisessä katsannossa edellä aikaansa. Suomalaisessa 80-luvun keskustelussa kirjaa kuitenkin syytettiin "vanhanaikaiseksi", vaikka kirjan ranskalaista teoriapohjaa ei tunnettu kuin enintään angloamerikkalaisten esittelyjen kautta.

Väitöstilaisuuden opponentti, professori Lea Rojola hieman nuhteli Hellettä kritiikittömästä empatiasta Jälkisanoja kohtaan, mutta nosti väitöksen erityiseksi ansioksi keskustelun avaamisen suomalaisen lukemisen historiasta.
Eipä mikään vähäinen ansio.

Tarkalleen kahden tunnin mittaisessa väitössessiossa ei kuitenkaan keskusteltu siitä, mitä kaikkea meillä on jäänyt Päätalon varjoon, vaan siitä, miten Helteen käyttämä oppihistoriallinen lukutapa sopii yhteen kontekstiherkän kulttuurintutkimuksen kanssa. Ehkä tutkimus on keskittynyt liiaksi teoksen ohjailemaan "moniäänisyyteen" ja liian vähän ajankohdan kulttuurikonteksteihin?

Professori Rojola nimittäin muistutti, että keskeinen kamppailu "hegeliläis- snellmanilaisen" kirjallisuuskäsitystä vastaan käytiin jo 1950-luvulla. Tämän kamppailun esittely, samoin kuin sukupolvikonflikteja selittävä instituutiotutkimus, olisi taustoittanut 80-luvun tilannetta, jossa keskustelun osapuolet olivat analogisia 50-luvun tilanteelle. Suomalaisten intellektuellien ankean torjuntarefleksin Rojola selitti Satu Apon termillä "itserasismi".

En usko, että Helteen väitös vieläkään sytyttää professoreita ruoskimaan itseään tai toisiaan siitä, mitä 90-luvun paradigmasodassa jäi sanomatta 80-luvusta. Väitöskirja ei ole niin tarkasti ja dokumentoivasti oppihistoriallinen, eikä sen moiseen tarvitse pyrkiäkään.
Kulttuurihistoriaan Helle tekee pätevän ja perusteellisen poikkileikkauksen, mutta turvautuu ilmeisen "rihmastollisiin" selityssuhteisiin silloinkin, kun voisi tarkentaa millaisen modernismin nimissä puolustettiin minkäkinlaista postmodernismia - termejä vaihdellen.
Eihän sitä kulttuuridebattiakaan pelkkien oppiarvojen varassa käyty, vaikka se vimmaista olikin. Nuoren sukupolven "saarislaisten" tai "sirkusseurueen" torjuminen päivä- ja kulttuurilehtien kritiikissä ei kumminkaan perustunut pelkästään teoriatyhjiölle tai arvoumpiolle.

Mutta kiusallisen herkullista luettavaa tämä väitöskirja tarjoaa niin kriitikoille kuin tutkijoillekin.
On toivottavaa ja todennäköistä, että Helteen väitös pitkässä juoksussa vaikuttaa kulttuurilehtien ja -blogien tasolla käytävään keskusteluun, pakottaa pohtimaan 'kirjallisuuskäsityksiä' ja kaivelemaan ainakin 1980-luvun kirjallisuutta uudesta näkökulmasta. Sitä kautta keskustelu saattaisi siirtyä tutkijoiden kahvihuoneisiin.

Pienen skuupinkin Helteen väitös voisi tarjota, nimittäin selityksen sille, miksi Jälkisanat-teoksesta puuttuu kokonaan lyriikka. Väitöstä seuranneessa jälkipelissä nimittäin kerrottiin, että kirjalla olisi ollut Eskelisen ja Lehtolan lisäksi KOLMAS tekijä, herra K.
Hänen lyriikkaa käsittelevä osuutensa vain ei koskaan tullut valmiiksi.
Ja ehkä oppineen herra K:n taustaolo projektissa selittäisi myös sen, miten Eskelisen & Lehtolan kaltaisilla karvalakkidekonstruktionisteilla saattoi olla tuoretta asiantuntemusta Derridasta.

Väitöstilaisuudessa opponentti ihmetteli lyriikan lisäksi naiskirjallisuuden puuttumista.
Ehkä syy ei olekaan 80-luvun feminismin keskeneräisyydessä, vaan jälleen siinä, että Eskelinen & Lehtola olivat kiinnostuneempia tekemään isänmurhaa Punk-akatemian (1980) tapaan kuin kirjallisuuden suursiivousta.
Eskelisen & Lehtolan nihilismiä Helle selittää kyllä sitäkin, ja toteaa väitöskirjassaan (s. 240), että Jälkisanoissa "eettisyyden kriteerit vain ovat toisenlaiset". Mutta oman kasikytlukulaisen käsitykseni mukaan edes punk ei merkitse henkilöön käyvää henkistä väkivaltaa, jollaiseen Eskelinen & Lehtola erikoistuivat. Ja sille tielle jäivät.

 

*

 

Soikkelin arvostelu väitöskirjasta ilmestyi 20.1.2010. Kiiltomadossa

Anna Helteen väitöskirja on nimeltään "Jäljet sanoissa. Jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulo 1980-luvun Suomeen".
Kirjaa on saatavilla vain suoraan julkaisijalta, Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä: julkaisut.jyu.fi
Lisäksi kirjan pdf-versio on ilmaiseksi ladattavissa JyU:n sivuilta:
https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/21738/9789513936723.pdf?sequence=1

 

VerkonAatos