[M.G. Soikkeli]

KONSTITONTA KIRJALLISUUTTA ETSIMÄSSÄ


** raportti Helsingin kirjamessuista
** lokakuussa 2002

Turhasta tuli totta. Helsingin kirjamessut rakentuivat perinteeksi, vaikka viime vuonnakaan niillä ei ollut mitään annettavaa kirjallisuudelle, vaan pelkästään messuhakuiselle keskiluokkaiselle perheyleisölle. Tällainen tekstitaiteen tuotteistaminen tarjoaa haasteen kirjojen ystävälle: mistä löytyy nykypäivän konservatiivisin, vahviten vailla poeettista profiilia ja konstittomuutta elävä kirjallisuuskäsitys?

Tutkiessani Helsingin kirjamessuja lauantaina 26.10. otin tehtäväkseni toimia niiden miljoonien kirjanystävien puolesta, joita ei voisi vähempää kiinnostaa kirjamarkkinoille omistettu pääkaupunkilainen rahasampo.

Aloitin ruohonjuuritasolta eli teinien tapahtumasta, koska teineillä tunnetusti on konservatiivisempi kirjallinen maku kuin aikuisilla, pyrkiväthän he kulttuurin kentälle niillä arvoilla, jotka periaatteessa ovat irrallaan iästä ja sosiaalisesta taustasta; teoriassa puhtaasti estetiikkaan liittyvillä arvoilla. Tänä vuonna teinien Nuori Aleksis Kivi -palkinnon sai Maria Peura insestiromaanista "On rakkautes ääretön". Insesti on hyvä puolustusreaktio nuorten kirjamaulta: insesti on säädyllisyyden julkisivua haastava aihe, joka on radikaalisuudesta huolimatta erityisen hovikelpoinen.

Mutta nuoret ovat laskelmoivia vahingossa, ei pitkällä uratietoisella tähtäyksellä., kuten kirjallisen kentän portinvartijat. Vähän matkan päässä Aleksis Kivi - palkinnonjaosta rupattelee Hesarin vahtimestari Antti Majander ja vakuuttelee kulttuuriosastonsa kirjallisen maun laajuudesta. Täällä esiintyjällä on "kieli niin keskellä suuta" (kyllästyneen ohikulkijan toteamus) eikä kirjallisesta _mausta_ ylipäänsä voi puhua: luvataan kaikki, eikä olla vastuussa mistään rajanvedoista.

Lajityypeistä konservatiivisinta edustaa dekkarikirjallisuus, joten menen seuraavaksi kuuntelemaan tilaisuutta, jossa

arvostetut dekkaristit (oik. lukien) Outi Pakkanen, Taavi Soinivaara ja Jarkko Sipilä puhuvat Helsingin parhaista murhamaisemista. Pakkanen väittää Helsingin olevan kuin henkilö, joka joskus saakin "mokata", Soinivaara puolestaan ihastelee kaupunkia ainoana poliittisesti merkittävänä miljöönä trillerille, Sipilä kertoo Kulmapubista, joka on hänen kirjojensa olohuone. Kirjailijoista kukaan ei puhu pääkaupungista mentaalisesti murhaavana ympäristönä, mutta aivan tämäkään ei riitä tuomaan heille konservatiivisimman palturin palkintoa.

Toistakin dekkaritilaisuutta koettelen, täällä on viisi kirjailijaa, jotka ovat osallistuneet "Rakkaudesta kuolemaan" - novellikokoelmaan: Wexi Korhonen, Tuuli Rannikko, Johanna

Sinisalo, Reijo Mäki ja Tuula Sariola (vas. lukien). Korhonen puolustaa lottoproosaa realismin takuuna, Rannikko uskoo avioliittohuijausten yleisyyteen, Sariola paljastaa että paikkakunnan koosta riippumatta voi tapahtua ilkeitä rikoksia, ja Reijo Mäki marmattaa poliittisesta korrektiudesta "tätien vikana". Kirjailija Mäki olisi muutenkin jo vahvoilla konservatiivisimman kirjallisuuskäsityksen palkinnolle, mutta hän tulee paljastaneeksi, että kokoelman alkuperäinen tarkoitus oli yhdistellä rikosta ja "erotiikkaa" (Reijo Mäen eufemismi "pornolle"). Näin työlähtöistä kirjoittajaa ei tietenkään voi palkita konservatiivisuudesta!

Vielä minulla on toivoa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, tuo kansallisen kaanonin tukipylväs, on järjestänyt messuille seminaarin "Isää etsimässä" -kirjoituskilpailusta. Kilpailun pohjalta kasvanutta kirjaa selittävät sen toimittajat Sadeniemi ja Hyvönen osoitellen verraten arvattavia teemoja kuten "isäsuhteen elämänmittaisuus" ja "isät sodassa". Poissaolosta

syntyvä isäkuva on niin ilmaan piirretty tyhjänpäiväisyys, että SKS on päivän vahvin ehdokas konstittoman kirjallisuuden soihdunkantajaksi - kunnes seminaarissa vuoroon pääsee tutkija Ilana Aalto, joka näppärästi kuvailee isäkuvan muutosta 1950-luvulta 1990-luvulle. Aalto kiinnittää huomion siihen, että kilpailuun osallistuneet ovat kirjoittaneet ajankohtaiseen isäkeskusteluun nähden ja etenkin perhekeskeiset kirjoittajat kokeneet kilpailun haasteeksi. Niinpä SKS menettää mahdollisuutensa palkinnolle tarjotessaan harrastajakirjoittajille näinkin paljon liikkumatilaa.

Konservatiivisimman kirjallisuuskäsityksen palkinnolle löytyy onneksi yllätyshaastaja, kristillisen kirjaosaston ja Radio Dein hallinnoima toimipiste. Siellä haastelee kaksi romaanihenkilöä, jotka ovat karanneet "Vuoden kristillinen kirja" -ehdokkaaksi päässeestä "Tahdon, tahdon" -teoksesta. Nämä romaanihenkilöt, pariskunta "Leila" ja "Mischa" eivät pelkästään vakuuta kirjallisuuden todenvastaavuutta, vaan palauttavat niin

kirjalliset kuin elävänkin elämän merkitykset yhteen ainoaan ohjekirjaan, Raamattuun. Avioliittoakin "Mischa" kuvailee "kuullun ymmärtämiseksi", koska avioliitto on pyhässä ohjekirjassa valmiiksi standardoitu fiktio, jota ihminen joko noudattaa ja on onnellinen tai ei noudata ja on onneton. Mitään tämän tyhjänpäiväisempää en voi odottaa messutapahtumasta löytäväni, joten palkinto, viisi fiktiivistä naulaa ja kaksi metalyyristä keihäänpistoa, menee kristittyjen suuntaan. Amen.