[M.G. Soikkeli]

CARPELANDIAN AVOIN BOETIIKKA

** raportti Anna Hollstenin Bo Carpelan -aiheisesta väitöksestä
** 24.4. 2004 HY:n kotimaisessa kirjallisuudessa

Tutkimus on pääri- ja keskustelusuhteiden löytämistä aiempiin tutkijoihin. Kirjallisuudentutkijalle haastavia ovat Bo Carpelanin kaltaiset kirjoittajat, koska heitä lukemalla pääsee lähelle sitä aiempaa kirjallista murrosta, jonka he ovat nähneet, sekä sitä, _miten_ he ovat nähneet. Näin esimerkiksi Carpelan tarjoaa epäsuoran mutta erittäin eloisan kosketuskohdan 1940- luvun modernistiseen murrokseen saakka. Hänen tuotantonsa on niin laaja ja pitkäjänteinen, että kirjallisuudentutkijan olisi helpompi tehdä kartta kuin historiikki carpelandiasta.

Kun Anna Hollsten johdatteli väitöksensä (24.4.2004) lectiossa yleisöä carpelandiaan, hän totesi "houkuttelevaksi" ratkaisuksi lukea kirjailijatutkija Carpelanin oma lectio vuodelta 1960, se kun kuuluu olevan enemmän Carpelania itseään kuin tämän tutkimuskohdetta Gunnar Björlingiä. Väittelijänä muutenkin esimerkillisen hallitusti esiintynyt Hollsten kuitenkin torjui houkutuksen ja tyytyi perinteiseen lectiokaavaan eli esitteli työnsä keskeiset käsitteet Carpelanin kirjallisuuskäsityksen ymmärtämiseen: 'negatiivinen kyky', klassinen ja ennen kaikkea avonaisuus. 78-vuotias kirjailija oli hänkin paikalla väitöksessä, vaikka hänestä puhuttiin kuin abstraktista tekijäsubjektista.

Kehykseksi carpelandian ymmärtämiseen Hollsten muistutti, että 1950-luvun modernistisessa ilmapiirissä kypsyi muitakin samansuuntaisia poetiikkoja kuin Carpelanin pohtima avoimuus. Hollstenin mukaan esimerkiksi Tuomas Anhava antoi kirja-arvostelussaan avoimuudelle zen-buddhistisen määritelmän jo vuosi ennen Carpelanin suuntaa antavaa lectiota.

Vastaväittäjä, prof. Leena Kirstinä (JY) oli aiheesta vielä innostuneempi kuin väittelijä, mikä antoi väittelijälle sellaista aiheessa pysymisen ylivoimaa, joka yleensä kuuluu opponentille. Mutta ennemmin minä tällaista keskustelua kuuntelen kuin sitä perinteistä, jossa opponentti saa tehdä jokaisen kysymyksen kahteen kertaan saadakseen sellaisen vastauksen, jota ei löydy suoraan väitöskirjan sivuilta. Nyt opponentti lupasi käydä väitöstyön lävitse kannesta kanteen, minkä hän sitten toteutti tekemällä kysymyksen etukannesta ja kommentoimalla aivan lopuksi takakantta, ja muuten keskustelu eteni isoissa yleisissä kysymyksissä. Erinomaista tämäkin.

Carpelanista ja tämä poetiikasta Hollsten ja Kirstinä puhuivat osapoetiikkojen, sisällön ja muodon perusteella. Lyriikan ja proosan metafiktiivisiä ominaisuuksia yhdistämään Kirstinä ehdotti käsitettä "metapoetiikka", minkä väittelijä myönsi kelpoisaksi, mutta halunneensa pitää tutkimuksessa lajit ja niitä koskevat osapoetiikat erillään. Opponentti kertasi kysymyksen vielä siinä muodossa, voitaisiinko puhua jopa Carpelanin modernismeista. Jos esimerkiksi kielen ruumiillisuudessa käy ilmi kirjailijan käyttämien modernismien moneus, miksi näköaistiin vetoaminen olisi muita aisteja tärkeämpää? Hollsten vastasi, että visuaalisuus on Carpelanilla tärkeintä, joten hän on poisrajannut esimerkiksi rytmiin liittyvä poetiikan, vaikka se on elementti, joka yhdistää taiteita. Kirstinä kiitteli Hollstenin tutkimuksen kuitenkin nostavan esille sen, miten keskeinen tekijä rytmi on vielä modernismin runoudessa.

Vaihtelevien näkökulmien käyttäminen samassa tutkimuksessa tekee epäilemättä oikeutta Carpelanin laajalle tuotannolle, mutta väitöskirjan, enteellisesti nimetyn Ei kattoa, ei seiniä (SKS), se tekee hieman vaikeasti lähestyttäväksi, rakenteeltaankin artikkelikokoelman kaltaiseksi. Työssä on käytetty esimerkiksi sekä intertekstuaalisuutta että tropologiaa kuvankaltaisuuden osoittamiseen Carpelanin runoista. Edellistä Hollsten kertoi tarvinneensa runojen ekfrastisuuden osoittamiseen ja käyttäneensä (Hrushovskin) "viitekehysajattelua" tropologian kannalta, mutta pelkällä tropologiallakin, käytännössä metonymialla olisi selvitty.

En ymmärtänyt tuosta mitään väitöstilaisuudessa, mutta Annan väitöskirjassa asiaa selitetään näin: "Toistuvista kuvataideviittauksista syntyvä ekfrastinen verkosto on esimerkki Carpelanin autotekstuaalisuudesta. Myös tuotannon toistuvat kuvat, motiivit ja teemat kytkevät tekstejä metonyymisesti toisiinsa." (s. 78) Esimerkiksi Axel- ja Urwind- romaanien välistä kytkentää analysoidessaan Hollsten sitten selittää teoriansa pohjalta, että kehys ei tuo uusia merkityksiä vaan ainoastaan vahvistaa tematiikkaa. Eli se mitä Hollsten kutsuu cezannelaiseksi kehykseksi, on käytännössä metonyyminen jatkumo erillisten teosten ja tekstien välillä.

Lähemmäksi läsnäolevaa kirjailijan päästiin puhuttaessa 1960- luvun puhtaasta runoudesta ja siitä, mikä sitten tekisi Carpelanin runoista erityisiä epäpuhtaudessaan. Väittelijä ja opponentti tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että "puhdas runous" onkin ollut eettinen eikä esteettinen kategoria 60-luvun runokeskustelussa. Hollsten kiteyttää Carpelanin poetiikan "puhtauden" kirjassaan näin:

"Runojen puhtaus ei merkitse Carpelanille taiteen ulkopuolelle jäävien seikkojen karsimista, vaan puhtaus on uskollisuutta runon materiaalille. Carpelan on etääntynyt jokseenkin kauas Mallarmén ja Valéryn puhtaan runon ihanteesta, ja hänen näkemystään runon ja todellisuuden suhteesta voi tulkita vastalauseeksi puhtaan runon ihanteelle." (s. 157)

Lopuksi, kun oli puhuttu vielä jotain fenomenologiasta, Kirstinä tiedusteli, sopivatko huumori ja fantasia poetiikkaan, mutta ainakaan väittelijä ei liittänyt niitä Carpelanin avoimuuden ohjelmaan, niin "keskeneräisiä" kysymyksiä kuin ne molemmat ovatkin. Mutta ehkä avoimuuden poetiikka onkin aivan eri asia kuin avoin poetiikka.

Lectiossaan Hollsten totesi, että avoimuus kelpaa ihanteeksi tutkimuksellekin: lähteiden verifioitavuus ja ylipäänsä tutkimuksen ja kohteen suhde edellyttävät avoimuutta, jossa tutkimuskohdetta ei kategorisoida ehdottomasti. Yhden kirjailijan poetiikka ei myöskään poissulje muiden tekijöiden poetiikkoja. Näitä ovat viime aikoina löytäneet kirjoittajakohtaisissa tutkimuksissa Tuula Hökkä ja Leena Kaunonen, ja nyt samana keväänä Marjut Kähkönen. Yksittäisten poetiikkojen tutkimus ei kuitenkaan hajota runotutkimuksen kenttää, pikemminkin päinvastoin: runotutkimus näyttäisi olevan viimeinen alue kirjallisuudentutkimuksessa, jossa tutkijoilla on vielä jotain yhteistä keskusteltavaa.

Tätä korostanee jopa Annan väitöskirjan kansikuva, Paul Kleen maalaus, jossa kulunut pingismaila lepää naisten kutomalla räsymatolla odottaen seuraavaa käyttäjäänsä.

VerkonAatos - kevät 2004