[M.G. Soikkeli]

LEMPEÄÄN FILOSOFIAAN

Rakkaus on tie filosofiaan ja filosofia alkaa ihmettelystä. Nämä Platonilta ja Aristoteleelta lainatut kehykset filosofi Sara Heinämaa antaa lukijalle kutsuessaan tämän ihmettelemään sukupuolisuutta. Rakkauden kohteena ei ole mikä tahansa talvikalpea suomalainen, vaan ylipäänsä sukupuoleen liittyvä "ruumiillisuus".

Rakkauden kieltä, tuota jokamiehen ja naisen ainoaa mahdollisuutta heittäytyä filosofiksi, on ihmetellyt puolestaan semiootikko Roland Barthes. Hänelle rakkauden eli "rakastuneen kieli" ei suinkaan merkinnyt tietä filosofiaan, vaan loputtomaan, käyttäjänsä vangitsevaan kielen labyrinttiin.

Heinämaan ja Barthesin kirjoja esiteltiin pienessä rakkausseminaarissa (18.5., Hgin yliopisto). Vaikka seminaari oli tavallaan akateemiset lavasteet saanut mainostilaisuus, oli se myös ainutlaatuinen tilaisuus kuulla lukuohjeita kirjoihin, jotka eivät ole vallan helppoja, mutta silti jokaista kiinnostavia.

Arkikäsityksissä filosofia on kieleltään tiheintä puhetta, eikä Sara Heinämaan (kuvassa oik., haastattelijana Riikka Pelo) edustama fenomenologinen suntaus ole filosofiassa varmaankaan se helpoin osasto. Toisaalta juuri fenomenologia kuulostaa olevan sellaista lempeää itsekritiikkiä, jota kuka tahansa voisi harjoittaa. Heinämaan omana missiona oli lukea filosofian klassikkoja "hyväntahtoisesti" ja sitä kautta oppia jotain yksityisesti ja yleisesti siitä, miten sukupuolisuus jakautuu havainnoissamme kahdeksi 'tyyliksi': "Ei sen vuoksi, että Hegel tarvitsisi minun hyväntahtoisuuttani -- vaan oppiakseni itsestäni jotain".

"Ihmetys ja rakkaus" -kirjassa Heinämaan tulkinnan kohteena ovat erityisesti Simone de Beavouir ja Luce Irigaray. Väitöskirjaansa nähden Heinämaa arveli vastaavansa näillä uusilla esseillä väitöksestä syntyneisiin kysymyksiin, millaista filosofointia fenomenologia on luonteeltaan. Kiinnostavaa Heinämaan missiossa on ainakin se, että hän päätyy yhä lähemmäksi kaunokirjallisuutta etsiessään filosofisesti kiinnostavaa esitystä sukupuolisuudesta. Esimerkiksi Beauvoirista hän toteaa, kuinka tämä kirjailijaksi julistautuessaan ei suinkaan torju filosofiaa sinänsä, vaan ainoastaan sellaisen filosofoinnin joka "ohittaa elämykset ja niiden kielelliset ilmaukset yrittäessään pitää teoriaa koossa".

Myös Roland Barthesin kiinnekohta arjen filosofiaan on kaunokirjallisuudessa. "Rakastuneen kielellä" -teoksessa Barthes toki vertaa rakkauskieleen kuuluvia fraaseja omiin arkipäiväisiin kokemuksiinsa, mutta sanakirjan muotoon laaditun fraasikirjan eräänlaisena taustakertomuksena on Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset".
Barthesin teosta seminaarissa esitellyt Tarja Roinila, kirjan kääntäjä, tiivisti kirjan sisällön yhtäältä filosofiaksi mutta toisaalta oppaaksi rakastuneille. Hyvin kirjan sisältöä kuvaili myös se yleisökommentti, että kirja on puheenvuoro rakastuneiden puolesta: rakkaus ei ole pelkkää tuhlausta vaan se tuottaa uutta kulttuuria ihmisten arkielämässä.

"Rakastuneen kielellä" on iloton kirja, kuten teoksen kustantajakin totesi, mutta se on myös "Elimäen tarkoituksen" kaltainen hykerryttävä teos, josta aika moni ihminen löytää oman banaalin (rakastuneen) itsensä. Ne tuntemukset, joita rakastunut ihminen pitää henkilökohtaisimpana tragedianaan, Barthes osoittaa yleisiksi ja kielen lailla johdonmukaisiksi. Barthesin oma asenne on ... ihmettelevä, iloitseva ja epäilevä: etsiihän hän "puhtaasti riemuitsevan" kielen mahdollisuutta.

Kahdeksaankymmeneen avainkäsitteeseen tiivistetty teos on ylittämätön tutkimuksena erityiseen teemaan liittyvästä puhetavasta. Kirjaa kannattaa lukea silmäillen, sillä Barthes on välillä suruttoman vaikeaselkoinen ja jättää paljon oivalluksen tilaa esimerkin ja sitä koskevan tulkinnan väliin. Kokeneemmalle Barthes-harrastajalle voi sen sijaan välittää kääntäjän suosituksen lukea tätä kirjaa rinnan "Valoisa huone" -teoksen kanssa. molemmissa teoksissa Barthes tuntuu haeskelevan selitystä sille, mikä ainutkertaiseksi kehystyneessä kuvassa kelpaa ymmäryksen kohteeksi - eli mitä olisin "ainutkertaisen olennon mahdoton tiede".

Rakastuneen puheessa tätä ainutlaatuista kuvaa edustaa rakastumisen ensimmäinen tilanne, johon palataan muistoissa: etsitään uusia tulkintoja ja uutta kohtalonomaisuutta;"Kipeimmät haavat rakastumisen alueella eivät tule siitä mitä tietää vaan siitä mitä näkee". Tähän liittynee se filosofinen kehys, josta Roinila niin ikään muistutti: Barthes on kiinnostunut kielestä joka ei ole kuvailua ja kerrontaa, vaan affirmaatiota ja kaipuuta siihen kuvaan, että rakkauden kohde on olemassa; siinä kaikki.