[M.G. Soikkeli]

EKOHALUA OLISI MUTTEI EKOTAHTOA

*** raportti Ilmasto ja minä -keskustelutilaisuudesta
*** Turussa 14.5. 2004 (Maan Ystävät)

Viimeinkin käytännöllinen ehdotus siihen, miten torjua ilmastomuutosta Suomessa: vihreät poliitikot pois parlamentista ja barrikaadeille!
Kaiken lisäksi kirjailija Pirkko Lindberg oli aivan tosissaan ehdotuksensa kanssa. Sekä politiikkojen että tavallisten ihmisten aktiviteetti on niin nollilla, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta pysäyttää nykyinen kehitys kuin seurata niiden saksalaisten vihreiden mallia, jotka ehdottomalla vastarinnalla kieltävät esimerkiksi ydinvoiman lisäämisen maassaan.

Jos jäämme venttailemaan Kioton sopimuksen kanssa suurvaltojen eteisessä, kyse on edelleen vaatimattomasta poliittisesta eleestä, muutaman prosentin kosmeettisesta kohennuksesta päästöihin. Jotain olisi toisaalta tehtävissä paikallisella tasolla. Tästä antoi vakuuttavia esimerkkejä Maan Ystävien järjestämässä keskustelutilaisuudessa (14.5.) ympäristöasiantuntija Mari Saario. Saario muistutti esimerkiksi siitä, miten kulutusvalinnoilla voi olla yllättävän iso ekologinen merkitys, kun kyse on julkisista hankinnoista, joita voi olla 40% paikallisesta kaupanteosta. Kunnallispoliittinen päätöksenteko voisi siis olla paljon vihreämpää kuin mitä kunnan asukkaat vaivautuvat vaatimaan.

Huomattavaa Saarion puheenvuorossa oli meille yksittäisille kuluttajille koituva vastuu: toisaalta meille kaikille kelpaavat ekologisesti oikeaoppiset ruoat ja vähätehoisemmat kodinkoneet, toisaalta yhä useampi kuluttaja vaatii tuotteiden olevan entistä turvallisempia ja valmistusprosessiltaan steriilimpiä. Energiasäästö esimerkiksi (Saarion edustamalla) lääketeollisuuden alalla tai elintarviketeollisuudessa jää uusien kuluttajansuojalakien vuoksi minimaaliseksi. Ehkä tärkein pointti Saarion puheenvuorossa oli kuitenkin "todellisen ekotiedon tuottamisen haaste". Yritysten harrastaman viherpesun (imagot ja mainonta) ja ekologisen osaoptimoinnin sekä suoranaisen tilastoilla tehdyn valehtelun vastavoimaksi Saario esitti toiveen siitä, että kuluttajat kasvaisivat irti ekologisista urbaanilegendoista (vanhentuneesta ekologisesta tietämyksestä) ja että yritysten ympäristöasioihin kasvaisi sukupolvi, jolla on sekä tietoa että vaikutusvaltaa yrityksissä.

Jep, sellaisen puheenvuoron jälkeen ainakin minä olin valmis äänestämään Maria vaikka presidentiksi. Vihreän puolueen sisällä uutta toivoa edustaa myös tamperelainen poliitikko Oras Tynkkynen, joka Turun ilmastokeskustelussa puhui yksittäisten ihmisten mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastomuutokseen. Marin tavoin Oras puhui siitä, miten vähän suomalaisilla päättäjillä on ollut rohkeutta ilmastomuutoksen mahdollistamiin ekomarkkinoihin. Päättäjien pelokkuudelle ja laiskuudelle ei taida olla oikein muuta selitystä kuin että raskaan ja etenkin metsäteollisuuden mahti on niin suuri, ettei millekään vihreämmälle teollisuudelle osoiteta valtion tukiaisia, siinä pelossa, että "mustan" teollisuuden moraali nousisi keskustelun aiheeksi vihreisiin markkinoihin verrattuna.

Maan ystävien ilmastokampanjavastaavana Tynkkynen muistutti siitä, miten yksittäiset ihmiset ovat kyllä Suomessakin kohtuullisen halukkaita sosiaalisesti ja ekologisesti kohentaviin muutoksiin, esimerkiksi verotuksessa, mutta heidän yksityinen tahtonsa ei noudata heidän yleistä halukkuuttaan. Automarketit ja tehoviljely ollaan valmiita kieltämään, mutta omaan elämäntapaan ei kuulu niistä kieltäytyminen.

Lindbergin pessimismi oli tietysti vakuuttavampaa kuin Saarion pragmatismi tai Tynkkysen optimismi. Mutta niinhän pessimismi pääsääntöisesti vakuuttaa - ja laumattaa - useammin kuin usko siihen, että jotain olisi vielä tehtävissä.

Miten sitten levittää juuri sellaista pessimismiä, joka pakottaisi ihmiset toimimaankin? Aivan ensiksi täytyisi löytää jokin aivan uusi agenda torjua se vähättelyn ja marginalisoinnin ilmapiiri, jota media on rakentanut vihreän kansalaistoiminnan ympärille. Tai uusia tapoja velvoittaa media paitsi sosiaaliseen myös ekologiseen vastuuseen jokaisen uutisen yhteydessä.

Oman tärkeän panoksensa virallisen median rinnalle tuovat tällaiset keskustelutilaisuudet, joita Maan Ystävät on tänä keväänä järjestänyt eri puolilla Suomea. Toivottavasti keskusteluista saadaan vielä jokin yhtenäinen raportti, näkymä siihen, miten optimismin ja pessimismin puheenvuorot painottuvat missäkin päin maata. Esimerkiksi Turussa erityistä painoarvoa saivat kirjailija Pirkko Lindbergin näyttämät diakuvat Tuvalusta, saarivaltiosta joka ilmastomuutoksen myötä on uppoamassa mereen. Lindbergin ensi syksynä ilmestyvä kirja antaisi toistamiseen hyvän mahdollisuuden herätellä keskustelua globalisaatiosta ja meitä vetisiä kansoja yhdistävästä ongelmasta.

Lisää tietoa ja linkkejä keskusteluun:

Maan Ystävien ilmastokampanja

VerkonAatos - kevät 2004