[M.G. Soikkeli]

"Kaikkien on alistuttava samoihin päämääriin, mutta tavoitteet saa esittää itse."

Käydessään 10.3. Turun Kirjakahvilassa esittelemässä uusinta kirjaansa Kulttuuri ja demokratia (SKS) Pertti Karkama esitti yllä olevan lauselman uusliberalismin motoksi. Toisaalta liberalismi ylipäänsä on Karkaman mukaan äärimmäisen monimuotoinen ilmiö, josta ei voi mahduttaa yhtä totuutta yhteen ainoaan lauseeseen - edes suomalaisen politiikan osalta. Karkama kuitenkin painotti esityksessään moneen kertaan, että meikäläinen uusliberalismi on amerikkalainen versio liberalismista, ja että yksittäisillä poliitikoilla voi olla hyvinkin erilainen maailmankuva kuin liberalismin antidemokraattiseen juonteeseen kuuluu. Yleiset poliittiset päätökset vain tehdään, nykyisessä Suomessa, uusliberalistisen ideologian mukaisesti.

Emeritusprof. Karkama (oik.) ja kulttuurihistorian prof. Kari Immonen, joka toimi demokratiaillan puheenjohtajana.

 

 

Emeritusprofessoriksi äskettäin jäänyt Karkama puhui enemmän politiikasta kuin kulttuurista, mutta missään vaiheessa nämä kaksi eivät olleet kaukana toisistaan. Vaikka Kulttuuri ja demokratia on yhteenveto Karkaman aiemmasta tuotannosta ja ajattelusta, on se myös siirtymä uudenlaiseen näkemykseen siitä, millaisessa maailmassa oikein elämme. Akateemisen maailman, lähinnä suomalaisen kulttuurintutkimuksen Karkama haastaa tutkiskelemaan, missä määrin voimme sanoa enää elävämme "postmodernissa yhteiskunnassa"; kulttuurintutkimuksen ulkomaisissa suuntauksissa, joita me suomalaiset tutkijat seurailemme hitaasti, näyttäisi nimittäin olevan kiinnostusta markkinoinnin ja kulttuurin vuorovaikutukseen. Rinnalla tai peräti jäljessäkulkijoiksi tässä tutkimuksessa Karkama nimesi mm. Lawrence Grossbergin, Pierre Bourdieun ja Anthony Giddensin. Kirjallisuudentutkijoiden erityinen tehtävä olisi pohtia, missä määrin nykyinen kaunokirjallisuus pystyy kyseenalaistamaan yleistä ilmapiiriä hallitsevan ideologian.

Giddensin nimi kummitteli esiin puhuttaessa perheestä, joka näyttäisi olevan yksi uudella tavoin politisoitunut käsite. Ydinperheen purkaminen ei välttämättä merkitsekään konservatiivisen symbolin dekonstruktiota, vaan saattaa johtaa siihen, että naisen paikka määritellään uudelleen julkisen kentällä. Puhuessaan tämän hetken poliittisesta keskustelusta Karkama totesi yksilö- ja sosiaalietiikan korvanneen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ihanteen. Uusliberalismin ideologiassa yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on irrelevantti kysymys, koska yhteiskuntaa ei ole.

Vaikka postmodernin filosofit lähtivät aikoinaan kirjoittamaan osittain juuri uusliberalistista ideologiaa vastaan, on näiden ajatuksissa Karkaman mielestä paljon yhteistä uusliberalisteihin; molempien ideologien klassikotkin on kirjoitettu samalla vuosikymmenellä, 1970-luvulla. Postmodernin teoria on kuitenkin jäänyt jälkeen ajastaan: sen käsitys kulttuurista ei kohtaa "tavallisen ihmisen" maailmaa. Esimerkiksi Tuija Pulkkisen postmodernin poliittisuutta käsitellyt väitöskirja ei Karkaman mielestä, mikäli oikein ymmärsin, pystynyt osoittamaan postmodernin poliittista merkitystä nykypäivälle.

Onko vanhassa marxilaisessa näkijässä, emerituksessa itsessään, jäljellä mitään entistä, kun hänen kirjassaankin viimeinen puheenvuoro käsittelee kauhukulttuurin merkitystä? Dialogisuuden itseisarvo nyt ainakin. "Juhasihvolalainen vätystely" eli kaikelle avoin relativismi oli Karkaman puheissa vielä suurempi vaara kuin Nokiaan ruumiillistuvat markkinavoimat tai EU-uskoisten aikaansaama demokratiavaje. Nokian tai EU:n vastustamisella ei ole enää merkitystä, painotti Karkama, vaan niiden demokratisoiminen kaikkia hyödyttäviksi. Tällä hetkellä poliittinen suuntaus on kuitenkin aivan päinvastainen.

 


 

Kulttuuri ja puolueet?

Ja keskustelua Karkaman puheenvuoro toki herätti, etenkin näin vaalien alla. Puheenjohtajana toiminut Kari Immonen kysyi mikä merkitys on perinteisellä poliittisella järjestelmällä nykyisessä tilanteessa, minkä Karkama muutti kysymykseksi siitä, miten perinteiset puolueet ja yhteiskunnalliset liikkeet voisivat päästä dialogiin keskenään. Tällä hetkellä suuri yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut merkityksettömäksi ja korvaantunut "pienillä puheenvuoroilla", joita kirjallisuudessa edustavat pienkustantajat; näiden "pienten puheenvuorojen" vaikutus on nyt ratkaisevampi kuin suuri julkinen keskustelu. Immonen kuitenkin jatkoi Karkaman pessimististä ajatusta nostaen esimerkiksi Vihreät, jonka on ollut pakko muuttua "yleispuolueeksi", mutta joka ei ole pystynyt luomaan yhteyksiä muiden puolueiden ja liikkeiden välillä.

Mitään reseptiä tilanteen muuttamiseksi ei ole: jatkuva ja moniarvoinen keskustelu on kuitenkin demokratian mittari, joten siinä suhteessa jotain kansalaisyhteiskunnasta toteutui ainakin Kirjakahvilan sisällä. Karkaman mielestä kaikkien ihmisten olisi politisoiduttava osallistuaakseen demokraattiseen päättämiseen, muuten poliitikkojen valtataistelu keskittyy tulevaisuudessakin puolueiden välisiin ja sisäisiin kiistoihin henkilöiden saamasta vallasta. Tai ei aivan kaikkien: intellektuellien - eli niiden jotka "esittävät kysymyslistat" - ei pitäisi sotkeentua politiikkaan lainkaan.

Kirjassaan Karkama siis sivuaa suuria käsitteitä ja kysymyksiä, joihin kukaan ei pysty vastaamaan tyhjentävästi. Tutkijoiden vastuu on kuitenkin esittää oma näkemyksensä siitä, mitä kulttuuri ja demokratia voisivat olla, ja mikä on esteenä ihanteen toteutumiselle. "Menihän siihen kansallisvaltioidenkin syntymiseen mitä tuhat vuotta", virnisti eläkeläiseksi itsensä laskeva, mutta etujärjestönsä puolueellisuutta karsastava emeritus.