[M.G.Soikkeli]

MITÄ PENNANEN PELKÄSI?

** raportti Saara Kesävuoren väitöksestä 10.5. 2003
** Tampereen yliopiston kotimaisessa kirjallisuudessa

Jos kotimaisen kirjallisuuden väitöksillä on jotain annettavaa suurelle yleisölle, niin se tulee kirjallisuushistorian tarkennuksista ja uusista pitkittäisleikkauksista. Suuren yleisön ilahduttaminen ja akateemisen opinnäytteen yhdistäminen samaan väitökseen on kuitenkin ongelmallista, mikä tuli ilmi viimeksi Saara Kesävuoren väitöksessä 10. toukokuuta. "Oidipus oli mies" -otsikoidun tutkimuksen aiheena ollut Eila Pennasen varhaistuotanto tuli opponentin, prof. Liisi Huhtalan (Oulu) mukaan hyvin esille Kesävuoren työssä, mutta työn teoreettinen pohja ja etenkin 'tekijäsubjektin' rooli psykoanalyyttisesti asennoituneessa tutkimuksessa jäivät epäselviksi.

Väitöksen aikana Huhtala haastoi - muutaman kerran - väittelijää pohtimaan freudilaisen luennan universaaliutta. Huhtala itse tarjosi tarkentamisen mahdollisuuksia kulttuurihistorialliseen kontekstiin tai päärimäiseen kirjailijoiden jatkumoon sekä narratologian kannalta (minä)kertojaratkaisuun. Näihin tärppeihin väittelijä ei tarttunut. Kun Huhtala totesi, että minäkertojan käyttöä ei tarvitse välttämättä tulkita kirjailijan viitteeksi omakohtaisuudesta, väittelijä totesi että näin kuitenkin _voidaan_ tehdä (freudilaisesta mallista käsin).

Välillä Huhtala lähti freudilaiseen merkkileikkiin mukaan ja kysyi, miksei Väinö Linnasta ollut isähahmoksi Eila Pennaselle (1916-94), vaan Pennanen ihaili ennemmin Toivo Pekkasta ja sen vuoksi joutui väheksymään Linnan merkitystä. Tähän Kesävuori tarjosi vastaukseksi, että Pekkanen "oli ensin". Huhtala vastasi arvoituksellisesti, että taisi siinä olla muutakin.

Vasta väitösprotokollaan kuuluvalla yleisövuorolla tutkija Jussi Ojajärvi tarkensi tätä kysymystä freudilaisesta luennasta: onko Kesävuori (omasta mielestään) tarpeeksi feministinen purkamaan freudilaista oidipaalimallia ja tuleeko hän itse asiassa normalisoineeksi osaltaan oidipaaliteorian. Kesävuori puolusti metodivalintaansa Eila Pennasen henkilöhistoriasta lähteneeksi. Ojajärvi halusi kuitenkin kritisoida tai kuulla väittelijän osoittavan itsekriittisyyttä retoriikkansa suhteen, miten ja milloin Pennasella aktivoituu _tietoinen_ oidipaalimallin käyttö.

Itse asiassa jo Huhtalakin oli kysynyt suoraan, mitä oikein tarkoittaa "olla tietoinen" oidipaalisesta kehikosta, mutta kummallakaan kerralla ei Kesävuorella ollut tähän vastausta. Perusteet sille, miksi tarvitaan 'tekijäsubjekti' edustamaan Pennasen tietoista minää, ehkä selvinnevät väitöskirjan lukemalla.

Opponentin pakolliseen lämmittelykysymykseen, mitä mieltä väittelijä on metodinvalinnan onnistuneisuudesta, väittelijä vastasi, että ehkä hän olisi voinut skarpata psykoanalyyttistä luentaa keskustelemalla "psykoanalyyttisesti" toisten tutkijoiden kanssa ja tulemalla siten tietoiseksi omien turhautumien projisoinnista tutkimuskohteeseen. Opponentti myönsi, että hänelläkin, pitkästä aikaa uudelleenluettuna, esimerkiksi Pennasen romaani "Kattoparveke" (1950) herätti tarpeen mennä ravistelemaan kirjailijaa.

Kysymyksen siitä "mitä on tekijä" on Kesävuori siis väitöksessään pelkistänyt yleisöystävälliseen muotoon "kuka on tekijä". Pennasen varhaistuotannon biografis-psykoanalyyttinen luenta oli (ainakin väitöstilaisuuden perusteella) todistanut Kesävuorelle, että tekijä on itseään vaientava nainen joka ei itsekään tunne omaa rohkeuttaan. Alkukommenteissa Liisi Huhtala vertasi väitöstä Tatu Vaaskiven Sillanpää-tutkimukseen ja Kesävuoren tarpeeseen löytää jokin (Sillanpään) "avaran paikan kammon" kaltainen alkukokemus tuotannon taustalta. Pennasella vastaava primaarinäky on ilmeisestikin se, että yksilöitymisen voi tavoittaa vain äitiydestä kieltäytymällä. Siis jonkinlainen materofobia?

Pohjimmiltaan Kesävuoren freudilainen analyysimalli, jota hän ei valinnut vaan joka valitsi hänet, vaikutti Pennasen kohdalla perustellulta. Yksilön itseilmaisun ja "kuristavan" yhteiskunnan suhde oli Pennasella keskeinen asetelma ja hän itse tunsi toistuvaa alemmuutta kirjailijana kysellen yhteiskunnalta lupaa aiheilleen ja käsittelytavoilleen. Kirjailijan tietoisten ja tiedostamattomien intentioiden niputtaminen tekijäsubjektiin vie kuitenkin terän sekä biografiselta että psykoanalyyttiseltä luennalta. Väitöksen alaotsikossa ("Psykohistoriallinen elämäkerta Eila Pennasesta vuoteen 1952 saakka") luvattu psykohistoriallinen selitys ei sekään väitöstilaisuudessa auennut.

Suurten teoreettisten kysymysten välillä Huhtala antoi Kesävuorelle runsaasti aikaa ja tilaa kertoa arkistolähteisiin liittyvistä löydöistä, mikä tämmöisessä tilaisuudessa perusteltua onkin. Ongelmallista Pennasen kohdalla oli myöhemmän tuotannon aikainen arkistomateriaali ja sen käyttö selittämään varhaisempaa tuotantoa, kirjailija kun saattoi vaihtaa omaa mielipidettään teostensa elämäkerrallisuudesta. Aivan väitöstilaisuuden lopussa yleisöpuheenvuoroa käytti myös Jaakko Syrjä täsmentääkseen, että Pennasen teoksiin saatettiin suhtautua vaihtelevin mielipitein jopa kustantamon sisällä. Tästä olisi voinut kuulla enemmänkin, sillä se, että kustantaja poisti muutaman ironisen lauseen kirjailijan AKS-myönteisestä romaanista ei ihan riitä todistamaan, sen paremmin kuin henkilöhahmon naiivius, että Pennanen olisi jo varhaisimmassa vaiheessa suhtautunut kriittisesti fasistiseen järjestelmään.

Syrjä heitti myös kysymyksen, eikö freudilaisen tulkinnan pitkälle vieden voisi sanoa että Eila Pennanen vain epäonnistui viettelemään biologisen isänsä. Respondentti vastasi johdonmukaisesti, että tietysti näin voidaan sanoa. Tämän jälkeen olisi kai voinut kysyä, missä vaiheessa tekijäsubjekti kostaa tekijän puolesta ja mitä mieltä väittelijä onkaan kirjailijan mahdollisesta kynäkateudesta (PENnanen = 'pikkukynäinen') mutta kun lacanilaiset ja skitsoanalyytikot oli saatu tukahdutettua tähänkin asti niin jatkettiin sitten kunnioittavalla hiljaisuudella kustoksen (prof. Juhani Niemen) loppukongiin saakka.

Kesävuoren väitöskirja löytyy verkosta: http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5671-8.pdf