Raportti Helsingin yliopiston
KIVIJALKA-seminaarista 13.10.2000

[M.G. Soikkeli]

KIVEN HENKI JA KANSAN RUUMIS

Aleksis Kivi kaivetaan esiin, milloin tarvitaan kansansa näköistä kirjailijakuvaa, hieman metsäläistä ja riemulauluun taipuvaista, mutta muuten jörönkunniallista mallikappaletta kansankulttuurista. Esimerkiksi viralliset tv-kanavat eivät reagoi yhtään mitenkään Kiven juhlapäivään, koska Kiven esittämä kansa ei, niin kuin Kivi itsekään, ole tarpeeksi yksiselitteinen juhlan aiheeksi.

Lokakuun harmaankellertävänä juhlaviikkona ainoa paikka, missä Kiveä vielä käännellään ja kuunnellaan, on Helsingin yliopisto. Professori Auli Viikarin kutsuma KIVIJALKA-seminaari kokoontui jo toista ja mahdollisesti viimeistä kertaa esittämään uusia näkökulmia Kiveen. Ja aina yhtä yllättävästi niitä vielä löytyikin, joskaan ei yhtä laveita kulttuurihistoriallisia poikkileikkauksia kuin edellisessä seminaarissa. Esitelmien aiheet liikkuivat Kiven henkistyneisyyden ja hänen luomansa kansankuvan fyysisyyden välimailla, jopa dialogina.

Päivän juhlapuhujana esiintyi Matti Hyvärinen, joka tutkiskeli "Seitsemää veljestä" käsitehistorian näkökulmasta. Kiven aikaa hän piti sikäli historioitsijalle herkullisena, että poliittista julkisuutta ei ollut vielä muodostunut. Oltiin vasta siirtymässä suullisesta perinteestä kirjalliseen, demokratian tulkintoja testaavaan kulttuuriin. Esimerkiksi Kivellä kansalaisuus on epäpoliittista ja se, mihin ihminen parhaimmillaan kuuluu, on jonkinlainen "seurakuntakansalaisuus". Kiven esittämä surumielisyys veljesten muuttumisesta "seurakuntakansalaisiksi" oli Hyvärisen mielestä eräs syy siihen, miksi romaani herätti aikalaisissa niinkin paljon närkästystä. Veljesten keskinäinen demokratia, jonka he joutuvat hylkäämään sinne metsän ja pellon rajalle, on malli sopimuksellisesta yhteiskunnasta. Esimerkiksi esikoisen oikeudella äkseeraavaa Juhania seurataan tietyissä tilanteissa, mutta myös vastustetaan ja pilkataan.

Hyvärisen esitystä kommentoinut ja täydentänyt Lea Laitinen kiinnitti huomion "Seitsemän veljeksen" sanastossa esiintyvään ihmisen ja eläimen erotteluun. Kivellä toistuvat ihmisen vertauksen eläimiin, paitsi väkivallan edessä eläimellisyys kielletään. 'Kansakunta' esitetään petolaumaksi johon verrattuna metsänelämä on turvallisempaa, "suden kansaan" kuulumista.

Toisena esitelmöineen Heikki Laitisen myötä siirryttiin sitten Kiven runouteen. Laitinen muistutti, että Kivelle tärkeä lähdeteos oli luterilaisen maailman ennätysteos, liki 200 vuotta bestsellerinä pysytellyt wanha eli vuoden 1701 wirsikirja, josta vielä Laitinen itsekin oli opetellut lauluja, vaikka kirja kiellettiinkin jo 1886. Laitinen vertasi Kiven runojen saamaa kritiikkiä siihen palautteeseen, mitä Julius Krohn soi Maskun Hemmingille, "tohelolle virrenkääntäjälle". Kiven runojen riimittömyys ei siis olisi niinkään klassisesta mitantulkinnasta syntynyt ihanne, vaan virsirunouteen ja runojen laulullisuuteen - mitä Laitinen mahtiäänellään demonstroi - kuuluva itsestäänselvyys.

Runojen parissa jatkoi myös Esa Kirkkopelto. Hän teki niin pitkän ja perusteellisen analyysin Kiven runosta "Tornin kello", että taisi tehdä milteipä karhunpalveluksen Kivi- lyriikalle. Kirkkopellon pyrkimys osoittaa Kiven taituruus oli kuitenkin harvinaisen vakava ja vailla sitä "Kivi oli nero" - hehkutusta, jota tällaisissa seminaareissakin saa kuullakseen. Vertailukohtana oli Friedrich Hölderlin ja tämän tragediaestetiikka, tarkemmin ottaen Sofokles- käännökseen liitetty määritelmä kesuurasta. Kirkkopelto halusi osoittaa, miten Kiven romanttisuus oli luontokeskeistä ja traagista näkemykseltään. Jos perinteinen tapa tulkita tragediaa on hegeliläinen vastauksen ja kysymyksen vuoropuhelu, jossa henkilöhahmot "tekevät sisäisyydestään esineen", niin Kivi ei kirjoita sen paremmin vastausta kuin jätä vastausta avoimeksi.

  "Mihin vertaan ihmis-onnen?
  Mikä ompi ilo tääl´?
  Päivän poiste pilven reijäst'
  Kankahalla autioll'."

Torni-runossa Kivi ei rakenna vertausta ihmisonnesta, vaan sijoittaa pieneen tarinaansa tyhjyyden, kesuuran, tuon ylläolevan säkeistön muodossa. Näin runon päähenkilö, joka on helposti runoilijan minäkuvaksi tulkittavissa, ei suinkaan päädy mihinkään lopputulokseen, vaan jää kellon lailla "vavahtelemaan elämän ja kuoleman välillä". No, kesuuroita löytyi vielä kaksi lisää tuolta säkeistön sisältä, mutta se jääköön kunkin kotisivutehtäväksi.

Iltapäivän puolella seminaarissa hypättiin lähemmäksi nykypäivää. Katariina Ruppel esitteli väitöskirjatutkimustaan "Seitsemän veljeksen" modernista vastaanotosta, lähinnä Jouko Turkan tv-sarjan osalta. Ruppelin materiaalista löytyi sekä Turkan puolustajia että alkuperäisen veljesjoukkokuvan vaalijoita: kanonisoitua veljeskuvaa Ruppel kuvaili kehitysoptimistiseksi ja siloisaksi. Turkan puolustajat olivat puolestaan viitanneet tv-katsojien kehnoon medialukutaitoon, jonka vuoksi esim. runsas lähikuvien käyttö ja etenkin veljesten "fyysisyys" johtivat tulkintoihin veljeksistä "syrjäytyneinä narkomaaneina". Turkan omia tulkintoja ei osattu kommentoida, eikä ilmeisesti suostuttu sietämään sitä, että Turkka jääräpäisyyttään kieltäytyi editoimasta valtavaa materiaaliaan (kannanottonaan ohjelman saamille odotuksille).

Ruppelin jälkeen egokeikan heittänyt ohjaaja Jari Halonen lisäsi edelliseen, että myös dramaturgian ymmärrys on Suomessa laskenut jyrkästi. Tv-dramaturgialta vaaditaan yhä enemmän helppoutta. Esimerkiksi tv-sarja "Dallas" on nykypäivän katsannossa "ihan huippua", jos sitä vertaa "'Salattuihin elämiin' ja muuhun paskaan", analysoi ohjaaja Halonen. Siinä olikin hänen älyllinen antinsa seminaarille, jolle hänen olisi mielestään pitänyt "lähinnä vittuilla", koska yliopistoväki, kuulemma, kuvittelee olevansa Suomen älymystöä. Ankarimman syytöksen taisimme saada siitä, että emme piiskaa suomalaista taidetta, josta on jäljellä vain kolme kovaa tyyppiä: Kivi, Turkka ja Halonen itse. Kiven kirjallinen asema oli ohjaaja Halosen korkeassa näkemyksessä sitä, että hänellä, Halosella, ei ole varaa ostaa kämppää Runeberginkadulla, mutta hän voi kyllä viihtyä Aleksis Kiven kadulla.

Takaisin ruotuun ja järjelliseen näkökulmaan palautti Pertti Karkama, joka analysoi Kiven näytelmää "Olviretki Schleusingenissa", yhtäältä komediana, toisaalta intertekstinä aikansa yhteiskunnalle. Kiven tark(i)a(i)stelussa ja patologisoinnissa on saattanut jäädä huomaamatta, miten Kivi käytti myös komediaa harkittuihin kommentteihin aikalaisilleen, esimerkiksi kulttuuriherosten parodiassa tai korottamalla naisten roolia.

Päivän viimeistä Olviretki-esitelmää, joka olisi jatkanut samasta aiheesta eli Olviretkestä kansallisen projektin hiertäjänä, en ehtinyt kuulla, mutta eipä hätiä: seminaarin kaikki esitelmät tullaan julkaisemaan kotimaisen kirjallisuuden kotisivulla (Hgin yliopiston).

Kivijalka-projektin kotisivu (Hgin yo)
Keväällä 1999 järjestettiin ensimmäinen KIVIJALKA-seminaari.