[M.G. Soikkeli]

JORMA KORPELAN KUOLIO

*** Raportti Jorma Korpelan juhlavuoden näytelmästä
*** Kuopion kaupunginteatterissa (ensi-ilta 27.9.2000)

Liekö Kekkosen ja Linnan liepeilijät huomanneetkaan, että tänä syksynä vietetään toisenkinlaisen kirjoittajamestarin juhlavuotta. Syyskuun 22. päivänä Jorma Korpela olisi täyttänyt 90 vuotta, jos olisi yhä elävien kirjoissa. Mutta olisikohan Korpela muistettu paremmin vai huonommin, jos hän olisi elänyt tänne saakka ja jäänyt maineeltaan neljän romaanin varaan? Voihan olla, että varhainen poistuminen kirjalliselta näyttämöltä (vuonna 1964) vain vahvisti suomalaisittain eriskummallisen modernistin mainetta.

Vielä tähän päivään mennessä Korpela ei kuitenkaan ole saanut sellaista tunnustusta ja mainetta kuin hän olisi ansainnut, ehkä siksikin, että kirjoissaan hän oli kaikkea muuta kuin konsensuspeilikuvan kiillottaja. Korpelan kotikaupungissa Kuopiossa juhlavuosi sentään noteerattiin isosti: juhlapuhujana vieraili jo Sari Salin ja vielä 23.11. on esitelmöimään tulossa dinovaari Laitinen. Huomattavin tunnustus Korpelalle on kaupunginteatteriin valmistunut sovitus Korpelan pääteoksesta, "Tohtori Finckelmanista" (1952). Samalla näytelmä juhlistaa savolaista kirjoittajayhdistystä, Vestäjiä, jonka hallituksessa Korpelakin istui elämänsä viimeiset vuodet.

   "Ihminen on niin avuton ja yksinäinen,
   että jos hän ei löydä tietä toisen ihmisen luo,
   hän on kadottanut sielunsa."

Finckelman-romaani on periaatteessa liki mahdoton dramatisoitavaksi, jos ajattelee, että sen tärkeimmät hahmot ovat kaikki yhden persoonan, päähenkilönsä heijastumaa. Mutta kun Korpelan tekstin näkee ja kuulee näyttämöllä, siinä paljastuukin aivan uudenlaista tenhoa - ja se on paljon klassikkosovituksesta se. Näytelmän nähtyään kannattaa kaivaa uudelleen esiin paitsi Finckelman-kirja myös "Tunnustus" (1960), jota Korpelan tiedetään alunperin laatineen näytelmäksi.

Vasta repliikkeinä käy korvin kuultavaksi, miten draamallista Korpelan teksti on. Sujuvan monologin lisäksi pienet hullut tokaisut saavat käänteentekevän merkityksen, kun ne huomaa tietyn henkilön avainlauseeksi. Esimerkiksi pastori Pomilan hahmo, joka omissa muistikuvissani on kirjan ohuimpia, onkin näytelmässä todella tärkeä kiintopiste, joka voi palauttaa Finckelmanin yhteiskuntaan: "Ainoa lääke, joka tekee hullusta viisaan, on vastuu muista ihmisistä." Ylipäänsä näytelmän loppupuoli on yllättävän tehokas harhaisen mielen kuvaus, vaikka kirjan dramatisoija, kuopiolainen psykologi Pauli Kallio, on kertonut nimenomaisesti vältelleensä sairaskertomuksen tekemistä. Syklin sulkeminen ja paluu yhteiskuntaan jää sen sijaan näytelmässä omituisen kepoiseksi sujahdukseksi. Sitten kaikki onkin ohitse.

Ne kohtaukset, joissa kirjaa lukiessa omat tuntemukset ovat ristiriitaiset, ovat näyttämöllä nähtyinä pakostakin sävyttyneet puoleen tai toiseen, humoristisiksi tai synkiksi. Päähenkilö Finckelman on vakaa hulluudessaan: repliikkien kieli ei ole niin takaperoista kuin romaanissa, niin tiheästi oman merkitsevyytensä epäävää. Tässä on myös näytelmän ainoa ongelma. Finckelmanin skitsous on näytelmässä jotain mikä kasvaa hänessä kaukana taka-alalla. Hän ei ole niin monesta lähteestä syntyvä ja läpikuultava aikakautensa tyyppi kuin romaanissa, eikä mitenkään voi ollakaan, koska romaanin Finckelman on villin metafiktiivinen ja metadiskursiivinen luomus; omissa silmissäni kahden psykomyytin kamppailupaikka, kristillisen ja freudilaisen. Perinteiset selitykset Korpelasta Dostojevskin ja Camus'n opetuslapsena eivät mitenkään kerro koko totuutta Finckelman-nimen omaksuvasta synteesistä.

Huumorissaan Korpela kirjoittaa kepeämmin ja ehkäpä myös draamallisemmin kuin esikuvansa, paitsi jos esikuviin lasketaan myös hänen kuopiolainen kollegansa Aapeli. Tällaista vaikuttajaa on ehdottanut Korpela-artikkelissaan Sauli Uhlgren (Savon Sanomat 16.9.2000). Korpelan eettisten vaateiden taustaksi hän sen sijaan esittää sota-ajan kokemuksia: kirjailija jouduttiin kotiuttamaan jatkosodan lopulla, kun henkinen paine kävi liian kovaksi. Kirjalliset esikuvat olisivat löytyneet siis sisäisestä pakosta ja johtaneet kaukaa kiertäen lopulta kipupisteeseen, sodan järjettömyyttä kuvaavaan "Kenttävartio"-teokseen (postuumisti 1964).

No, tottahan Aapelin huumorissa on siinäkin monenlaisia, paikoin mustanpuhuvia sävyjä - mutta näyttämöllä havaittu kuopiolaisuus tulee mieleen lähinnä siinä, miten pikkukaupunkilainen sen ihmispiiri on luonteeltaan, kuin itseään valmisteleva mielisairaala jossa savolaiset tietävät ettei ketään kannata ottaa ihan tosissaan. Pikkukaupungin pienessä piirissä postmoderni roolista rooliin vaihtuva elämäntapa ei toimi, eikä mitään identiteettiä löydä diagnoosien välistä edes sairaalan johtaja. Ja kun näytelmää katsoo Kuopiossa, tarttuu korva sellaiseenkin repliikkiin, jossa syytöksen luottamuksen menetyksestä saa "eräs kaupunkimme korkeasti arvostettu henkilö"; aivan kuin muistutuksena Korpelan vävystä, joka kohautti Kuopiota pankkiskandaalissa; vuosia Finckelman-romaanin jälkeen.

Koska Finckelmanin hahmo on vielä dramatisoitunakin aika lähellä romaania, olisi ohjauksen toivonut antavan jonkinlaisia uusia kiinnekohtia: kulttuuriin, kirjallisuuteen, aikakauteen, edes Korpelan muihin teksteihin (Martinmaahan siellä vilahtaakin). Ylöspano näyttämölle ei siis ole mitään erityisen ihmeellistä, esimerkiksi nuoruusvuosia maalla painotetaan vähän liiankin pitkälle, mutta onpahan tukevasti Finckelmanista käsin rakennettua. Pääosassa myhäilevän Teemu Aromaan, ensimmäistä vakirooliaan tekevän näyttelijän lisäksi roolit on täytetty draaman harrastajilla, muttei millään puskafarssiväellä. Pitkänkalskea neiti Lilian ja lipevä runoilija Raiski on tyypitelty vahviten, onneksi ei muita.

Edellisen kerran Finckelman on nähty kuopiolaisella näyttämöllä 1971-72, joten jos Savon suuntaan on matka, kandee sovitus nähdä niin kauan kuin se (marraskuun lopulle asti) on mahdollista. Itselleni Finckelman on ollut niin vaikuttava teos (sen rinnalla että aloin 16-vuotiaana lukea Freudia suurena humoristina), ettei minkäänlainen elävöitys olisi riittävä. Minulle Finckelman on kotikaupunkini realismin eikä suomalaisen impressionismin huipennus. Jos minun pitäisi luonnehtia Finckelmania yhdellä sanalla, sanoisin hänen olevan päätöksiin rientämätön Odottaja. Eli:

   "Eikä tämä minun tyhjä elämäni ole sen kurjempi
    kuin muillakaan. Mutta minä odotan."

Niinpä kun luen Uhlgrenin (selvä korpelalainen tyyppinimi!) artikkelista, miten suomenopettaja Korpela kunnioitti kuopiolaisia oppilaitaan ja tykkäsi seisoskella katselemassa kuopiolaisia rakennustyömaita, tiedän hänen myhäilleen kuin Finckelman: tässäpä kaupunki joka etelässä valmistettuine kielineen ja lavasteineen on keinotekoista kuin näytelmä ...

Jep, ei tämä kaupunki ole mikään Aapelin muurahaispesä, vaan Korpelan sairaala, jossa ihmiset sairastuvat esittämiinsä tyyppeihin: tämä on Kuolio, kunnallispoliittinen painajainen, jossa Keskusta hallitsee.