[Satu Kiiskinen]
Raportin 1. osa ja versio

KRISTIINA 10 VUOTTA

Kymmenkunta vuotta sitten olin Porthanian kuudennessa kerroksessa kuuntelemassa kiivasta väittelyä siitä, pitäisikö Helsingin yliopistoon perustaa erillinen naistutkimus-oppiaine vai pystyisikö niin sanottua naistutkimusta harjoittamaan integroituna tiedekuntien ja laitosten sisällä. Ghettoutumisen vaaraa tunnistaen Kristiina-Instituutti perustettiin ja tänään 1.2.2001 Porthanian kuudennessa kerroksessa - tällä kertaa täpötäydessä ja suuremmassa salissa - juhlittiin naistutkimusinstituutin kymmenvuotistaivalta.

Juhlaseminaarissa ei pohdittu -80-luvun kysymyksenasetteluja. 2000-luvun keskiössä ovat vuosituhannen lopun tutut teemat: sukupuoliero ja globalisoituminen ja sitä länsimaisen feminismin kritiikki. Historiaa ei peilattu niinkään naistutkimuksen tieteensisäisen kritiikin kautta kuin suhteessa Tieteen käsitteeseen ylipäänsä.

Professori Aili Nenola aloitti historiallisella katsauksella, jonka lähtökohtana oli It-alan vetovoima ja sitä kautta niin sanottujen kovien tieteiden naisistuminen. 1900-luvun alussa naisten katsottiin sopivan tieteeseen apulaisiksi, sitten huolestuttiin siitä, tulisiko tieteestä naisellista naisistumisen myötä. Vielä vuosisadan puolivälissä arveltiin tieteen tekemisen vaikeuttavan reproduktiota. Tämä pohdinta on väistynyt, mutta naisten tekemän tieteen relevanssin ihmettelystä ei ole kauan aikaa.

Markkinatalous perustuu lisäarvon tuottamiselle, johon tarvitaan tietoa ja osaamista. Nämä seikat taloudellisen ja poliittisen järjestelmän kehityksen muassa ovat vaikuttaneet siihen, että tuottavan ruumiin (pään) sukupuolella ei ole suurta merkitystä. Nenola ei siis kiitellyt pelkästään naisliikettä muutoksesta, mikäli kiittämistä on: hän muistutti kuulijoita tosiseikasta, että pääoma on edelleen miesten omistuksessa (keski-ikäisen, valkoisen...).

Jos Suomi onkin It-alalla maailman kärjessä, suomalainen tiedepoliittinen keskustelu ei ole. Tällä vedotaan edelleen tasa-arvoargumentteihin, kun pohditaan esimerkiksi naisten sijoittumista tieteen eri alueille. Naapurimaamme on tässä(kin) edistyksellisempi: Ruotsissa pohditaan, miten sukupuolitutkimuksen voisi integroida tieteenaloille.

Kymmenen vuotta sitten pohdittiin, tuovatko naiset jotain uutta tieteeseen: pelastavatko naiset länsimaisen tieteen tai ehkäpä koko maailman katastrofilta? Tuovatko naiset pehmeyttä tai muita naisellisiksi miellettyjä asioita mukanaan? Aili Nenola - sukupolvensa edustaja - toivoikin, etteivät nämä teemat aivan unohtuisi. Tällaisia "hyviä arvoja" voisi teknologian alueella olla enemmän.

Nenolan historiallisesta katsauksesta siirryttiin naistutkimuksen sisäiseen pohdintaan. Sara Heinämaa pohti totuuden, teon ja vastuun käsitteitä. Tiede ei ole vain sitä, mistä puhutaan, vaan monenlaista toimintaa, kytköksiä ja myös sitä, mistä vaietaan - myös naistutkimuksessa.

Tieteenfilosofista keskustelua voidaan käydä kolmesta lähtökohdasta: emipirialähtöisesti eli mikä on tutkimuksen tosiasiallinen tila, normatiivisina kannanottoina - eli miten naistutkimuksen pitäisi rajautua - sekä mahdollisuuksina. Heinämaa keskittyi kolmanteen eli pohdintaan, mitä naistutkimus voi olla. "Voi olla" -tila on tuttua 1990-luvulla Suomeen tulleista naistutkimus-keskusteluista. Naiseutta keskeisempi käsite on sukupuoli ja siihen liitettynä tai erikseen eron käsite. Pohjoismainen tasa-arvoargumentaatio sai jälleen kritiikkiä.

-- Raportin toinen osa jäi kesken... --