Raportti Kristus-elokuvaseminaarista
11.11.2000 elokuvateatteri Orionissa

[M.G. Soikkeli]

RISTINMERKKEJÄ ELOKUVASSA

Elokuva-arkisto ja ev-luterilainen (= ei- viranpalveluksessa vaan työmarkkinaluterilainen) seurakunta järjestivät yhteistuumin seminaarin "Kristus ja hänen seuraajansa valkokankaalla". Seminaari lösähti tasan sillä kohtaa, kun olisi pitänyt alkaa keskustella aiheesta henkilökohtaisesti. Ilmeisesti median Jeesus on aiheena sellainen, että siitä ei ns. kristitty pysty lainkaan puhumaan yleisellä tasolla, vaan sotkee mukaan oman persoonansa ja vielä pahimmalla paatoksella. Vai mitä pitäisi ajatella elokuvapaneelista, jonka osallistujista kaksi ilmoittaa ensitöikseen, etteivät he edes pidä elokuvista?

Lauantaina 11.11. järjestetyssä tilaisuudessa oli sentään tyylikäs aloitus, Henry Baconin älykäs ja selkeydessään esimerkillinen luento siitä, miten Kristus- hahmoa on käsitelty elokuvahistoriassa. Puolen tunnin luentoon Bacon latasi enemmän asiaa kuin kokonaiseen (Marko Latvasen & Olli Seppälän: "Vapahtajia valkokankaalla") kirjaan on saatu mahtumaan, sillä tutkija lähestyi aihetta elokuvan, ei uskonnon suunnalta.

Teatteritieteen tohtori Bacon pystyi puhumaan aiheestaan niinkin neutraalisti, että tulkinnat erilaisista kristus-hahmoista eivät olisi satuttaneet hartaintakaan uskovaista. Kuitenkin hän pystyi osoittamaan elokuvan historiasta kaksi erilaista tapaa käsitellä kristinuskon keskusmyyttiä, pienen ihmisyhteisön joukosta erottuvaa ja sen puolesta uhrautuvaa yksilöä. Toisaalta ovat sellaiset elokuvat kuten amerikkalaiset raamattuspektaakkelit, joissa pyritään kaikin filmitekniikan keinoin herättämään elämyksiä historiallista (historialliseksi oletettua) Jeesus-tarinaa käsiteltäessä. Toisaalta ovat Rosselinin, Bressonin ja Tarkovskin elokuvat, joissa uusinnetaan kristus-myyttiä. Bacon muistutti siitä, miten kristinuskon vaikutuspiirissä kulttuuri on omaksunut "happy end" - lupauksen, jopa Hollywoodin juutalaistuottajien käsissä hyvin myyvän lisäyksen aristoteeliseen tragediaan. Analogiaa jatkaen kristittyjen jumala olisi siis luonteeltaan kuin spektaakkelituottaja, joka järjestääkseen ihmiselämälle vaikuttavan mallin lähetti ainokaisen merkkinsä maan päälle representoitavaksi: "tä$$ä merkissä olet voittava".

Hyvä esimerkki kristus-teeman ylitulkittavuudesta meikäläisessä kulttuuriympäristössä oli Baconin siteeraama lähde, jossa "Tootsie"-elokuvan nimihenkilö käsitettiin jeesukseksi. Onhan "Tootsiessakin" kyseessä (mies)hahmo, joka itselleen vieraan (naisen) roolin omaksumalla alkaa ymmärtää tuota vierautta tai toiseutta.

Naispuolisista messiaista tai jeesus/kristus- myytin erottelusta olisi mieluusti kuullut enemmänkin, mutta luentoa seurasi paneeli, jossa seminaari sitten kadottikin kosketuksensa elokuvaan. Korkeakoulupastori Leena Huovinen ja kirjailija Irja Rane jaarittelivat omiaan, samoin "Kirkko ja kaupunki" -julkaisun leffakriitikko Marko Latvanen. Tässä seurassa elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo alkoi näyttää hyvin yksinäiseltä ja jopa elokuvaohjaaja Olli Saarela kuulostaa älykkäältä (verratessaan Martin Scorsesen imelähköä Jeesus-elokuvaa tämän oikeasti kiinnostaviin uskonnollisiin filmeihin "Mean Streets" tai "Taksikuski"). Kuuntelin alustukset ja lähdin pois.

Entä millainen merkki tällainen seminaari on 2000-luvun uskonnollisesta mentaliteetista? Tottahan se tuntuu hienolta, että nykyään ev- lut-kirkko tohtii käsitellä aistivoimaisen median jeesus-hahmoja, mutta voi tilanteen tulkita toisinkin. Ehkä elokuva koetaan niin harmittomaksi ja marginaaliseksi mediaksi, ettei sen esittämällä jeesus-kuvalla ole mitään tekemistä sen julkisuuden kanssa, jossa käydään keskustelua elämänkatsomuksista. Sen sijaan valokuvataide edustaa vielä niin vahvasti korkeakulttuuria ja keskustelevaa julkisuutta, että sen esittämä jeesus-kuva koetaan kirkon piirissä vaaralliseksi; tämähän on nähty "Ecce homo" -näyttelyn yhteydessä eri paikkakunnilla.

Kotiin palatessa raivostutti niin tuo jeesustelijoiden poppoo ja niiden luterilainen pateettisuus, että uskoin ymmärtäväni paremmin jokaista pikku satanistia. Mutta milläs repeät kotioloissa? Äkkiä muistin kaverin jättäneen kovalevylleni kopion NIN:n "Happiness in slavery" -videosta. Ja toden totta: siellähän tuo orjauskonnon messiasmyytti uudistettiin tavalla, jossa korostui välineeseen yhdistetty liha, visualisoitu itsevalittu kärsimys, ja spektaakkelimainen järkyttävyys. Kristus tänään, neljä minuuttia graafisesti runneltua lihaa. Sitten seuraava pätkä.

Katso myös arvostelu Marko Latvasen ja Olli Seppälän kirjasta "Vapahtajia valkokankaalla"