"KATSO IHMISTÄ"

[M.G. Soikkeli]

"Kuka on se, joka minussa katsoo ihmisiä silmiin?"

Keskellä määrältään runsasta ja sisällöltään yhdentekevää suomalaisleffan buumia on ensi-iltansa saanut myös yksi kiinnostava kotimainen, Heikki Huttu-Hiltusen ohjaama dokumentti Markku Lahtelasta. Vaikka "Katso ihmistä" -elokuva tulee televisioon (TV1) vasta 22. huhtikuuta, kannattaa Lahtelaan tutustuminen aloittaa jo nyt: keskustelu suomalaisen kulttuurin postmoderniudesta saattaa ottaa tuulta purjeisiin esimerkiksi sen "fysiikan filosofia" -keskustelun ansiosta, jota lehtien palstoilla on viime päivinä käyty. Uusi postmodernia - tai myöhäismodernia - arvioiva keskustelu voisi nostaa esille myös ne humanistisen ja teknologisen kulttuurin ristiriitaan sisältyvät moraalikysymykset, jotka ovat liittyneet modernin ja p-modernin murrokseen. Markku Lahtelan (1936-1980) tuotannossa nämä kysymykset kohdistuivat, käsittääkseni, lähiten kasvatuksen etiikkaan.

Yhteyden Markku Lahtelan, postmodernin ja Kari Enqvistin "fysikalismin" välillä nosti esille kirjallisuuskriitikko Putte Wilhelmsson. "Katso ihmistä" -elokuvan ensi-ilta (8.2.) oli nimittäin myös Markku Lahtela -romaanin julkaisujuhla. Wilhelmssonilla itsellään ei ole mitään yhteyttä leffan tekijätiimiin, vaan hän on kirjoittanut esittelyn Lahtelan romaaniin "Sirkus" (1978/1999).

Kuvassa vasemmalla Wilhelmsson, oikealla SKS:n kustannusjohtaja Matti Suurpää.

Miksi Lahtela on yhtäkkiä kahden erillisen projektin kanonisoima kirjailija? Julkaisutilaisuudessa vakuuteltiin, että kustannustalo SKS ja leffan tekijätiimi ovat toimineet toisistaan tietämättä. Näyttäisi siltä, että "ilmassa" vain on sellaisen kollektiivisen itseskelyn aiheita, että katse kääntyy etsimään jotain älyllisempää 1960-luvun kirjailijaa kuin loppuundokumentoitu Saarikoski.

Markku Lahtelan "Sirkus" on ensimmäinen "postmoderniin" laskettava teos, jonka SKS on valinnut klassikkosarjaansa. Kustannustalon kulttuuriteko valaa kaanonia betoniin kaikkea muuta kuin yllättävällä teoksella, mutta toisaalta Lahtela on myös sen verran "vaikea" ja ärhäkkä kirjailija, että häntä ei saada istutetuksi kansakunnan kaapin päälle niin siististi kuin Saariskoskea. Lisäksi "Sirkuksen" nostaminen klassikoksi vaatimattoman 20 vuoden takaa, on kannanotto siihen, että intellektuaalisen kirjallisuuden ja keskustelun traditio ei ole muuttunut juuri mitenkään. Myös tähän Wilhelmsson otti kantaa puhuessaan "Sirkuksen" tuoreudesta.

Kuvassa Kauko Komulainen, joka tekee väitöskirjaansa Markku Lahtelan tuotannosta.

Kaanonin huojuttaminen jäänee tällä kertaa kirjallisuudentutkijoiden kontolle. Julkaisutilaisuudessa tutkijapuheenvuoron käyttänyt Kauko Komulainen arveli, että viimeisinä vuosinaan Lahtela kääntyi omaa "homeopaattista marxismiaan" (PW:n termi) vastaan kokeillen anti-marcuselaisia ajatuksia. Lisäksi Komulainen muistutti, että "Sirkus" on paitsi mosaiikkinen romaani myös koominen teos, kaunokirjallista filosofiaa, jota lukiessa voi nauraa.

Miksi Lahtela on sitten jäänyt tutkimuksessa ja kirjallisuushistoriassa lähinnä virstanpylvääksi? Jostain syystä se sukupolvi, joka seurasi aikanaan Lahtelan tuotantoa ja esiintymistä osana aikansa kulttuurikeskustelua, ei ole kontekstoinut nykypäivän kirjallisuutta Lahtelan suuntaan. Kriitikko Wilhelmsson kertoi, että tullessaan verranneeksi jotain nykypäivän teosta Lahtelaan, hän sai kiusaantuneen vastauksen; nykypäivän kirjailijalle 1960-luku edusti jo älyllistä esihistoriaa.

Kuinka siis ylittää illuusiomainen kuilu vuosikymmenten välillä? Ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen oli valinnut näkökulmansa yhtäältä kirjailijan tyttären ja toisaalta Lahtelan päiväkirjojen kautta. "Katso ihmistä" -elokuvan kertojaääni jäljittelee Lahtelan omaa näkökulmaa heittelehtivään elämäänsä, jossa oli kuusi äitiä ja isää, sekä myöhemminkin jatkuvaa paikanvaihtoa, koulusta, kodista ja naisesta toiseen.

Kun kertojaääni luotaa Lahtelan käsitystä vanhemmuudesta ja kasvatuksesta, tutkii Johanna Lahtelan haastattelu isältä tyttärelle säilynyttä aatteellista ja eettistä perintöä. Isänsä tavoin Johanna Lahtela puhuu lapsen(sa) kunnioittamisesta ihmisenä. Lisäksi puheenvuoron saavat kirjailijan vaimot, taisi olla sisarkin (ketään haastatelluista ei esitelty), mutta tältäkin osin dokumentti pysyy ryhdissä: keskipisteenä on kirjallisen filosofin kyky analysoida oma elämänkohtalonsa.

Ainoa itsekritiikin laji, jota elokuvan tekijät olisivat voineet harjoittaa, on onnettoman mieskirjailijan surkea stereotyyppisyys: alkoholismia, vaihtuvia vaimoja, pateettista itsetilitystä. Sama moite kohdistettakoon SKS:lle, sillä klassikkosarjaan valitusta 32 teoksesta vain 4 on naispuolisilta kirjailijoilta. Kategorisointi on armottomampi kuin edes kirjallisuushistoriikeissa.

Illume-yhtiön tuottama "Katso ihmistä" on muullakin tavoin kiusallisen suomalainen kulttuuridokumentti: viulu vinkuu, kamera seuraa valon välkettä aalloilla, vakava kertojaääni (Pekka Milonoff) örähtelee. Kirjailijakuvaan kertyy jopa tahatonta komiikkaa, ja mustaa huumoria, kun seuraa Lahtelan viimeisiä vaiheita ennen itsemurhaa. Toisaalta kirjailija, joka oli monipuolinen kääntäjä (esim. Solzenitsynin "Ivan Denisovitsin päivä", Kerouacin "Matkalla" ja Hellerin "Me sotasankarit") ja jonka omat romaanit, "uuden relativismin systemaattiset oireet", karnevalisoivat tolkuttoman isoissa sfääreissä, antaa materiaalia monenlaiseen kirjailijakuvaan.

Lahtelan dramatisoituminen minäkertojana kuulosti kuitenkin harvinaisen onnistuneelta henkilökuvalta, eikä kuvien koristeellisuus ja pateettisuus varmaankaan häiritse samalla tavoin tv-ruudussa kuin valkokankaalla. Kirjailijan tuotantoon "Katso ihmistä" toimii yhtä näppäränä johdatuksena kuin "Sirkus", tosin jälkimmäistä voi bongata halvemmalla divarista (testipaikassa 40 mk) kuin SKS:n uudelleenjulkaisuna (60 mk).