[M.G. Soikkeli]

TÄHDISTÄ ENNUSTETUT ELOKUVAT

Jakeluyhtiöiden valta elokuvajournalismissa
- elokuvakritiikin muuttunut asema. Seminaari Vanhalla Ylioppilastalolla 22.11. 2003

Elokuvan viihdesuosion kasvettua räjähdysmäisesti jokaisessa paikallis- ja harrastajalehdessä on nykyään oma leffapalstansa. Elokuvajournalismi on syrjäyttänyt perinteisen elokuvakritiikin, minkä johdosta kriitikon ammattitaito ja kritiikin mahdollisuus vaikuttaa kehittävästi taiteenalaansa ovat silminnähden heikentyneet.

22. marraskuuta suomalaisten kriitikoiden ammattijärjestö SARV piti Helsingissä seminaaria aiheesta. Elokuvajaoksen puheenjohtaja Taneli Topelius pohjusti tilaisuutta kertomalla lähihistorian leffa- ja leffajournalistibuumista. Myöhemmin päivällä tuotiin esille myös SARVissa suunnitteilla oleva kriitikoiden täydennyskoulutus. Topelius luki esimerkkinä erään työnäytteen kritiikistä, jollaisella liiton jäsenyyttä haetaan: kolmen virkkeen juonireferaatista ei voinut päätellä mikä leffa oli kyseessä tai mitä mieltä kriitikko siitä oli.

Helsingin tilaisuuteen saapuneista ja etenkin siellä puhuneista suurin osa tuntui olevan jo niin oman alansa aitiopaikalla, että kritiikin ja journalismin kritiikki ei uponnut heihin. Varsinaisia leffajournalisteja edusti "7 päivää" -lehden filmihenkilö; en tiedä mitä ammattinimikettä voi käyttää kirjoittavasta toimittajasta joka työskentelee lukutaidottomille ihmisille suunnatussa kuvalehdessä.

Seminaarin alustajana toiminut tutkija Antti Alanen selvitti erityisesti suomalaisen elokuvan saamaa kohtelua, kun päivän paneeli keskittyi pääasiassa ulkomaisten leffojen saamaan palstatilaan ja kuva-aikaan. Suomalaiset elokuvat "eivät ole niin huonoja, että niitä tarvitsisi sääliä", torui Alanen; esimerkkeinä aliarvostetuista nykyleffoista hän mainitsi "Levottomat" ja "Sibeliuksen". Toisaalta hän myönsi, että liikaa lempeys kotimaista tuotantoa kohtaan voi kostautua: lukijat eivät erota milloin kriitikko yrittää tehdä ymmärrettäväksi oikeasti hyvänä pitämänsä kotimaisen elokuvan tyyliä ja sisältöjä, jos kaikki kotimainen saa korostetun positiivisen kohtelun. Leffakritiikin historiaa Alanen kiitteli siitä, että siinä ei ole ollut yhtä suuria "virheitä" kuin kirjallisuuskritiikin puolella Ahlqvist-Kivi tai Havu-Linna -matsit.

Kauaksi on siis tultu vuoden 1994 kotimaisen elokuvan lama- ajasta. Paneelissa tästä istuivat todistamassa Hesarin toimitussihteeri Kati Sinisalo, viestintätoimisto Taitomyllyn edustaja Jutta Heikkilä, jakeluyhtiön Buena Vistan toimitusjohtaja Jussi Mäkelä, Hesarin veteraanikriitikko Helena Ylänen sekä "Seiskan" kuvatekstiskribentti Vesa Häkli.

Painavimmin sanottavaa oli Yläsellä joka ilmeisesti oli tapahtuman primus motor muutenkin. Hänen mukaansa elokuvien jakeluyhtiöt, sellaiset kuin Buena Vista, määrittelevät elokuvajournalismin ja siihen esimerkiksi Hesari voi vastata vain hiljaisuudella. Yläsen huoli kohdistui lähinnä henkilö- ja taustoitushaastatteluihin. Ylänen muisteli, miten vielä 1970-80 - luvun vaihteessa saattoi keskustella vapaasti tähtienkin kanssa, vaikka lehtiä henkilöhaastattelut eivät kiinnostaneet. Nyt moiset jutut menisivät hyvin kaupaksi, mutta jakelu- ja tuotantoyhtiöt säätelevät toimittajien pääsyä tähtien maailmaan.

Jakeluyhtiöiden edustajat puolustautuivat, että Suomella on vain 1.2 % osuus Euroopan markkinoista, joten taivasosuutta Lontoossa ei voi enempää tarjota, vaikka sentään ilmaiset lennot valikoiduille julkaisuille ja toimittajille - ja että sentään Suomessa tilanne on paljon parempi. Siihen huomautti Turun Sanomien kriitikko Valotie, että onhan se parempi Helsingissä, mutta maakunnassa kotimaisetkin tähdet antavat vartin jonotusaudiensseja.

Vaikka Helena Ylänen manasi myös nykyleffojen sisällyksettömyyttä, hänellä ja muillakin panelisteilla paljastui se sama sokeus kuin koko nykyisessä elokuvakulttuurissa: tärkeintä on äksessi johonkin arvokkaiden kuvien maailmaan, se virtuaalinen portti ja lupaus ennennäkemättömästä, portti jonka jokainen ensi-iltaansa ennakoiva leffa luo ja josta jokainen genre- ja tähtifani ja kriitikko ja joskus yhä leffahullukin haluaa päästä ensimmäisenä kurkistamaan voidakseen päteä sillä vertaisryhmänsä joukossa.

Ei tarvita kummoistakaan näkökulman vaihtamista niin elokuvakulttuuri alkaa näyttää nykypäivän sairaudelta eikä taidemuodolta.

Kun viiden tähden pj Sinisalo tivasi panelisteilta, että missä se elokuvamaun valta oikein on, vakuuttelivat nämä että yleisöllä edelleenkin. Mielenkiintoisempaa kuin se mistä tässä Helsingin tilaisuudessa puhuttiin olikin se mistä siellä vaiettiin, niin kuin esimerkiksi kotimaisen elokuvabuumin mieskeskeisyydestä.

Minun mielestäni päivän tärkeimmän puheenvuoron käytti teatterikriitikko Hilkka Eklund, joka totesi että teattereihinkin on leviämässä se sama kulutuskulttuuri, että julkisuus on yhtä kuin seurapiiritapahtuma ja teatterisalit yhtä kuin seurustelupaikkoja. Koska elokuvaa myydään kuin makkaraa - ja niin siitä puhuttiin myös paneelissa, Eklund totesi - kukaan ei ota vastuuta mikä on elokuvan substanssi. Panelistit eivät vaivautuneet vastaamaan suoraan Eklundin haasteeseen elokuvakulttuurin kehittämisestä tai ottamaan vastuuta siitä, mitä mieltä on lennätellä toimittajia Suomesta Lontooseen ja hävittää luonnonvaroja turhimmasta turhimpaan filmiturismiin.

Vielä Eklundin jälkeenkin puhetta riitti, etenkin leffajournalismin ytimestä eli tähtien antamisesta elokuville ja miten tähdistä voisi ennustaa elokuvan laadun. Antti Alanen totesi, että leffat ovat nykyään viihteen päiväperhosia ja siksi tähdetkin ovat osaltaan opasteina mitä mennä katsomaan. Helena Yläsen mielestä tähtien vaikutus näkyy parhaiten leffamainonnassa, missä niistä on tullut keino legitimoida "Matrixin" kaltainen mainstream-makkara ihan oikean elokuvan näköiseksi.

Ylänen myös arveli, aiheestakin, että pienen lehden kriitikolla on kiusaus antaa leffalle viisi tähteä saadakseen oma tai lehtensä nimi elokuvan mainosjulisteisiin. Ylänen joutui puolestaan nurkkaan, kun Alanen kysyi, saavatko kotimaiset filmit erikoiskohtelun. Sekä Ylänen että eturivissä mieskriitikoiden äänekästä enemmistöä edustanut Tarmo Poussu totesivat, että suomalaisten filmien tuleekin saada erityiskohtelu, ja niistä on helpompi innostua. Sopiiko moinen käytös kriitikolle tai kuuluuko peräti asiaan, se on vielä vaikeampi kysymys meille kirjallisuuskriitikoille, joten peruin visusti aikeeni osallistua keskusteluun.

Mutta mielenkiintoista kyllä, samalla viikolla järjestettiin Turussa keskusteluilta elokuvien tuotantoyhtiöiden vallasta. Hesalaisille voisikin olla terveellistä lukea ainakin Turun tilaisuudessa alustaneen Janne Rosenqvistin analyysi "Pahat pojat" -filmin markkinoinnista (kirjassa Taju kankaalla, 2003). Elokuvajournalismin mahdollisuus vaikuttaa elokuvakulttuurin alennustilaan voisi paljastua vielä surkeammaksi kuin jakeluyhtiöiden ovia kolkutellessa saattaa tuntua.

Kotimatkalla annoin panelisteille tähtiä kyvystä keskustella elokuvajournalismista:

Viestijä Jutta Heikkilä **
Buena Vistan Jussi Mäkelä *
Hesarin Helena Ylänen ***
Seiskan Vesa Häkli *
pj Kati Sinisalo ****

Aina yhtä selkeä, älykäs ja ystävällisesti tilaisuutta rakentava Sinisalo olisi tietysti ansainnut viisi tähteä, jollei olisi Erkko-mafian palveluksessa, ja Ylänenkin samoin neljä siitä, että tällaista tilaisuutta rohjennut edistää. Toivottavasti keskustelu jatkuu jossain ja joskus.


Elokuva-aiheisia artikkeleita VerkonAatoksessa:
90-luvun elokuvista seminaari
Elokuvasensuurista väitös
Kristus leffassa
Naiselokuvan isoäidit
Von Baghin väitös elokuvista