Raportti Kalevi Jäntti -palkinnosta
ja mieskirjallisuuden tilanteesta 12.11.1999

[M.G. Soikkeli]

TAVALLINEN MIES KIRJOISSA?

Vasta tänään todella tajusin, miten pitkälle kirjallinenkin kulttuuri on sukupuolittunut: kustannustoimittajat ovat naisia, lehtitoimittajat ovat naisia, ja ne kirjailijat joihin media keskittyy ovat - muutamia jätkämiehiä lukuun ottamatta - naispuolisia. Millainen mieskuva pystyy läpäisemään tällaisen seulan? Millä tavoin 20-30 vuotiaat miehet löytävät itselleen vertauskohtia esimerkiksi siihen, kuinka toimia suuren ilon tai surun iskiessä päähän? Onko WSOY mieskirjallisuuden ylivoimainen linnake?

Ei mies missään kriisissä ole, se on mediahälyä, mutta miehenä toimisen roolimallit ovat yhtä harvassa kuin kusiputkat vieraassa kaupungissa. Elokuvat eivät nekään näytä mielekkäitä malleja, näytelmät yhtä vähän - entä sitten tunteen ja järjen vivahteilla pelaava kaunokirjallisuus?

Tänään (12.11.) näin sentään valoa putkan päässä: kirjailija Marko Leino palkittiin Kalevi Jäntin tunnustuspalkinnolla teoksestaan "Miehen tehtävä". Leinon novellikokoelmahan on siitä kiinnostava, että sen mieshahmot ovat melko tavallisia miekkosia, joiden maailma niksahtaa vain sen verran kuin novelliin mahtuu. Novellitaiteena hänen tarinansa eivät suuresti sytytä, ainakaan itseäni, mutta esimerkiksi niminovelli on hyvinkin sympaattinen tarina siitä, miten miehen "perinteinen" rooli tulee täytetyksi ilman suuria sankarillisia eleitä. Leinon kuvaamat miehet eivät ole ressukoita, eivätkä "arjen sankareita", vaan pakkomielteisen alttiita luopumaan vanhoista roolinvalinnoista.

Miljoonaidea mille tahansa kustantajalle olisikin koota kokoelma tätä uutta mieskirjallisuutta, tarinoita, jotka ovat jääneet pahasti suomalaisen kirjallisuuden klassisten mieshahmojen varjoon. Klassisilla mieshahmoilla tarkoitan siis näitä
1) päätalo-salama-paasilinna-tuuri -linjalla standardoituja työmiehiä, jotka saavat vesakarosen kyyneliin, sekä
2) uuden polven elokuvauskottavaa jätkämiestyyppiä, jota etupäässä veistävät Tervo & Hotakainen, perässä Röyhkä, Tossavainen, ym. desperadomiesten kuvaajat, unohtamatta dekkareiden kovasuisia kundeja ja kirjoittajia.

Keiltä sitten kokoaisi "uuden miehen" tarinaa? Ehdokkaita voisivat olla Leinon lisäksi kirjailijat kuten Tomi Kontio, Markku Ropponen, Arto Kotilainen, Petri Tamminen, Petteri Paksuniemi, Petter Sairanen, Arto Salminen, Markku Karpio. Koska miehen roolien muutos tuntuu olevan aihe, joka saa mediankin yhä innostumaan, olisi moinen "uuden miehen antologia" varma brändi mille tahansa kustantamolle.

Toisekseen, ei tietenkään ole miehen yksinoikeus olla ajaja "tavallisen miehen" asiassa, sillä naiskirjoittajilta voisi löytyä yhtä osuvia tarinoita vaikkapa parisuhteen kautta paljastuvista miehistä. Ja parisuhteethan näissä nuoren polven novelleissa näyttävät olevan keskeisellä sijalla. Niiden nais/mieskuvassa on tietysti iso kirjo monenlaista säpeltäjää, mutta jotain yhteistäkin voisi löytää: kiinnostus draamallisiin tilanteisiin, dialogin runsaus ja pienet groteskit yllätykset.

Ei lie sattuma sekään, että draaman puolella kouliintuneet kirjoittajat Riikka Takala ja Marko Leino ovat niitä palkittuja ja median huomioimia kirjoittajia. Vai ovatko draaman läksyt juuri palkitsijoille ja medialle se tae, että tässä on vakavan ironinen kirjoittaja; eri kirjoittajia ja kirjoja itseään kun on aina vain vaikeampi asettaa samalle kalkkiviivalle?

Ehkä Takalan ja Leinon kaltaiset kirjoittajat tulevatkin tuulettamaan vielä enemmän draamalle tyypillisiä sukupuolirooleja. Mene ja tiedä, toivo ja tulkitse:

"Kun eräs naisvoittoisen studioyleisön huutoäänestyksellä vastuuntunnottomaksi tuomitsema isä oli puhjennut kyyneliin ja huutanut rakastavansa lastaan, Elisa oli väittänyt paskiaisen vain teeskentelevän. Asko oli sanonut miehen teeskentelevän pirun hyvin, kyyneleet ja kaikki." (Miehen tehtävä, s. 139-140).