[M.G.Soikkeli]

TIEDON LIBIDO JA LAJIEN LIPIDIT
AINO KALLAKSELLA

** raportti Kukku Melkaksen Aino Kallas -väitöksestä
** 25.2. 2006 TY:n kotimaisessa kirjallisuudessa

Aino Kallas tulee jälleen - mutta mistä ja mihin? Kallasta naiskirjailijana ja lajierityisenä sommittelijana on kirjallisuudentutkimuksessa uudelleenarvioitu vasta viime vuosikymmeninä, joten Kallaksen paluu suuren yleisön tietoisuuteen lienee vielä edessäpäin. Kyse on nyt kuitenkin sellaisesta prosaistista, joka omana aikanaan (Observer-lehdessä 1927) arvioitiin samaan maailmankirjallisuuden mestariluokkaan kuin Hemingway.

Rafael Koskimies -vainaa antoi yleiseltä lainalaisuudelta näyttävän selityksen Kallaksen vähäiselle roolille kirjallisuushistorioissa: hän pahoitteli "suuren romaanin" puuttumista Kallaksen tuotannosta. Mutta koituiko 'surmaava eepos' Kallaksen kohtaloksi? No, ehkä Kallaksen tuotannon päivittämistä on hidastanut pikemminkin professori Kai Laitisen pitkä varjo, hänen tutkimustensa arvovaltaisuus. Laitisen entinen oppilas kertoi vielä väitöstilaisuudessa, että hänen opiskeluaikanaan ei tohdittu edes kuvitella, kuinka joku jonain päivänä laittaisi näkemyksen Kallaksesta uusiksi.

Ja se päivä sitten koitti helmikuussa 2006. Kukku Melkas (kuvassa oikealla) ei väitöskirjassaan (Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen tuotannossa, SKS) korjannut vain Kallaksen kirjallisuushistoriallista sijoitusta, vaan kontekstoi tämän uudelleen koko vuosisadan alun kulttuurihistoriaan. Koska vastaväittäjäkin taipui ylistämään väittelijän saavutusta kontekstualisoinnin "oppikirjamaisen" täydellisenä esimerkkinä, Melkaksen tutkimus varmaan osoittaa tietä niille tutkijoille, joiden tutkimusmateriaali ja näkökulma liittyvät modernin ajan koittoon. Melkaksen työ antanee mallia siihen, miten nykypäivään asti yltävät tietämisen tavat ja kaunokirjallisuus tiedon diskursseina sopivat tutkimuskohteiksi, ja kuinka hyvä täytyy silloin olla tutkijan lähilukutaito JA historialähteiden hallinta.

Melkaksen väitöksessä (25.2.2006) opponenttina toiminut Leena Kirstinä (JY, kuvassa vasemmalla, keskellä opponentti prof. Rojola) esitti varsin teorianeutraaleja kysymyksiä; hän kommentoi Melkaksen työtä ylipäänsä kirjallisuustieteen opinnäytteenä. Esimerkiksi työn feministisisstä lähtökohdista ei taidettu kuulla yhtäkään kommenttia, vaikka tältäkin osalta tutkimusta kiiteltiin.

Kirstinä kommentoi enimmäkseen niitä osuuksia väitöskirjasta, joissa käytetyt käsitteet jättivät tulkinnanvaraa, mukaan lukien yleiskäsitteet jotka esiteltiin liian myöhään ('sommittelun poetiikka') tai erityiskäsitteet jotka määriteltiin puutteellisesti ('pro- ja antinarraatio'). Ylipäänsä tutkimuksessa olisi voinut olla enemmän (ehkä käsitteitäkin avaavaa) metatason teoretisointia, totesi Kirstinä. Lähiluvusta Kirstinä esitti kysymyksiä paitsi omintakeisten käsitteiden kohdalla myös niiltä kohdin tutkimusta, joissa Melkas käsittelee mieskertojan luotettavuutta ja naurettavuutta (Surmaava eros -trilogiassa).

Mikäli väittelijä olisi lähtenyt tähän käsitekeskeiseen keskusteluun täysillä mukaan, väittely olisi ollut suurelle yleisölle varmaankin jännittävämpää seurattavaa. Mutta kuten väittelijä hämmentyneenä totesi, aivan kaikkeen ei voine odottaa vastausta, vaikka opponentilla on kaiken ihmettelyyn täysi oikeus. Parhaimmillaanhan nämä väitöstilaisuudet ovat kuitenkin tutkijasukupolvienkin kohtauspaikkoja, jos kohta paljon puuttui tästä tilaisuudesta, kun Kai Laitisen ääni ei jyrähtänyt puolustamaan (?) Kallaksen tuotannon lajipaikkaa tai idealistis- realistisen lukutavan mahtia 1920-luvulla. Professori Kirstinän ehdotukset Kallaksen proosatyylin määrittelyksi, 'pelkistyneisyyden' ja naturalismin tai tyylittelyn ja ekspressionismin yhteyksistä, jäivät nyt vaille vastausta, kun väittelijä puolusti tässä yhteydessä näkökulmaansa Kallas- teksteistä eräänlaisina utopioina.

Samanlainen luova ohipuhelu toistui - ja näinhän väitökset aina etenevät - kun opponentti tiedusteli, oliko Kallaksen Surmaava eros -trilogian kohtalo erityinen verrattuna muihin myyttejä soveltaneisiin kirjailijoihin samalla aikakaudella: Jotuniin, Kilpeen, Lehtoseen, ja eritoten Linnankoskeen. Väittelijä vastasi, näkökulmansa mukaisesti, että Kallas oli muihin verrattuna kansallisuuksien välissä operoiva kirjailija, hän sekoitti traditioita ja lajeja ja tyylejä (etenkin kronikoivan ja balladimaisen) ja toimi naiserityisten kysymysten asettajana.

Ehkä paras tapa vertailla näitä kirjallisuushistorian uudelleenarviointeja toisiinsa, olisi vertailla niiden käsityksiä lajista. Kirstinä ironisoi (erittäin asianmukaisesti) sitä, kuinka tutkijat mielellään näkevät lajihybridisiyyttä arvostamissaan tutkimuskohteissa. Raflaavan kiinnostavalta tuntuvat kytkennät maagiseen realismiin, scifiin ja ekofeministiseen proosaan tullaan varmasti kyseenalaistamaan niissä tutkimuksissa, jotka etsivät kirjallisuushistoriasta puolestaan lajikohtaisia perinnelinjoja.

Vielä loppulausunnossaan Kirstinä kuitenkin kiitteli tutkimusta kognitiivisen tutkimuksen edustajana. Melkaksen tutkimus taitaakin olla kirjallisuustieteen puolella ensimmäinen suomalainen väitöskirja, jossa on mukana myös ekologinen näkökulma? Näinhän tutkija antaa ajankohtaista todistusvoimaa myös tutkimuskohteelleen. Kun tiedon diskursseja seurataan kauemmaksi historiaan, löydetään varhaisesta kirjallisuudesta reaktioita nykypäivästä tuttuihin aiheisiin - ja aletaan ehkä hahmottaa sellaista sivilisaatiokriittistä perinnettä, jossa kirjailijat kuten Aino Kallas, Eeva Kilpi ja Leena Krohn alkavat keskustella Arvid Järnefeltin, Timo Mukan ja Pentti Linkolan kanssa. Ja aivan uudella tavalla.

 

VerkonAatos
Markun majakkaan