[M.G. Soikkeli]

ELÄVIEN METODIEN AAMUNKOITTO

** Raportti kirjallisuustieteiden metodiseminaarista
** 26.-27.11. 2010 Tampereen yliopistossa

 

 

Vaikka Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen allianssihanke jäi pelkäksi mappiavioliitoksi, saatiin suunnitelmien (tai oikeastaan allianssimäärärahojen) myöhäisenä sovelluksena aikaiseksi kirjallisuustieteiden allianssiseminaari.

Seminaarin aihe, kirjallisuustieteiden tarve metodeille, oli vähintäänkin haastava, sillä metodien uskottiin kuolleen jo vuonna 1991, kun Terry Eagleton kävi Suomessa istuttamassa Kaikkien Teorioiden Kukkatarhan niiden haudalle.
Toisaalta metodit tuntuvat kolkuttelevan humanistien ovia muuallakin Suomessa, sillä Joensuussa oli aivan tuoreeltaan julkaistu tuhti artikkelikokoelma Vaeltavat metodit (SKTS).

Samalla kaksipäiväinen seminaari (26.-27.11.2010) oli kirjallisuustieteiden jatko-opiskelijoille tilaisuus esitellä tutkimustaan juuri sellaisesta näkökulmasta, jossa tekeillä oleva työ on herkimmin haavoittuva. Kuka tahansa pystyy esittelemään teoriatuntemuksensa ja tutkimuskohteensa, mutta vailla muita instrumentteja kuin oma päänsä kirjallisuustieteilijä saattaa metodia kysyttäessä vedota humanistin erityisoikeuksiin:

- Muuta metodia ei tarvita kuin "lähiluku"
- Metodi on vain "väittelyn perusteiden logiikkaa" (A. Kinnunen)
- Strikti metodi olisi humanismin vastaista (H.G. Gadamer)

Seminaarin järjestelyistä päävastuun hoitanut Maria Mäkelä totesikin avaussanoissaan, että humanistilla on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa: joko turvautua strukturalistisiin metodeihin "kuin käsikassaroihin" tai sitten verkkomaisiin ideologisiin metodeihin.
Humanistilla metodin tieteellistä paremmuutta ei välttämättä ratkaise edes se, miten tarkka metodi on apuvälineenä. Esimerkkinä Mäkelä käytti intertekstuaalisuutta: sen määrittely kristevalaisittain merkitsee väljempää, "mosaiikkimaista" tulkintatapaa, mutta on kuitenkin osoittautunut "paremmaksi" kuin taranovskilainen "tarkka" tulkintatapa.

Kriittisin katsaus elävien metodien kummitteluun oli Sami Simolan alustus komparatiivisen metodin puolesta. Ainakin itseäni kosketti Simolan toteamus, että nykyinen akateeminen tutkimus on kiinnostuneempi metodeista kuin tutkimuskohteistaan - ja että yliopistossa ei tutkitakaan enää muuta kuin metodeita.
Simola määritteli metodin merkinneen humanisteilla "yksittäisen ja yleisen välisen jännitteen voittamista", mihin nähden komparatiivinen metodi edustaisi "negatiivista tieteellisyyttä". Hän kuitenkin ynnäsi kolme teesiä vertailevan metodin puolesta:

1. Sen avulla päästään irti luonnontieteen esikuvasta metodille
2. Tulkinnat ovat avoimesti kiinnostavampia kuin metodit
3. FIlosofinen hermeneutiikka on mahdollista

Perjantai huipentui paneelikeskusteluun ja illanviettoon yliopistojen yhteishengessä. Yksittäisten esitelmien nostamiin kysymyksiin, etenkään Simolan haasteisiin "tieteellisen" lukemisen merkityksestä, niissä ei kuitenkaan enää palattu.
Eniten metodi taisi olla esillä 'kiusallisuudessaan', kun esimerkiksi seminaarissa nousee esille kysymys työn metodista suhteessa teorianrakennukseen.

 

Lauantaiaamun avasi Tytti Rantasen ja Liisa Ahlavan yhteisesitelmä narratologian ja jälkistrukturalismin suhteesta. Kimuranttiin aiheeseen saatiin valaistukseksi monta myötäelettävää vertauskuvaa, mutta ainakin itselleni narratologian sisäinen keskustelu ei vieläkään avautunut sellaisella tavalla, joka mahdollistaisi konteksteista (ja maailmasta) kiinnostuneen tutkijan osallistuvan siihen.

Maailmat ja maailmallisuus sinänsä olivat kyllä esillä, kun Hanna Roine (alla kuvassa vasemmalla) pohti new weird -kirjallisuuden kertomusmaailmaa ja Anna-Leena Toivonen puhui zimbabwelaisesta naiskirjallisuudesta. Päivän päätti Juha Raipolan alustus posthumanismista.

Seminaarin jälkikeskusteluissa oli lupailtu seminaarille jatkoja Jyväskylässä. Syytä olisi, vaikkapa aivan samasta aiheesta ja samoja keskusteluja jatkaen.

 

*

 

Tampereen yliopiston kirjallisuustieteiden verkkosivut

Jyväskylän yliopiston TAIKU-laitoksen verkkosivut

 

VerkonAatos