Raportti mieskirjallisuuden päivästä
Savonlinnassa 11.10.2003

OLVIRETKI MIEHEN MYYTTEIHIN

[M.G. Soikkeli]
Nyt otetaan miehestä mittaa - jahka löydetään se mittari.

Savonlinnassa, hallintomurteella "booktownissa" valittiin 11.10. kirjallisuus hypoteettiseksi mittariksi ja päivä mieskirjallisuuden päiväksi, siitäkin huolimatta, että historiaksi kirjatuista päivistä useimmat ovat olleet miehen ja hänen kirjallisuutensa päiviä. Mutta jospa yhtenä päivänä pohdittaisiin aivan erityisesti miehen suhdetta saamiinsa kirjallisiin esityksiin? Strateginen ajankohta mieskirjapäivälle oli tietenkin Aleksis Kiven juhlinnan jälkeinen kansallinen dagen efter, jolloin miehet olivat ulosmurrettuja univormuistaan.

Mieskirjallisuuden päivän avasi paikallinen kirjailija Teuvo V. Riikonen. Hän provosoi naisvoittoista yleisöä perinteisillä "miestä sorretaan tasa-arvon nimissä" - aforismeilla. Tapahtuman varsinaiseksi ideoijaksi paljastui toinen paikallinen kirjailija Anneli Pääkkönen, joka oli tehnyt taustaselvityksiä ja pystyi vakuuttavasti todistamaan, että miesten saama etusija kirjallisessa kulttuurissa antaa aihetta toistaa ikuisetkin kysymykset, senkin, onko kirjallisuus edelleen miesten hallitsema alue vaikka lukijoista enemmistö on naisia ja vaikka miehet ovat edelleen kyvyttömiä lukemaan juuri muuta kuin mieskirjailijoiden teoksia.

Tapahtuman puheenjohtaja, miesveijarin roolissa salanokkela ja aina yhtä jumala(ll)inen Hannu Taanila yritti lieventää nais/mies -vastakkainasetelmia ja väitti, ettemme päivittäin määrity niinkään sen mukaan olemmeko "munallisia vai munarajoitteisia" vaan yhteiskunnallisen aseman mukaan. Näissä tunnelmissa startattiin katsomosta kierrokselle, johon meiltä Kiven ja Ahlqvistin työnjatkajilta oli pyydetty alustuksia sovinistikirjailijalemppareistamme.

Paalupaikalta starttasi melko paikallinen kirjailija Hannu Raittila. Hänen valintansa sovinistilemppariksi oli Ernest Hemingwayn "Joen yli puiden siimekseen". Raittila totesi teoksen olevan Papan huonon kirja, mutta samoista syistä huono kuin muut Hemingwayn tekstit ovat hyviä: koska EH itse oli niin "kelvoton mies".

Hemingwayn pohjalta Raittila pohdiskeli, että mieskirjailijan olisi syytä opetella myös naiskieltä, jotta hän ei jäisi "anhavalaisen ihanteen" mukaisesti minkään omimman ilmaisun vangiksi. Puheenjohtaja Taanila kävi kärttämään kirjailijalta mitä ne naiskielet sitten ovat ja esimerkiksi kirjailija tarjosi naisvahvuisten ammattikuntien, esimerkiksi elintarviketeollisuuden omia puhetapoja ("edelleen kidutettaessa kuulusteltava myönsi", yllytti Taanila taustalla).

Professori Kaj Nyman pyrki omassa alustuksessaan määrittelemään mieskirjallisuudeksi sen, miten mieskulttuuria uusinnetaan kirjoissa ja lukukokemuksissa. Nymanin esimerkkiteksteinä toimi Hannu Salaman tuotanto, mutta miehen omakuvan hän löysi Lassi & Leevi -sarjakuvan mököttävästä pojasta. Mikäli oikein ymmärsin, Nymanin mielestä Salaman avulla uusinnetaan mieskuvaa, joka rypee itsesäälissä: "kukaan ei ymmärrä, olen säälittävä, ja äiti sen kun nauraa". Taas kerran mies tuli siis määritellyksi oidipaalisen kolarin uhrina, mutta mieskulttuurin puitteissa mies sentään saisi kiksejä tragediastaan.

Itselläni oli esimerkkinä Kari Hotakaisen romaani "Juoksuhaudantie". Ei Hotakainen ole minulle esimerkillinen sovinisti, mutta jonkinsortin likinäköistä maskulinismia hän ylläpitää. Juoksuhaudantiestä puhuin paljolti vanhan kritiikkini pohjalta eli kaukopartiomiehen myyttiä kierrättävänä satiirina. Alustuksen jälkeisessä keskustelussa Hotakaisen kollega Raittila arveli, ettei Hotakaista kuitenkaan voi pitää satiirikkona vaan tosikkona, jolla on vakavat tavoitteet "tutkia" miten naisen ja miehen elämänalueet toimivat.

No, tosikkouden olen minäkin valmis ostamaan, mutta suurimmalle osalle Hotakaisen yleisöstä tuntuu riittävän se paasilinnamainen huumori miehestä joka osaa hoitaa naisenkin hommat ja jonka elämänprojektia ei silti ymmärretä, ei vaimo eikä viranomaiset. Mieskirjallisuuden köyhyys on kaikkien osapuolien ongelma, kirjailijoiden, kustantajien ja lukijoiden.

Kommentoijaksi kutsuttu läänintaiteilija Irja Rane kertasi Minna Canthin uroteot ja ihmetteli "millainen on naisen sydämen salainen pyyntö joka pakottaa miehet [sarjakuvan] Lassiksi"? Professori Nyman vastasi historiallisten juurten miesten vallalle ulottuvan antiikkiin saakka: "meillä vain sattuu olemaan tällainen kulttuuri". Yleisökeskustelun kautta tilaisuus muuttui siinä vaiheessa myyttien kierrätykseksi, puhuttiin epämääräisesti juutalaisen heimokulttuurin vuosisadoista, jolloin Jahve antoi ensimmäiset ohjeet mieskulttuurin sulkeistamiselle (Taanilan mukaan käsky oli "Älä käy vieraissa jumalissa", so. naisjumalissa).

Sekä Taanila että joku yleisöstä haastoivat itseäni vastaamaan, onko mies pelkkiä rooleja (joista olin puhunut alustuksessa). Tästä olisi ehkä pitänyt siirtää keskustelua niihin konkreettisiin tilanteisiin, joissa miesten etusija sosiaalisessa liikkuvuudessa käy ilmi, esimerkiksi pääministerien eriarvoisissa mediarooleissa (faksirakkaudesta kärähtänyt emäntä vs. pikku opettajattaren vihkinyt demariäijä). Medioiden eroja roolien purkajana tai toistajana olisi voinut ottaa esille, mikäli olisimme istuneet miesmedian tai mieskulttuurin seminaarissa, mutta mieskirjallisuuden puitteissa aiheesta ei kovin kauaksi päästy.

Iltaa kohden meidän kirjallisten marttaliittolaisten epätoivo vain kasvoi, sillä meidät kaikki oli kutsuttu kuuntelemaan miesmusiikkia: Pipoca-bändi soitti suomalaiseen sävyyn sovitettua brasilialaista. Oopperakellarin jatsia, vanhan leffateatterin lavasteissa kihisevää musiikkia, jonka kuumuus oli tulkittu haitarin ja mandoliinin vuoropuhelussa, voisi pitää päivän ainoana todisteena siitä, että mieskulttuuria saatetaan uusintaa niin paikallisesti kuin taiteellisesti. Meillä kirjallisilla marttaliittolaisilla oli syytä epätoivoon, sillä kotimainen kirjallisuus ei toistaiseksi ole osoittanut juurikaan merkkejä vastaavasta tulkintakyvystä, mieskulttuurin uusintamisen uudistamisesta - ei edes lyriikka, joka sentään pyrkii improvisaatioon.

Tai ehkä se miesrunouskin pitäisi viedä kapakoiden sijaan urheilukentille? Ja ehkä mieskirjailijatkin voisivat osoittaa solidaarisuutta Leena Krohnille ja tämän esimerkkiä noudattaen antaa kenkää sellaiselle kustantamolle, jonka kustannustoimittajat kehuskelevat mieskirjallisuudellaan ja väheksyvät naiskirjailijoitaan? Vai onko sellainen - kuten kirjailija Raittila arvioi - liian maskuliininen tempaus?

Eräästä asiasta olen kuitenkin vakuuttunut: tällainen mieskirjallisuuspäivä ei olisi toiminut Helsingissä, koska siellä niin keskustelu kuin alustuksetkin olisivat olleet korkeakulttuurisen kohteliaita. Aleksis Kiven rääppiäiset, koko kansallinen krapula, ovat jatkuneet nyt yli sata vuotta ja suomalaisen kirjallisuuden olisi aika tehdä kvanttihyppy johonkin ihan muuhun. Edes olviretki Savonlinnaan.

[Kolme alinta valokuvaa otti taiten A. Leinonen]
Miestutkimuksen virtuaalilaitos
Mitä on miesten kaverisosiaalisuus