Raportti Saision, Ahdin ja Terhon
kirjallisista synnytyksistä

KIRJAILIJUUS JA ITSEIRONIA

[M.G. Soikkeli]
Kirjallisten kertaushartausten eräänä esikuvana ovat olleet Ritva Haavikon vetämät "Miten kirjani ovat syntyneet" - luennot Helsingin yliopiston tiloissa. Kirjailijoiden tunnustuksista litteroidut teokset (ilm. 1968, 1979, 1990) ovat vakiinnuttaneet tiettyjen kirjoittajien paikkaa kaanonissa ja siten tukeneet julkisen tunnustustilaisuuden merkitystä. Taiteilijan voi tietysti tuollaisessa tilaisuudessa erottaa pelkästä artopaasilinnasta sen perusteella, että hän kykenee käsittelemään kirjallista henkilöhistoriaansa ironian tuolla puolen - vai voiko?

Hypoteesia voi testata vaikkapa kahdella hyvin erilaisella kirjailijuutensa työstäjällä, Pirkko Saisiolla ja Risto Ahdilla. Saisiolle kirjoittaminen on ollut metodi identiteettien kuvittelemiseen, tai toisin päin ("…pääsee lähemmäksi itseä. Mitä itseä? En tiedä."), aluksi pakokeinona kasvuympäristöstä. Sisäisen hän-monologin muodostumista Saisio on kuvaillut myös "Pienin yhteinen tekijä" -muistelmassaan (1998). Ahdille kirjoittaminen on ollut osa muutosprosessia ja tiedonkeruuta, muistamisenkin harjoittelua, jos oikein ymmärsin.

Esiintyessään Studia Litteraria -sarjassa 25. tammikuuta molemmat kirjailijat puhuivat itsestään absoluuttisina kirjojensa synnyttäjinä - eivätkä edes vihjanneet tekstien rihmastoon kasvamisesta - mitä nyt ovat vaihtaneet julkisuusroolia kirjallisella kentällä. Kun siis kirjailijalta synnytystä perätään, niin sellaisia "Oli synkkä ja myrskyinen työ" -tarinoita hän tarjoaa?

Saisio esimerkiksi kertoi, miten kustantaja suostutteli hänet poistamaan esikoisteoksesta ("Elämänmeno", 1975) omakohtaisimman teeman eli lesboidentiteetin löytämisen. Jukka Larsson -nimimerkkiä Saisio selitti pyrkimyksenä tutkia, miten kirjallisuusinstituutio suhtautuu miespuoliseen teologikirjoittajaan; kriitikot uskoivatkin teoksen liepeestä löytyneen vinkin perusteella "aiheen asiantuntijaan". Eva Wein -nimimerkin rooliesikuva puolestaan oli Jonna Järnefeltin esittämässä juutalaistytön hahmossa (Saision näytelmässä). Weinin nimellä tehty "Puolimaailman nainen" on Saisiolle hänen omakohtaisin teoksensa, mutta se ohitettiin arvosteluissa täysin. Toisaalta Saisio myönsi, että meni pitkään ennen kuin hän itse huomasi "Kainin tyttären" (1984) omakohtaisuuden: 'poislähtenyt' (kuollut) äiti, 'tuomarina' toimiva isä.

Siinä missä Saision synnytystarina rakentui roolipelin opettelusta, korosti Risto Ahti omassa puheenvuorossaan ajattelunsa omaehtoisuutta. Saision leikittelyn kirjallisen kehitystarinan vaiheilla korvasi Ahdilla ironia itseoppineisuudesta; esimerkiksi Ahdin teoria muistamisen yksilöllisyydestä täsmää kuulemma USA:n armeijan salaisissa aivotutkimuksissa saavutettuja tuloksia. Just joo. William Blake ja Alpo Jaakkola sekä erinäiset ihanat naiset innoittajanaan Ahti sitten 30 vuodessa loi 'ei gurua, ei metodia' -perustaisen tuotannon, 17 kokoelmaa ja tuhansia oppitunteja.

Äijän hypnoottista elämäkerrontaa pitäisikin feikkinä, ellei olisi kuullut miten hurmioituneesti jotkut Ahdin runo-oppilaista puhuvat "shamaanista" tai "noidasta", ja jollei Ahti olisi pysytellyt niin siististi erossa kuppikuntariidoista, että vielä 80-luvun puolivälissä kustantajalta tivattiin kenen nimimerkki tämä "risto ahti" oikein on. Siksi toisekseen Ahdin valittujen runojen kokoelma "Ilon ääriviivat" oli ainakin itselleni vaikuttavin runokirja, mitä viime vuonna osui käsiini (paljon ei osunut).

Tutkittaessa kirjailijoiden itseironiaa jää testi kuitenkin vajaaksi, jos esimerkkinä ovat vain Saision ja Ahdin kaltaiset kiintotähdet. Heillä on ironiaan niin suuri liikkumavara, että heidän ei tarvitse pohtia mitä jää omakuvan ulkopuolelle - verrattuna kirjoittajaan, jolle tekstin tekeminen on olemisen mitta, ja kirjailijuus ensimmäinen sisältö teksteissä. Esimerkiksi Mika Terhon tuore tunnustusdokumentti "90- luvun kuvat" on antisankaritarina runoilijasta, joka korkkaa maineensa sitä mukaa kuin sitä pöytään kannetaan. Terhon päiväkirjamainen vyörytys on paitsi intensiivisen hyvin kirjoitettu myös tragikoomisen tavallinen viina/naiset/runous -raportti, joka voisi sijoittua yhtä hyvin mihin tahansa muuhunkin pikkukaupunkiin kuin Turkuun. Siinä sen itseironian rajat ja selkävoitto artopaasilinnoista ja jaritervoista.

1990-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta Terhon kirja ei pyrikään antamaan kuin turkulaisen näkökulman, mutta juuri tarmokkaassa surkuttelussaan ja poikamaisessa sisäpiirihehkutuksessaan se on tärkeä näköiskuva 90-luvun jätkälyriikasta. Terho on sitä kirjailijasukupolvea, jolla kirjailijuudesta puhuessaan ei ole varaa muuhun kuin itseironiaan: hänelle Derrida todentotta on pelkkä nimi pizzalle ja Pekka Kejonen elävä todiste siitä, että yleisön tuleekin nauraa kirjallisuudelle, räkäisesti. Jep, Suomen runoilijapiirit ovat niin pienet, että Turun YO-kylästä näkee jo kaikkialle.

Maaliskuussa kirjailijaksi syntymistä käsittelivät Erno Paasilinna ja Tua Forsström.