Raportti Paasilinnan ja Forsströmin
kirjallisista synnytyksistä, 7.3.2000

MAAILMA OPETTAA KIRJAILIJAKSI

[M.G. Soikkeli]

"Jos minä helvettiin haluaisin,
niin se olisi läänintaiteilijan paikka Seinäjoella."

Parantumaton maailmanparantaja Erno Paasilinna on yhtä armoitettu puhujana kuin kirjoittajana, ja lisäksi kirjailijakuvansa oiva myyntimies: hän on erakkojulkkis parhaasta päästä eli hän osaa markkinoida vasta-ajattelijuutensa juuret ja periaatteet, mutta - samoin kuin Pentti Linkola - ei pysty peittelemään luontaista lempeyttään. Vaikka Paasilinnan juron veljessarjan juroin mestari kuinka kiroaa ja uhoaa, että perkele, kokeilkaa itse olla ambulanssin apumiehenä ja katsoa veristä hävitystä ihmisten kodeissa ("Ja ne hääkuvat piirongin päällä..."), näkee lukija hänessä jotain miestä pidempää ajattelijaa.

Luennoidessaan suuresti inhoamassaan yliopistossa ("Minä olisin maksanut 5000 markkaa jos olisin voinut perua tämän esiintymisen!") hän puhui puolet ajasta sukunsa vaiheista ja toisen puolen ahdistetusta asemastaan vasta-ajattelijana. Hyvin annosteltu dramatiikka ja huumori pitivät täpötäyden luentosalin hiirenhiljaisena Ernon kertoessa Paasilinnojen perheen kymmenen vuotta jatkuneesta pakolaisuudesta.

"Kirjailijaksi ei synnytä. On synnyttävä sellaiseen sukuun, josta syntyy kirjailijoita", mukaeli jurnuilija kuuluisaa sloganiaan, mutta muistutti aina välillä sitten henkilökohtaisimmasta koulutuksestaan ambulanssissa, sissipartion johtajana ja päätoimittajana. Ensimmäistä teostaan, Valtion kirjallisuuspalkinnolla siunattua "Alamaisen kyyneleet" (1971) hän kommentoi väheksyen, että jos moinen kelpasi lukijoille, niin kyllä hän aina samanaveroisen pystyy kirjoittamaan myöhemminkin - niin kun ilmeisesti pystyikin, kerta toisensa jälkeen.

Kun Paasilinna todisteli olevansa Linkolan keralla 'Mitä suojelupoliisi lukee' -listan kärjessä, saattoi valpas kuuntelija kuitenkin jo arvella, että hyvin toisenlaiset ja kovasti nuoremmat vasta-ajattelijat ovat ajamassa 65-vuotiaan ikivihaisen nuorukaisen ohitse. "Tehkää sama perässä! Siinä näkee yhteiskunnan pohjalle!" huutaa Paasilinna tämänpäivän kulttuurikriitikoille. Vasta-ajattelu kun Paasilinnan mittakaavassa edellyttää paitsi verbaalikon herkkyyttä myös mielen lujittavia kokemuksia suomalaisen yläluokan ajojahdista.

Kuinka kirjani ovat syntyneet -hartaustilaisuuden virsiosastosta vastasi puolestaan runoilija Tua Forsström. Hän edustaa sitä suomalaista (tai suomenruotsalaista) tätirunouden koulukuntaa, joka tykkää kuunnella lehmän neljän mahan mysteereitä ja saada kohtauksia "luonnon mykästä toisuudesta". No, mykkyys on koko kotimaisen kirjallisuuden toinen luonto, samoin kiinnostavan tavanomaista Forsströmin kirjailijakuvan itsemääritelmissä oli viehtymys ammattikielten termistöön, esim. säätiedotusten ja biologian. Mitään postmodernia ilmaisutapojen ristinaintia 53-vuotias taiteilijaprofessori ei kaivannut, vaan päinvastoin pyysi, että saisi olla vanhanaikainen talonpoikaisihminen, joka löytää runoutensa siitä arjesta, jossa työ ja leikki eivät ole erotettavissa.

Encore-numerona Forsström heitti kertomuksen siitä, miten hän alkoi kirjoittaa viimeisimmän teoksensa ydintekstiä vieraillessaan Ruotsissa: kirjettä elokuvaohjaaja Tarkovskille. Putosin kuitenkin kärryiltä siinä kohtaa, missä lumimyrsky peitti maisemat ja kaikki elämässä asettui kohdalleen, kyky kirjoittaa palasi ja ryöppysi paperille kokoelmana "Efter att ha tillbringat en natt bland hästar" (1998).

Merkittävin kaltaisuus näiden kahden kirjailijan syntytarinoissa oli kuitenkin se, että molemmilla korostui itseoppineisuus ja tekstien syntyminen enemmän kokemuksen kuin lukemisen ja kommentoinnin pohjalta. Maailma opettaa kirjailijaksi?

Tammikuussa kirjailijaksi syntymyistä käsittelivät Pirkko Saisio ja Risto Ahti.