[M.G.Soikkeli]

NAISTUTKIMUS 2003

Rouvaniemen nt-päivät olivat yleisöltään ehkä kolmannes siitä, mitä kokoontui viime vuonna Turkuun, mutta sisällöltään, ainakin itselleni, kiintoisammat; ehkä aiheiltaan tarpeeksi konkreettiset ja silti yleistettävyyttä tarjoavat. Ainoa mikä puuttui oli lumi maasta ja revontulet taivaalta, ja ehkä jotain ensikäden tietoa naisten tunteista eikä vain niiden merkityksellistämisestä.

Nt-päivät avasi taloa eli Lapin yliopistoa edustava kasvatustieteen proffa Päivi Naskali. Päivien teemaa "KOKEMUKSEN TIETO JA RATIONAALISET TUNTEET" hän selitti, että tarkoitus on pohtia kenelle tunteet tuovat lisäarvoa, keneltä sitä vievät. Rationaalisen ja tunteen ristiriitaa Naskali selitti sillä talonpoikaisjärkevällä (/tunteellisella) ajatuksella, että se mitä eniten vältellään, on aina eniten läsnä.

Juhlapuhujana oli Valerie Walkerdine, lupsakkaa brittiä jutusteleva professori ja esittelyjen mukaan maineikas tyttöyden (sosiaalipsykologisena) tulkitsijana ja Lappiin tuomansa aiheen kannalta tutkinut naisten asemaa uusliberalistisessa järjestelmässä, taustalla oli ylipäänsä luokka & sukupuoli -tutkimusta. Rouvaniemellä hän puhui aiheestaan muuttuvien työmarkkinoiden kontekstissa pohjustaen käsitteellä "female future": mies voi edustaa feminiinisiä piirteitä ja tulla työmarkkinoille helpommin kuin nainen, jossa on maskuliinisia ominaisuuksia. Ja sama näkyy Walkerdinen mukaan jo kouluissa, että naisen täytyy pärjätäkseen ilmaista sekä feminiinisiä että maskuliinisia ominaisuuksia.

Uusliberalistisen yhteiskunnan taakka olisi siis siinä, että meidän täytyy paitsi sopeutua lyhytaikaisiin töihin ja jatkuvaan kouluttautumiseen, myös siihen että töiden tuotteiden kulutus on muuttunut ja korvannut tuotannon identiteetin rakennuksessa. Walkerdinen kuvailemassa Britanniassa tämä on johtanut työväenluokan naisilla "pragmaattiseen fatalismiin" esimerkiksi suhtautumisessa raskauteen: se tapahtuu jos on tapahtuakseen ja sitten kun asia on edessä niin "cross that bridge".

Walkerdine puhui myös klinikaalisessa diskurssista, jolla laitetaan subjekti kokoon epäonnistumisen jälkeen ja "uudesta keskiluokan naiseudesta", jolle lifestyle on yhtä kuin identiteetti (kodinsisustuksella on jo satelliittikanava Britanniassa). Walkerdinen mukaan Britanniassa on tapahtunut feminisaatio samaan aikaan kulutuskäytöksessä ja itsensä muokkaamisessa. Naiset ovat uuden talouden sekä hyvä että paha. Työpaikoillakin korostetaan nyt arvoina tunteita ja henkisyyttä, mutta naisten velvollisuudeksi on tullut toimia itsensä markkinoijina ("entreprenaur of selves"). Walkerdine puhui uusliberalistisen yhteiskunnan väliinputoajanaisista viitaten omaan dokumenttiinsa "Didn't she do it well" työväenluokkataustaisista naisista, jotka nousseet keskiluokkaan koulutuksen ja ammatin avulla, mutta jääneet luokkien väliin. He eivät halua tulla osaksi keskiluokkaa, koska samastuvat yhä asemaansa työväenluokan tyttärinä ja kantavat mukanaan muistoa vanhempiensa köyhyydestä: eivät voi mennä takaisin eikä eteenpäin.

Päivän ajankohtaiskeskustelussa kokoonnuttiin kuuntelemaan paneelia "Naistutkimus nyt!". Aivan yhtä mieltä ei oltu naistutkimuksen kaksoisstrategiasta (osallistutaan sekä yliopistojen sisäiseen että väliseen yhteistyöhön ja kieltäydytään siten yliopistojen välisestä kilpailusta) ja etenkään tutkijasukupolvien ylitse siitä, onko Bologna pelkästään hyväksi naistutkimukselle, kun se kerran on taloudellis-poliittisesti kyseenalainen tavoitteiltaan. Kovasti lupailtiin väittelymahdollisuuden avautuvan pian useassakin yliopistossa, mutta niin taidettiin luvata jo aiemminkin. Selväksi kävi kuitenkin se, että yliopistojen ja tiedekuntien kannattaisi tukea naistutkimusta jo siksi että ne vetävät puoleensa fiksuimmat opiskelijat, ei pelkästään laitosten välisessä pistekisassa vaan myös siinä, minne uudet ylioppilaat tuumivat suuntautuvansa. Hieman erimielisyyttä oli sitten siinä, löytyykö ja kuinka pian korvamerkittyjä duuneja niille, jotka valmistuvat naistutkimuksesta tai yhteistutkintona naistutkimusta pääaineenaan.

Illanvietto oli oikeasti boheemissa luolassa Cafe Tivolissa, mutta se sitten katkesi kesken kun kello 23 päästettiin teinihelvetti samaan ravintolaan.

Lauantaina oli tilaisuus kierrellä muidenkin työryhmissä, oma miestutkimussektiommehan oli edellisen päivän ennätys 14 osallistujallaan. Itselleni nt-päivien kiinnostavin keissi oli Lilli Hurmosen vampyyriluenta John Kennedy -elämäkerrasta, kirjallisuudentutkijan kannalta seurattavin, mutta myös luentana uutta luova.

Päivän luennoissa kuultiin niin ikään talon oman professorin, Suvi Ronkaisen esitys tuntemisesta ruumiillistuneena sosiaalisuutena: sukupuolia merkityksellistetään tavoilla joissa on tunteet mukana. 'Emotionalisaatiota' Ronkainen avasi "eletyksi kokemukseksi" siitä, kuinka tulemme huomioonotetuksi sukupuolisina olentoina ja miten itse selitämme itseämme, ja käsitettä 'tunnetyö' tavoiksi ylläpitää tunnelmia, välttää riitoja, tavoiksi tuottaa aitoja tunteita.

Oman tutkimuksensa kannalta Ronkainen piti olennaisena Martha Nussbaumin määritelmää, että tunteiden on oltava kohteellisia, vaikkei intentionaalisia; oltava uskomuksia kohteesta, jotta voi tunteita. Neljän vuoden haastattelumateriaali väkivallan ja seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneilta oli osoittanut vahvimmaksi tunteeksi häpeän: kaikista tunteista päädyttiin häpeään, paitsi ilosta ja raivosta.

Tulkintamalli häpeälle oli, karmeaa kyllä, saatu standardipornosta, siitä miten nautinto näytetään sen kasvoilla jolle jotain tehdään. Niinpä esimerkiksi seksuaalisen väkivallan kohteena ollut lapsi näkee aikuisena itsensä pornon luoman asetelman mukaan, ja jopa fantasiointi tapahtui sen mukaan: vain itsensä myymällä saattoi tuntea itsensä haluttavaksi. Jos mikään muu ei sitä tee, niin porno on se mistä ammentuu ihmisille seksuaalisesti vakavia ja vakuuttavia kuvia ihmisille.

Ronkainen oli haastatteluissa kysellyt tapaa jolla usko sukupuolesta rikkoutunut ja mikä kuvaisi väkivallan kohteiksi joutuneiden häpeää. Rangaistuksellinen häpeä edellytti näiden tuntemuksissa sitä, että sukupuoli tulee nauretuksi. Varsinaista vihaa eivät uhrit (minun ilmaisuni, ei Ronkaisen) tunteet, sillä viha on tunne jolle on löydettävä kohde ja oikeutus itsen ulkopuolelta; jälkimmäistä eivät haastatellut olleet löytäneet. Rakkaus oli puolestaan osoittautunut itsetulkinnoissa tunteeksi, joka antaa anteeksi vihan, tulee hyväksytyksi. Rakkaus ei siis "valtauttanut" vaatimaan jotain, kuten olisi olettanut, vaan antoikin toiselle oikeutuksia.

Iltapäivällä luennoi vielä psykologisen antropologian dosentti Marja-Liisa Honkasalo tunteista ja tulkitsevasta tutkijasta, mutta olin jo niin väsynyt ja keskittynyt tekemään muita merkintöjä, että luento meni ohitse ilman muistiinpanoja. Illaksi me miessektion vetäjät onneksi virkistyimme ja kävimme vielä paikalliseen teatteriin katsomaan miesasianäytelmää "Faijat". Näytelmä oli sitten sitä itseään, pikkujoulunaurettavaksi tehtyä äijädraamaa, jossa tehtiin komiikkaa pelkästään siitä, miten vaikea nykymiehen on suunnistaa maailmassa, jossa naiset ovat muuttuneet niin nopeasti - siis sillä välin kun he ovat yrittäneet täyttää isän roolia perheessä ja epäonnistuneet siinäkin. Jälkimmäisen syitä ei tällaisissa tarinoissa koskaan selitetä miksi. Rovaniemen teatterin pienen näyttämön äijät tekivät hahmonsa terhakkaasti, olipa luonnerooleja tai kyllä, mutta mitään draamana kiinnostavaa ei tällaisissa kolmen miehen hengennostatus- jorinoissa ollut. "Faijat"-tyyppinen draama on ainoastaan todiste siitä, että teatterissa tapahtuu näköjään sama kehitys kuin muissa medioissa on että on halvempaa ostaa tuontitavarana viihdeformaattia kuin maksaa jollekin paikalliselle tällaisen draamaeineksen alkuperäisluomisesta.