[M.G. Soikkeli]

PUTOAVIA TYTTÖJÄ JA NEITSYTPOIKIA


Nuortenkirjallisuuden tabuista ja kliseistä

** raportti nuortenkirjallisuusseminaarista
** Turun kirjamessuilla 5.10. 2003

Ihmisen iälle melko hyvä määrittäjä on suhtautuminen nuortenkirjallisuuteen. Ainoa hämärä vyöhyke tämän testin kohderyhmässä ovat nuortenkirjailijat itse: miten tietoisia he ovat fiktiivisten nuorten esikuvallisuudesta tai rajoja rikkovasta luonteesta? Tätä kysymystä koettelemaan olivat lähteneet kotimaisen kirjallisuuden opiskelijat eli ainejärjestö Muusa, joka Turun kirjamessujen yhteydessä järjesti seminaarin "Kasvava ruumis - varttuva minä" (ilmeisen parodisella alatosikolla "Nuorten ruumiinkuvan arviointien vaikutus minään kotimaisessa kirjallisuudessa").

Puhujiksi seminaariin oli saatu eturivin kovimpia nuortenkirjailijoita, Tuija Lehtinen, Kirsti Ellilä ja Kari Levola, sekä kotimaisen kirjallisuuden professori Päivi Lappalainen; tilaisuutta puheenjohti opiskelija Marko Survonen. Teemaksi valittu ruumis/mieli -erottelu ei osoittautunut seminaarin aikana kovin hedelmälliseksi kirjailijoiden työn analyysissä, vaikka tutkimukselle se onkin antoisa lähtökohta. Professori Lappalainen totesi tyttökirjojen perinteeseen kuuluneen tytön kasvun pysäyttämisen kätevällä juonenkäänteellä, jotta henkistä kasvua naiseksi voidaan käsitellä kivun kautta uhrautumisena. Ennen vanhaan kasvu seisautettiin tippuvan tytön motiivilla, nyttemmin samaan kelpaa esimerkiksi anoreksia kirjan lähtötilanteena.

Kirjailijat Ellilä ja Lehtinen totesivat molemmat, että päähenkilön ulkonäköä ei voi painottaa, riittävästi täytyy jättää lukijan itsensä kuviteltavaksi ja pään sisäinen kiinnostaa lukijaa sittenkin enemmän kuin ulkonäkö. Molemmat myös kiistivät tiedostavansa, millaista henkilökuvaa nuorisolle tarjoavat ja miten normitavallisia hahmoista tulee. Ellilä kertoi, että esimerkiksi hänen Emma-sarjansa päähenkilö, paino-ongelmia pohtiva tyttö, on ollut vaikea aikuiskriitikoille: näiden on vaikeampi sulattaa poikkeava nuorisohahmo kuin nuorten itsensä. Lehtinen puolestaan arveli, että hän ei tule jatkamaan Sara-sarjaansa, koska Sarasta todennäköisesti tulisi vähitellen "tavallisempi", ja sitä Lehtinen ei ole halunnut.

Oli ihan hyvä kuulla kirjailijoiden myöntävän, että nuortenkirjallisuus seuraa nykypäivää tarkemmin kuin muu kirjallisuus. Ellilä tuumasi, että lukija ei kuitenkaan välttämättä näe, minne kirjailijan omat sympatiat ovat suuntautuneet; esimerkiksi hänen Emma-sarjansa toisessa kirjassa naureskellaan eläintesuojelijoille, vaikka kirjailijalle itselleen nämä ovat esimerkillisiä ihmisiä. Ajankohtaisuuteen liittyen professori Lappalainen muistutti, että lahden tuolla puolen lastenlandiassa, lintukodoksikin mainitussa Ruotsissa nuortenromaanit ovat selvästi lohduttomampia ja inhorealistisiakin verrattuna Suomen vastaaviin. Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo näkyy siis paljaammin ja nopeammin ruotsalaisella puolella.

Kirjailija Kari Levola arveli oman tuotantonsa osalta, että siinä ei olisi paljoakaan tapahtunut muutosta 20 vuoden aikana. Levola teki paljastuksia villistä nuoruudestaan ja totesi, että kun jo 16-vuotiaana ennätti kihloihin niin "ei siinä paljoo seksuaalisuudesta veivattu". Myös kirjoissaan hän on ollut kiinnostuneempi henkilöidensä henkisistä kuin fyysisistä muutoksista. Levola teki myös asianmukaisen tarkennuksen, että enemmän on tapahtunut nuoruuden ympärillä kuin sen sisällä: nuoruus ilmiönä on ongelmallistunut, mukaan lukien sen julkinen pohdinta miksi tytöt ovat niin huolestuneita ulkonäöstään. Mitään vaaraa tulla normittaneeksi ja kategorisoineeksi nuoria päähenkilöitä Levola ei nähnyt, vaikka joutuikin selittämään pitkään sitä, miten ja miksi Tahdon-romaaninsa päähenkilöt ovat neitsyitä.

"Luoja säästäköön meitä normaaleilta nuorilta", huokaisi kirjailija, ja kaipa se onkin ainoa hyvä puoli "hoikkien tyttöjen kliseessä" ja muissa kuvamedian puolelta uhkaavissa konventioissa, että kirjallinen kuva on jo median perusluonteesta johtuen miltei yhtä kompleksinen kuin nuoruus itse. Seksin tai homoseksuaalisuuden kuvaukseen kirjailijoilla ei kylläkään ollut paljoa sanottavaa, tai olivat suotta vaatimattomia.

Haetaanpa vahvistusta sitten tutkimuksesta. Päivi Heikkilä-Halttusen artikkelissa "Suvaitsevaisuuden pinna kireällä?" (Nuori kirjan peilissä, 2003) vahvistetaan, että suurin osa nuortenromaaneista suhtautuu esimerkiksi homoseksuaalisuuteen edelleen valistavasta ja opettavasta näkökulmasta, mutta tulkintakykyä edistäviin kirjailijoihin Heikkilä-Halttunen katsoo juuri Lehtisen ja hänen romaaninsa "Poika nimeltä Iines" (2000). Käänteentekeväksi aiheenkäsittelyssä tutkija mainitsee Salla Simukan esikoisromaanin "Enkelit katsovat toisaalle"(2002), vaikka vähintään yhtä huimalta kuulostaa Katri Mannisen "Kallen inttivuosi" (2001), jossa Kalle rakastuu yliluutnanttiinsa. Jes! ... ja tietävätköhän vanhemmat, mitä heidän kakaransa lukevat? Ja tietävätkö kakarain kaverit... vai mitä pitäisi päätellä siitä Heikkilä-Halttusenkin viittaamasta tiedosta, että nuorison asenteet erilaisuutta kohtaan ovat kuitenkin viime vuosina koventuneet?

 

Katso lisää kuvia Turun messuilta
sekä raportti Oikean Kirjakuninkaallisen etsinnästä

Katso myös kirjamesuraportti Helsingistä 2002