[M.G. Soikkeli]

MERKITYS SEILAA BYSANTTIIN


Väitös Paavo Haavikon myyteistä


*** Raportti Johanna Pentikäisen väitöksestä 11.10.2002
*** Hgin yliopiston yleisessä kirjallisuustieteessä

Vielä kukoistaa myyttitutkimus, vaikka sen uskoi painuneen manan maille Northrop Fryen hullutusten myötä. Helsingissä kokoontuivat skeptikotkin paikalle, kun Johanna Pentikäinen väitteli Paavo Haavikon "myyttisistä teoksista" eli kirjoista "Kaksikymmentä ja yksi", "Rauta-aika" sekä "Kullervon tarina". Lectiossaan Pentikäinen perusteli myyttitutkimuksen valintaa mm. sillä, että "Rauta-ajan" ilmestyessä 1982 jäi yleisöltä käsittämättä sen "kokonaismerkitys" - siis myyttien ja todellisuuden suhde teoksessa. Omalta osaltaan Pentikäinen katsoi uudistavansa myyttikritiikkiä. Vastaväittäjänä toiminut prof. Pirkko Alhoniemi (kustoksena prof. Heta Pyrhö) muistutti, että Haavikko vastasi teoksillaan Kalevala-renessanssiin, joka oli alkanut 70-luvulla unkarilaisen teatterivierailun vaikutuksesta ja sittemmin jatkunutkin paljolti teatteritulkintojen ansiosta.

Myytti jos mikä on epämääräinen kirjallisuudentutkimuksen käsitteenä, ja niinpä siitä käytiin terminvääntöä myös väitöksessä. Lauri Hongolta väittelijä kertoi saaneensa perusmääritelmän, mutta muuten hän ei katsonut sitoutuvansa mihinkään tiettyyn käsitykseen myytistä. Tätä lähtökohtaa samoin kuin Eliaden ja uskontotieteen sotkemista kirjallisuudentutkimukseen vastaväittäjä ihmetteli.

Ehkä keskustelua olisi helpottanut, jos väittäjä tai opponentti olisi osannut sanoa yksinkertaisesti, onko myytti Haavikon tapauksessa sisältöä vai muotoa. Pentikäisen väitöskirjassa sisältöä tuntui vastaavan termi "myyttinen", kun "myytti" ohjailevana (ja selittävänä ja manipuloivana) muotona perustui klassisille myyteille; John White on käyttänyt vastaavista ominaisuuksista termejä "myyttinen elementti" ja "mytologinen elementti". Terminvääntöä käytiin myös siitä, mitä Haavikko oikein on tehnyt myyteille teoksissaan: onko hän vain käyttänyt myyttejä vaiko peräti "tulkinnut" niitä, ja ovatko "myyttiset sankarit" myyttisiä vaikka perustuivat historian hahmoille.

Juurikaan henkevämmäksi väitös ei sitten missään vaiheessa muuttunut, mikä ei kyllä ollut väittelijän vaan paljolti vastainttäjän syy, ja ehkä osittain tutkimuksenkin ominaisuus: kun teoria perustui vahvoille abstraktioille ja analyysi perinpohjaiselle teoriasta riippumattomalle myyttitaustojen vertailulle, näiden yhteyttä ei yleisö voinut mitenkään tavoittaa, etenkään kuulemansa pohjalta. Sen vähän perusteella, mitä ehdin selata yli tuhdin tekstianalyysin ja katsoa loppupäätelmiä, väitöskirja ei välttämättä tuo sekään selkeyttä: "Haavikon teosten primaarin kaltaiseksi muuntuneita sekundäärejä myyttisiä rakenteita analysoidessani...". Juupajuu, sitähän ne myytit tekevät, muuttelevat kaltaiseksi: niin tarinat kuin tutkijansa.

Myyttejä siellä ja myyttejä täällä, jokapuolla myytti, hiiolahiiaahoi...

Pentikäisen väitös siis vaikutti hieman siltä kuin Haavikon luomaan maailmaan suhtauduttaisiin antropologin toiveunena: analysoidaan miten rationaaliset ainekset tunkeutuvat kuvitteellisen heimon myyttiseen maailmankuvaan. Ensikertalaisena vastaväitelleen skeptisyys rakentui paikoin sille, että tutkimuksessa ei ollut käytetty niitä artikkeleita ja kritiikkejä, jotka hän tunsi (tai jopa kirjoitti) teosten aikalaisena. Väittelijän ja opponentin monologit olivat harvinaisen kohtaamattomia... harvoin voi väitöksen etenemistä ajoittaa sen perusteella, milloin mikäkin epätoivoinen professori liukenee yleisöstä: tuolta katoavat kotimaisen kirjallisuuden edustajat, tuolta Haavikko-tutkija, tuolta myyttivertailujen tekijä.

Sadan minuutin maagisella rajalla vastaväittäjä ilmoitti, että seuraavaksi hän alkaisi käsittelemään väitöskirjaa luku luvulta. Yleisö huokaisi niin raskaasti, että vastaväittäjä säikähti ja alkoikin puhumaan lähteistä ja viitteistä, jotta yleisö unohtaisi hänen uhkauksensa. Edelleen hän kyseli myös fiksuja asioita, kuten sitä miten teoksen muoto on mahtanut vaikuttaa kunkin "myyttisen" tarinan kertojaratkaisuun, mutta kysymys ei sitten tehnytkään oikeutta väittelijän näkökulmalle, jossa kertojuus oli ilmeisen toissijaista. Myytin ylisovellettavuus mihin tahansa sisällölliseen elementtiin tai rakenneratkaisuun on rasittavinta kaikessa myyttitutkimuksessa, eikä Pentikäisen laina Fryelta, jako primääriin ja sekundääriin maailmaan, jäsentänyt ainakaan itselleni mihin tutkimuksella oikein pyrittiin; kiinnostavalta tuo historian ja myytin, rationaalisen ja maagisen vuoropuhelu kyllä tuntui.

Kun kustos päästi yleisön tauolle 135 minuutin kohdalla (mahtoiko kukaan palata?) jäi väitöksestä vahviten mieleen se epäilys, että Haavikko itse on ollut edistämässä tätä teksteihinsä kohdistuvaa tutkimusta - ja nauraa partaansa jossain laiturilla, kun merkitys seilaa kohti Bysanttia. Mutta seurapiiritoimittajaa ryhdikkäämpi lukija perehtyy siis myös väitöskirjaan ennen kuin lyö Haavikon kirjokannet kiinni, ja väitös löytyy ennen tulevaa (korjailtua) printtiversiotaan http://ethesis.helsinki.fi