MIHIN KIRJAILIJAA TARVITAAN?

[M.G. Soikkeli]

Raportti Pentinkulman päiviltä 7.8.

Vuosittain Urjalassa järjestettävät Pentinkulman päivät ovat yhdistelmä Väinö Linnan muistolle omistettua maakuntajuhlaa ja oheistapahtumillaan elävää rituaalia. Kuten kaikissa taidelajeille omistetuissa rituaaleissa, niin elokuvafestareilla kuin kirjallisuusseminaareissa, kiinnostavinta ovat oheistapahtumien off-off-esitykset.

Silti itse rituaalistakin kannattaa etsiä jotain symboleja (symbaaleja?) siitä, millä merkeillä järjestäjät ja yleisö viestivät toisilleen hienoista ironista ymmärrystä rituaalin itseisarvosta.

Tänä vuonna Pentinkulman päivien teemana oli "Mihin kirjailijaa tarvitaan?"; ensi vuonna kysellään puolestaan lukijan tarpeellisuutta. Rituaalia eli pääjuhlaa sementoi aluksi valtiovallan tervehdyksellä oikeusministeri Johannes Koskinen. Ministeri oli virkansa veroisesti niin pykälänkuiva puhuja, että hän ei varmasti ole lukenut enempää kaunokirjallisuutta kuin on ollut pakko joskus lukioaikoina.

Kymmenminuuttisessa esityksessään Koskinen jupisi oikeellisuuden käsitteestä, kansa kun etsii oikeustajulleen puolestapuhujaa esimerkiksi Linnan teoksista. Koskinen pohti, täsmääkö sodassa teloitettujen virallinen lukumäärä kansan ja Linnan kertomuksiin, ja missähän päin Euro-Suomea mahtaisivat olla Koskelan perilliset nykypäivänä. Hyviä kysymyksiä muttei yritystäkään vastaukseksi.

Päivän teemaa kirjailijan tarpeellisuudesta pohjusti seuraavaksi Tampereen yliopiston dos. Markku Ihonen. Ammattinsa mukaisesti hän käsitteli sitä, mihin kirjallisuudentutkijat enää tarvitsevat kirjailijaa ja kuinka hyvin tutkijoiden käsitys täsmää lukijoiden tuntemuksiin kirjailijan henkilökohtaisesta viestistä.

Kirjailijakeskeistä luentaa todistaa Ihosen mukaan mm. se, että Kalle Päätalon ja Laila Hietamiehen intohimoiset lukijat eivät välttämättä edes muista, mikä on viimeisimmän sarjakirjan nimi, vaan kommentoivat lukemaansa "viimeisimmäksi päätaloksi tai hietamieheksi". Toinen, ammattikunnan sisältä tehty havainto osoittaa, että professoreillakin on tarve saada sanomaansa myös romaanin muotoon; muistutettiin Tarastin, Ylikankaan, Aarnion ja Hémanuksen teoksista.

Jostain syystä kirjailijakeskeisyys ei kuitenkaan enää lietso kirjasotia, muistutti Ihonen. Viimeisimmäksi mittelöksi hän kirjasi Matti Pulkkisen "Romaanihenkilön kuoleman" ympärillä käydyn kohinan, johon verrattuna esimerkiksi Kaurasen kirjojen (Pelon maantiede, Syysprinssi) herättämät kinastelut ovat olleet vähäpätöisiä. Kirjailijoiden julkinen neutraalius johtuu Ihosen mukaan kolmesta seikasta: kaunokirjallisuuden yleinen arvostus on vähentynyt ja kirjallisuus on tullut autonomisemmaksi instituutioksi, ja lisäksi kirjailijoiden elämänkokemus etenkin yhteiskunnallisissa asioissa on niukentunut.

Pääjuhla huipentui paneeliin, jossa kirjailijat itse pääsivät esittämään puolustuspuheensa siitä, mihin heitä tarvitaan. Lausunnot olivat leppoisan aforistisia, mutta myös ennalta-arvattavia. Leena Lehtolainen muistutti kirjailijasta paitsi oman tuotteensa "makkarakauppiaana" myös hyvänä suullisena tulkitsijana ja Jaan Kaplinski allegorisoi kirjailijan "tarpeellisuutta" luonnon osasten vastavuoroiseen tarpeellisuuteen. Pian viisikymmenvuotistaiteilijajuhlaa viettävän Pentti Holapan mielestä kirjailijan tehtävä on "opettaa hiljaisuutta". Nuoremman polven Mikko Makkonen vuorostaan esitti, että tehtävänä on purkaa sitä valheiden verkkoa, jota papit, opettajat, virkamiehet ja tutkijat kutovat: "maailma ei kestä enää sanomista".

Jo alustusten pohjalta oli helppo ennustaa paneelin tuleva sisältö ja livahtaa ajoissa kotia kohti. Pentinkulman päivät ovat tosiaankin kuin herättäjäjuhlat, joihin Ihonen sitä vertasi omassa puheessaan. Samalla tavalla kuin herättäjuhlilla bongataan sitä, kuinka monta kertaa puhujat viittaavat Paavo Ruotsalaiseen, samoin Urjalassa pidetään korvalla mainintoja omaan profeettaan. Rituaalin suureen kysymykseen voisikin vastata lyhyesti, että elävän kirjailijan tehtävä on kiertää kulttuuritilaisuuksissa kertomassa mihin kuolluttakin kirjailijaa tarvitaan.

Mitään kummempaa yleisö ei tällaiselta tapahtumalta haluakaan kuin todisteita siitä, että kirjallisuus on instituutio, joka järjestää itseään koskevia merkkijuhlia siinä kuin muutkin taiteet. Entäpä se ironinen itseymmärrys kirjailijan tarpeellisuudesta? Siitä vastasi tilaisuuden anonyymiksi jäänyt lavastaja, joka oli peittänyt juhlasalin sivustan tyhjillä viinapulloilla.