[M.G. Soikkeli]

LAPSIPORNO JA TAITEEN NIMBYISMI


** Raportti Ulla Karttusen esitelmästä 19.4.2008
** SARV:n Kriitikkopäivässä (Helsingin Annantalolla)

 

Vaikka lapsipornoa koskeva laki täyttää vasta 10 vuotta, se on yhtä järkyttävästi vanhentunut kuin Raamattuun nojaavat tsaarinaikaiset lakipykälät. Hyvää tarkoittavien pykälien perustuslaillinen mitäänsanomattomuus kävi ilmi tänä keväänä, kun Ulla Karttunen todisti taidenäyttelyllään paitsi lainlaatijoiden myös sen valvojien mediasokeuden.

Kovin hyviä arvosanoja laki- ja oikeustajusta eivät saa myöskään taiteen ja kulttuurin ammattilaiset. Entäpä sitten toimittajat ja kriitikot?

Ulla Karttunen oli kutsuttu esitelmöijäksi kriitikoiden vuositapaamiseen, ns. Kritiikin Päivään, 19.4. Paikkana oli Annantalo ja teemana lastenkulttuuri, johon aikuisilla näyttää olevan enemmän hyötypyrintöjä kuin vilpittömiä toiveita yhtään millään asteikolla.

Esitelmällään, ja Neitsythuorakirkko-teoksen kohtalo esimerkkinään, Ulla Karttunen todisti kriitikoille, että yhteiskunta ja sen instituutiot ovat kyvyttömiä käsittelemään
- internetin asemaa ja merkitystä
- pornoa ja sen kulutusta
- taiteen ja pornon paikkaa osana mediakenttää

Vaikka Karttusen teoksesta herännyt kohu ja siihen kohdistunut poliisitutkimus ovat olleet tänä keväänä paljon esillä mediassa, hänen esitelmänsä toi yksityiskohtaisesti esille tämän 'keissin' yllättävätkin piirteet, etenkin mitä tulee Helsingin kaupungin taidemuseon ja ylipäänsä taidepiirien käytökseen. Kammottavinta on se, että instituutioiden ja taideammattilaisten nimbyistinen (Not In My BackYard) paniikkireaktio voi näyttää suuren yleisön silmissä ihan asianmukaiselta ja harkitulta ratkaisulta.

Ilmeisesti maamme korkein taideasiantuntija on tällä hetkellä Helsingin poliisilaitos eikä jokin museo- tai kulttuurilaitos - ja kiihkein pykälien tarkastaja onkin em. museo eikä Pasilan poliisilaitos.
Jos instituutiot ovat näin sekoamassa tarkoitusperissään, niin pianhan niiden yleisökin menee sekaisin siitä, mikä mahtaa edustaa taiteen konservatiivista osastoa ja missä taiteen merkitystä voidaan vielä venyttää.

Internet lain yläpuolella?

Medialukutaidon katoamisesta todistaa parhaiten se, että Karttusen teokseen käytetyt kuvat ovat laillisia tietokoneen kuvaruudulla eli kun niitä "käytetään" internetin kautta. Mutta kuvat muuttuvat laittomiksi välittömästi sen jälkeen, jos ne saavat materiaalisen muodon eli jos ne painetaan paperille. Taustasyy tälle lakipykälän omituisuudelle on se, kertoi Karttunen, että vuonna 1997, kun lapsipornolakia valmisteltiin, ei internetin kasvavaa merkitystä vielä ymmärretty.

Vuoteen 2008 internet on puolestaan räjähtänyt koko viestintämaiseman peittäväksi metamediaksi, johon kukaan ei halua eikä uskalla koskea, kaikkein vähiten oikeuslaitos. Samalla tavoin hallitsemattoman laajalle on levinnyt pornokin. On helpompi tarttua yksittäiseen tapaukseen, johon liittyy kuvataiteen lähtökohtainen arveluttavuus, kuin ryhtyä käymään oikeutta koko pornoteollisuutta vastaan tai esittämään rajoituksia internetille.

Karttusen esitelmän perusteella teinipornon ja lapsipornon välillä ei ole muuta selvää rajanvetoa kuin se, jonka poliisi tekee tapauskohtaisesti. Poliisi oli esimerkiksi palauttanut osan tutkinnan aiheuttaneista valokuvista. Näissä kuvissa pornonäyttelijät eivät poseeraa ja/tai toimi yhtä 'lapsipornomaisesti' kuin laittomiksi katsotuissa kuvissa. Kyse on tulkinnoista, joihin ammattitaito löytyy ainoastaan Suomen poliisivoimista.

Karttusen teoksen herättämässä kohussa on siis aihetta useisiin sellaisiin viestintämaisemaa koskeviin kysymyksiin, joihin Suomessa on totuttu vastaamaan pelkästään teknisesti, laitteiden käytettävyyden perusteella. Mutta enää se ei riitä. Pornon ja erityisesti teinipornon kulutuksen laajuus on tullut yllätyksenä niille, jotka ovat joutuneet ottamaan asiaan kantaa - ja monissa taide- tai mediakentän keskustelijoissa aihe sinänsä herättää niin hysteerisen reaktion, että keskustelun sijaan heitetään kivellä lähintä keskustelijaa. Tästäkin kuultiin tilaisuudessa todistajalausuntoja.

Suomessa on ilmeisesti melkoinen joukko taide- ja media- alan ammattilaisina esiintyviä henkilöitä, joille taide ja media ovatkin suojautumisen eivätkä välittämisen keinoja. Paras huono esimerkki täydellisestä asiantuntemuksen puutteesta on Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén. Johtajan "raukkamaisuudesta" (yleisökommentti) ja museon johtokunnan "keskustelukyvyttömyydestä" (yleisökommentti) todistavat seuraavat seikat:

1. Kun kohu Karttusen yksittäisestä teoksesta heräsi, museo kiirehti purkamaan koko näyttelyn ja siten "astui taiteilijan tekijänoikeuksien päälle" (kuten Karttunen totesi). Yleensä museonjohtaja, joka jonkin näyttelyn tiloihinsa hyväksyy, puolustaisi omaa valintaansa. Nyt johtaja yritti pelastaa vain omat kasvonsa.

2. Museo kiirehti välittömästi leimaamaan tiedotteissaan Karttusen teoksen lapsipornoksi ja laittomaksi. Sally Mannin näyttelyn yhteydessä se oli kuitenkin puolustanut lapsipornoksi epäiltyjä teoksia "taiteeksi". Ilmeisesti Mannin valokuvilla on jo legitiimin tunnustamisen taustahistoria, joten omaa mielipidettä ei tarvita?

3. Museo sulki Karttusen näyttelytiedotteet kaappiin, mutta toimitti ne oma-aloitteisesti poliisille pyrkien täten varmistamaan Karttusen syyttämisen myös lapsipornon levittämisestä.

4. Museo on ilmoittanut Karttusen "vuokranneen" sen näyttelytilaa, vaikka käytännössä Karttusen näyttely on otettu osaksi museon ohjelmaa kuten muutkin näyttelyt. Museo siis tiesi alusta alkaen näyttelyn sisällön, mutta nyt se toimiikin syyttäjän todistajana siitä, että sen tiloissa on yhtäkkiä taiteilijan tuomaa lapsipornomateriaalia.

Eivätkä taidealan muut osapuolet ole välttämättä toimineet yhtään fiksummin kuin paniikissa sielunelämänsä paljastanut museon johtaja: lapsiporno on heille ihan okei, kunhan se pysyy internetissä eli he voivat toimia niin kuin sitä ei olisi olemassa. Esimerkiksi taiteilija Osmo Rauhala oli ilmoittanut Karttusen teoksen olevan laiton, teosta tietenkään näkemättä. Vastaavasti kuka tahansa voisi tehdä ilmiannon siitä, että Osmo taideteokset ovat laittomia, koska niissä on kuulemma alastomia eläimiä.

Internetiä sananvapauden suurlähettiläänä puolustavat ihmiset (= nuoret miehet) eivät jostain syystä ota kantaa Karttusen taideteoksen tapaukseen. Mikään ei viittaa siihen, että netin omat instituutiot osaisivat käsitellä teosta ennakkotapauksena, vaan tuloksena on ihan yhtä nimbyistinen reaktio kuin perinteisissä instituutioissa.

Kristian Smedsin kohdalla taiteilijat ja taideinstituutiot siis jaksoivat puolustaa omiaan vaikkei teosta olisi nähtykään. Mutta lapsiporno ja naistaiteilija ovat liian rankka yhdistelmä niillekin taiteen ammattilaisille, jotka uskottelevat edustavansa radikaaleja, avantgardeja tai sananvapauteen liittyviä mielipiteitä.

Suomalaiselta kriitikkokunnalta kuullut kommentit olivat kaikkeen edellä todistettuun nähden virkistävän täysipäisiä ja suhteellisuudentajuisia. Näin tolkuttomasta kohusta saattaa seurata jotain hyvääkin, kun tämä porukka pääsee makustelemaan mielipiteensä niin internetistä, pornosta kuin taiteilijoistakin.

 

VerkonAatoksen etusivulle