KIEKKOMAAILMAN HUMANISTIT

[M.G. Soikkeli]

Jyri Puhakainen ja Alpo Suhonen, Valmentaja ja filosofi. Like. 139 s. 1999.

Filosofi Jyri Puhakainen ja jääkiekko/teatterivalmentaja Alpo Suhonen ovat tehneet hyvää tarkoittavan keskustelukirjan, jonka suuret aiheet vain tulevat harvinaisen kepoisesti käsitellyiksi. Toisaalta kirja on suunnattu suurelle yleisölle, jonka toivotaan tunnetun filosofin ja valmentajan kautta löytävän uuden näkökulman urheiluun: filosofi selvittää julkkiksen maailmankuvan ja jäsentää sen tietämyksellään. Eteneekö Puhakainen nyt kohkaajafilosofien (Airaksinen, Himanen ja Saarinen) jäljillä?

Puhakaisen ja Suhosen tavoitteena on vähentää urheiluun liittyviä mielikuvia sen totisuudesta ja ammattilaisuudesta. Kirjaa lukiessa tosin huomaa, että miolloin herrat puhuvat urheilun käytännöistä, he puhuvatkin ennemmän "pelaamisesta" kuin urheilusta yleisesti ottaen. "Urheilu kulttuurina" -jutustelu, puolestaan, ei etene sen paremmin konkretisoivaksi aikalaiskritiikiksi kuin visioiksi siitä, miten urheilu voisi muuttua tv-harrasteista ihmisiä yhdistäväksi leikiksi.

Herrojen juttelu ihmisläheisestä liikuntafilosofiasta kuulostaa kirjan sivuille siirrettynä tasan kapakkakeskustelulta - mikä haastattelujen ympäristönsä on välillä ollutkin - jossa tarkoitus on pudotella mahdollisimman monen Suuren Ajattelijan nimiä. Puhakaisen edellisen kirjan ärhäkkyyteen verrattuna tämä haastatteluteos on ällistyttävän löysä. Sporttikulttuurista on tullut termein mitattavaa kulttuuribodausta.

Vaikka urheilulta pyritään niukentamaan sankaruuden sädekehää, kirja toisaalta korottaa miesten keskinäisen jutustelun sosiaaliseksi sankaruudeksi, joka suurten ajatusten välissä ilmenee perin söötteinäkin parenteeseina:

"-Onko eksistenssikysymyksen sivuuttaminen sitten yhtä 
kuin menestyminen? kysyn provosoivasti.
Alpo on hetken hiljaa, katsoo minua silmiin ja vastaa:
-Ei ole. Kysymyksen sivuuttaminen johtaa paradoksiin. -- 
Paradoksi on siinä, että urheilijat, jotka pystyvät 
suojautumaan urheilun teollistamiselta, joilla on syvä 
läsnäolo pelaamisessa, he menestyvät."

No, kyllähän tällaiset kommentit joukkuevalmentamisen ammattilaiselta ovat kiinnostavia, mutta tarvitaanko samaan yhteyteen termit ja aiheet kehystävää Filosofiaa? Aivan varmasti samat näkemykset saataisiin kirkkaammin esille ilman "syvän läsnäolon" toiveita. Etenkin kun Suhosen puheista käy myöhemmin selville, miten "syvän läsnäolon puuttuminen" tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että yhteiskuntamme tuottaa sekä keskinkertaista urheilua että keskinkertaista kulttuuria.

Erityistä huolta Alpo Suhonen kantaa nuorista urheilijoista, jotka heittäytyvät liian tosissaan liian totiseen peliurheiluun, ja joidenka valmennus etenee standardimallien kautta, eikä yksilöllisenä treenausohjelmana. Mikä nuoria sitten houkuttelee teollistavaan valmentamiseen? Ehkä kaupallinen ja mediamenestys, jotka ovat paljossa yhtä ja samaa? "Ei kaupallisuudessa sinänsä ole mitään vikaa!" rauhoitteli Suhonen yleisöään kirjan (kaupallisessa) julkaisutilaisuudessa, ja kun Puhakainen ei lisännyt mitään, niin kaipa hänkin oli julkisesti samaa mieltä. Kirjan sivuilla esitettyä kritiikkiä valmennuksen ja urheilun standardioistumisesta ennalta-arvattavaksi viihteeksi ei kuitenkaan voi lukea ilman että sen näkisi kritiikkinä myös urheilun kaupallistumiselle.

Onko Suhosen haastattelukirja sitten merkki jostain urheilu- tai edes valmennuskulttuuria koskevasta muutoksesta? Sitä toivoisi urheilukentän itse kommentoivan, mutta luultavasti kirjaa luetaan enemmänkin henkilökuvana hieman muita humanistisemmasta urheilun ammattilaisesta. Suhosen kaltainen "ihmissuhdekonsultti" ei ole valmentajana tai urheilijana kuitenkaan mitään radikaalin uutta siinä mediasirkuksessa, mikä on urheilun ympärillä pyörinyt antiikin ajoista asti. Kun Suhonen vertaa jääkiekkoilijan peliä hänen elämäänsä kuvastelevaksi taideteokseksi, voisi aivan yhtä hyvin sanoa - ja yhtä köyhiin muutosresepteihin edeten - , että taidemaalarin suoritusta voi tarkastella joukkuelajina, jossa kiekko kulkee kuin idea tyylikauden mestarilta toiselle. So what? Mitä opimme tällaisesta sosiaalisesta ja symbolisesta siirtymästä?

Raivostuttavinta tässä arkijärjelle hellässä urheilukirjassa on se, että siinä äärimmäisen vähän otetaan kantaa urheilun ja etenkin jääkiekon maskuliinisuuteen, kaupallisuudesta puhumattakaan, sekä siitä juontuviin kömpelöihin roolimalleihin nuorille urheilijoille. "Kun Teemu, Gretzky tai Michael Jordan pelaa, kaikkihan me nähdään, että he ovat hyviä pelaajia." Suhosen kuvailema maailma on loppujen lopuksi sukupuoleton, itsestäänselvästi miesten (teemut, gretzkyt, michaelit) edustama ja asuttama kiekkomaailma, jossa kentällä tapahtuva sosiaalinen ja symbolinen vaihto noudattaa jakojäännöksettä ulkopuolisen yhteiskunnan lainalaisuuksia; mestaripelaajan yksilöllinen miessuorite taas syntyy luonnollisena vastareaktiona valmennusteollisuudelle.

Kirjan ainoa naishahmo taitaa olla epämäärinen "Alpon vaimo". Neljän sivun mittaisessa jaksossa "Toisen kohtaaminen" ei siinäkään puhuta mitään siitä, mikä olisi urheilijalle tai joukkuepelaajalle "toiseutta", vaan edetään Emmanuel Levinasin "toinen ihminen on toiselle kasvot" -idean kautta jääkiekon väkivaltaisuuteen. Mutta ketä jääkiekkoilija lyö kotona? Ketä hän kuvittelee lyövänsä, jos hänet on sellaiseen käytöstapaan päästetty kasvamaan? Edes kirjan julkaisutilaisuudessa Suhonen ei osannut ottaa kantaa jääkiekon väkivaltaisuuteen (miten hänen pitäisi sitä vastustaa valmentajana), vaan totesi vain lyhyesti "vastustavansa väkivaltaa". No, siitä kai ei ole ollut vanhan sivarin kohdalla epäilystäkään (syy miksi Suhosen hahmo on kiinnostanut ainakin minua).

"Valmentaja ja filosofi" -kirja ei siis lainkaan täytä lupaustaan "elämänmakuisena kirjana ihmisestä, urheilusta ja filosofiasta", paitsi jos uskot elämänmakuisuuden tarkoittavan kumikiekkojen ja testosteroneiden kimpoilua mestarin tahtoa noudattaen. Jos sen sijaan haluat lukea jotain aivan uusia tapoja käsittää joukkuepeli kulttuurina, suosittelen ennemmin Soile Veijolan väitöstä "Liikkuvat subjektit, paikallinen tieto" (1998).