Raportti Hannu Raittilan ja Lasse Koskelan
keskustelusta 1.2. 2002 Helsingin Villa Kivessä

[M.G. Soikkeli]

TEKOTIETEELLISTÄ, SANOI KIRJAILIJA


Näkisinpä sen päivän, että kirjailijat olisivat fiksumpia kuin teoksensa tai näyttelijät syvällisempiä kuin roolihahmonsa. Tapaus Hannu Raittila olisi hänkin saanut jäädä Finlandia-karnevaalin oireeksi, mutta meitä kirjallisuudentutkijoita kiinnostaa kuitenkin human interest -tasolla, mitä Raittila mahtoi tehdä lähettämällemme joululahjapaketille…

Raittilan Finlandia-puheesta alkanut keskustelu kirjallisuuden ja tutkimuksen suhteesta jatkui, yllättäen, Helsingin alueen opettajien Tyhjät tuolit -piirin harrastetilaisuudessa, kun muut foorumit eivät tunteneet tätä valistuksen ydinkysymystä omakseen. Suomen mestari Raittilan haastajaksi oli valittu historianmestari Lasse Koskela, joka haasta(tteli)jan paikalta päihittikin Raittilan 3-1 kirjallisuustuntemuksessa, argumentaatiossa ja ironiassa.

Kirjailijan antamat vastaukset kertonevat toivottavan vähän mutta pelottavan paljon kirjailijoiden ammattitajuttomuudesta. Itselleni ilta oli järkyttävä.

Koskelan kysymykseen siitä, minkä verran kirjailija Raittila tosiasiallisesti tuntee lokaamaansa ammattialaa, Raittila vastasi: "Mä suhtaudun kirjallisuudentutkimukseen tota niinku muihinkin kirjoihin. -- Tällä perusteella olen tutustunut sen mitä olen tutustunut. -- Lukeneisuuteni sen alalla on äärimmäisen vähäistä." Finlandia-puheessa esittämäänsä tutkimuksen herjaamista hän sitten perusteli sillä, että olisi ollut tyhmää verrata kotimaista proosaa eurooppalaiseen kirjallisuuteen, vaikka suomalainen proosa "ei häpeä" eurooppalaisen kirjallisuuden "edessä". Nostaakseen kotimaisen proosan arvoa hän siis otti vertailukohdaksi tutkimuksen.

Lähteekseen Raittila toisteli sitä, että hän ja "muut suomalaiset" saavat tietoa tutkijoista näiden esiintymisestä julkisuudessa, esimerkiksi Pekka Tarkasta "Kirja A&Ö:ssä". Aiemmasta tutkimuksesta Raittila muisteli lukeneensa Tarkan "Putkinotkon taustaa" ja Nummen väitöstä: siis niitä tutkimuksia "jotka olen kokenut kiinnostavina kirjoina".

Tutkijoiden lähettämästä joululahjapaketista Raittila tunnusti selailleensa kirjoja: "Kun mun ei oo pakko lukea, niin en mä lue. Kun ne tyyliltään ja... hengeltään oli sen kaltasia kirjoja ettei ne mua kiinnosta..." "Ja niin paljon ku on tekotaiteellisuutta … en tiedä pitäskö kutsua tekotieteellisiksi"; "Se tuntu ikävältä ja teennäiseltä se tekotapa"; "En tainnut yhtäkään löytää jota oisin lukenut [kokonaan]." Kirjojen nimiä kysyttäessä Raittila arveli että paketissa saattoi olla jotain sellaista kuin "Kuka minä olen" tai "Identiteettiä etsimässä".

Tutkija rauhoitteli kirjailijaa, joka siis käyttäytyi kuin steissiltä siepattu, keskittymiskyvytön teini, ja lupasi että keskustelua voi seurata vielä ensi viikolla ilmestyvästä Hiidenkivestä. Sitten Koskela siirsi keskustelua kirjailijaa läheisemmälle alueelle ja tiedusteli, onko sittenkään niin että mielikuvituksella olisi vapaus toimia riippumattomana maailman ja kirjan kohteen tilasta? Raittila lämpeni ja alkoi päästä rasituksensa alkulähteille, tunnusti että häntä riipoo erityisesti se että häntä leimataan juuri insinööriksi ("tuotu toistamiseen mun kohdalla esiin").

Koskela tarkensi kysymystään: onko WSOY "poikakustantamo" ja osaako Raittila kuvitella miten "oikeat telaketjufeministit" suhtautuvat siihen, että Raittila sanoo Kari Hotakaisen "Sydänkohtauksia"- romaania vuoden feministisimmäksi teokseksi. Nyt Raittila paljasti, että hänen rasituksensa alkulähde oli vain ja erityisesti kriitikko Putte Wilhelmsson. Kirjailija intoutui kuvailemaan, miten WSOYn testosteronipitoista koulukuntaa luonnehtiva, mieskirjailijoita niputtava Wilhelmsson itse asiassa tuli luoneeksi "keskitysleirin" _nais_kirjailijodien ympärille. Ja nyt Raittila keksi ottaa esille aivan uuden perusteen Finlandia-puheensa kriittisyydelle: hänhän oli ärsyyntynyt vain siksi että hän tunsi samaa "herravihaa" akateemista tutkijaa kohtaan kuten muutkin suuret kirjailijat kuten Kivi, Leino, Sillanpää, Linna ym. Wilhelmsson siis oli edustanut koko yliopistomaailmaa ja niinpä Raittila oli, sanojensa mukaan, suuresti hämmästynyt huomatessaan että Wilhelmsson olikin "vain" filosofian ylioppilas.

Jostain syystä fil.yo. kelpasi silti edelleenkin Raittilan todisteeksi siitä, miten hämärästi tutkijat niputtavat kirjailijoita ja siitä miten tutkimus ei osaa puhutella "tavallisia suomalaisia" (ryhmä jota Raittila toisteli usein ja jonka edustajaksi usein ilmoitti itsensä). Koskela huomautti kuivasti ja kokoavasti, että Raittilan vaatimalla periaatteella "psykiatrian väitöskirjan pitäisi olla sellainen, että hullukin sen ymmärtää". Nyt puheeseen puuttui toimittaja Jarmo Papinniemi, joka ilmoitti olevansa paikalla "bändärinä" ja moitti Koskelaa siitä että tämä puolusti sokeasti tutkijakuntaa.

Tässä vaiheessa (ei Papinniemen vuoksi vaan Raittilan) itselläni pimahti täysin enkä pystynyt enää kirjaamaan ylös yleisökommentteja, joista johonkin Raittila vastasi, että hän oli saanut aineksia Venetsia-kuvaukseen Trivial Pursuitista; jotain hän puhui myös siitä, että kirjailija operoi detaljeilla kuten näyttelijä ja tuloksen totuusvastaavuus on sama kuin että Asko Sarkola on Mannerheimina parempi kuin Mannerheim itse.

Kyllä minä kestän urporinteet ja mattiahteet ja mikamyllylät, mutta en suostu kirjailijoihin, jotka puhuvat mitä sattuu ja sen jälkeen ilmoittavat että heillä ei ole moraalista vastuuta sanoistaan, kirjailijoihin jotka tekeytyvät "tavallisiksi suomalaisiksi" seistessään Finlandia- palkittuina median jalustalla, kirjailijoihin jotka vetoavat mielikuvituksen vapauteen kun yhteiskunta hajoaa "tavallisten suomalaisten" alta, kirjailijoihin jotka keksivät "herra"vastustajansa sieltä mistä heidän yksilöneroutensa on uhattuna ja julistavat jatkavansa Kiven, Sillanpään ja Linnan linjalla "herroja" vastaan. Vasta tällaisen illan koettuani osaan ihailla niitä tutkijoista, jotka piittaamatta päivänpostikirjailijoiden neronleimahtelusta käyvät keskustelua yksin teorian puitteissa ja paradigman sisällä.

Ketä PW:n näkökulma kiinnostaa voi lukea hänen entistäkin analyyttisemmän puheenvuoron juurikään ilmestyneestä Nuoresta Voimasta (6/01).