[M.G. Soikkeli]

OPPIVAARI VÄITTELI LUKIJOISTA

*** raportti Juha Rikaman väitöstilaisuudesta
*** 8.5.2004 kotimaisessa kirjallisuudessa (TaY)

Juha Rikama taitaa olla ensimmäinen kirjallisuudentutkija, jonka opin nimeltä ja hänen Kirjallisuustietonsa (1978) ainoa alaan liittyvä kirja jonka olin lukenut ennen kuin pyrin Tampereelle kotimaisen kirjallisuuden opiskelijaksi.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen kirjallisuudenprofessorin roolissa Tampereella kuuntelemassa, kun Rikama väittelee kirjallisuuden lukio-opetuksen rappiosta eli siitä, miten minunkin jälkeeni tulleiden kirjallinen sivistys on entisestään heikentynyt. Sillä tokihan lukioiden kirjallisuusopetuksen heikkeneminen väistämättä alkaa näkyä niissä, jotka meille hakevat opiskelijoiksi. Ei suinkaan pyrkijöiden ja pääsijöiden tyhmistymisenä vaan lukeneisuuden ja etenkin romaanilukeneisuuden heikkoutena. Ja jos yleissivistävyyteen pyrkivä lukemisen valinnanvaraisuus on osoittautunut näennäiseksi lukioissa, niin miten hyvin ovat asiat yliopiston puolella?

Lukioiden veteraaniopettajien kautta Rikaman tutkimus antaa perspektiivin kirjallisuudenopetukseen 1950-luvulta nykypäivään. Olennainen tieto Rikaman löydöistä oli tiivistetty jo väitöksen lehdistötiedotteeseen:
"[Lukiossa] Kirjallisuuden vapaavalintaisia kursseja tarjotaan ja valitaan niin vähän, että ne eivät ole pystyneet korvaamaan kaikille pakollisen kirjallisuudenopiskelun kokemaa menetystä." Seuranta ja tutkimustulokset perustuivat vuosina 1980, 1990 ja 2001 lukioiden äidinkielenopettajille lähetettyyn kyselylomakkeeseen.

Se, mikä itseäni kiinnosti menemään väitöstilaisuuteen (8.5.2004) saakka, oli kartoituksen taustalla olevat tulkintakehykset ja niiden suhde Rikaman kahteen keskeiseen väittämään:
1. "Markkinaperusteinen koulutuspolitiikka on murentanut kansallista kulttuuripohjaa", ja että
2. esteettisen lukemiskulttuurin tilalle on tullut lukioissa "kaunokirjallisia tekstejä ja asiatekstejä toisiinsa suhteuttava lukemiskulttuuri".

Teoriasta ja tulkintakehyksistä puhuttiinkin väitöksessä paljon. Vastaväittäjänä toiminut prof. Erkki Sevänen (JoY) (kuvassa kustoksen, emeritusprof. Yrjö Varpion kanssa) yritti samalla pitää keskustelun mahdollisimman yleistajuisena, mihin oli syytäkin, koska kognition estetiikka ja estetiikan kognitio, joista Rikama puhui estetisoituneen lukemiskulttuurin perustana, eivät ainakaan itselleni auenneet pelkkien Wittgenstein- viitteiden kautta. Selväksi ei myöskään käynyt se, mitä ihmettä tällä väitöksellä oli tekemistä kirjallisuustieteen kanssa, sillä yhteenkään alan tutkijaan ei viitattu väitöksen aikana, jollei nyt mukaan lasketa Rikamaa ja Sevästä itseään.

Toki systeemiteoriaa ja reseptiotestetiikaa käyttävä tutkimus on meidänkin ominta alaamme, mutta kytkentöjä niihin ei ainakaan väitöksessä tehty. Opponentti puolestaan ilmaisi ihmetyksensä siitä, miksei teorioita ole esitelty väitöskirjassakaan - eikä siis ilmeisesti myöskään ole pohdittu miten "kasvatus- ja opetustieteiden, koulutuspolitiikan tutkimuksen sekä kirjallisuustieteen, erityisesti reseptioestetiikan, näkökulmasta sekä lopuksi myös systeemianalyyttisesti" lähestyvä tutkimus sulattaa kaiken yhteen. Rikama perusteli vauhdikkuuttaan sillä, että teoriat tulevat esitellyiksi siinä kuinka niitä sovelletaan.

Erkki Sevänen rakensi opponointinsa siten, että hän ilmoitti käsittelevänsä väitöskirjaa kahdeksan kohdan kautta ja sitten järjestelmällisesti (kahden tunnin aikana) kävi nämä kohdat lävitse kirittäen itseään siten, ettei tilaisuus koetellut tiedeteatteria seuraavan yleisön kestävyyttä. Seväsen ratkaisu on erittäin suositeltava muihinkin väitöksiin, koska se palvelee nykyisten väitöstilaisuuksien kaksinaista luonnetta toisaalta kuivakkaana rituaalina ja toisaalta tutkimusta popularisoivana tapahtumana. Lisäksi opponentti joutuu tarkistamaan väitöksen kuluessa sitä, kuinka pikkutarkasti hän syventyy tutkimuksen yksityiskohtiin ja väittelijän antamiin vastauksiin - etenkin kun väittelijä voi olla Rikaman tavoin niin kokenut esiintyjä että hänellä kyllä riittää juteltavaa omimmalta alaltaan.

Kolmessa ensimmäisessä pykälässä Sevänen haastatti oppivaari Rikamaa tutkimuskohteen rajauksesta, neljännessä meni tutkimusaineistoon, viidenneksi menetelmiin, kuudenneksi rakenteeseen ja lopuksi tuloksiin ja yleiseen loppukommentointiin työstä. Väitöskirjan nimestä (Lukion kirjallisuudenopetus 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa opettajien arviointien valossa, SKS) Sevänen huomautti, että se antaa turhan homogeenisen kuvan suomalaisesta lukioinstituutiosta. Rikama perusteli valintaansa sillä, että tutkimuksen perusteella suomalainen lukio todentotta paljastui homogeeniseksi ja yhtenäiseksi.

Olennaista Rikaman kohteenrajauksessa lienee se, että hän "empiiris-induktiiviseksi" nimittämänsä metodin mukaisesti ensin oli tutustunut alustavaan aineistoon, sitten valinnut seurantatutkimukseensa sopivat muuttujat ja soveltanut näitä sitten lopulliseen aineistoon usean teorian näkökulmasta. Sevänen arveli, että tällainen alustavaa "tunnustelua" ja "aineiston kuuntelua" seuraava tutkimus ja sen raportointi väitöskirjassa tutkimusprosessin mukaisesti (esim. tehtävänasettelu kerrotaan vasta kun viidesosa väitöskirjaa on käytetty taustoitukseen) on yleistymässä ihmistieteissä. Toinen keskeinen seikka Rikaman tekemässä kohteenrajauksessa oli se, että hän ei ryhtynyt vertailemaan aineiston sisäisiä eroja, koska niitä ei merkittävästi ollut sen paremmin opettajien sukupuolen kuin opetuspaikkakunnan perusteella. Tätä tarkoitti lukioinstituution homogeenisyys ja tähän varmaan riittää kommentoimista opettajilla itsellään, etenkin kun Rikaman "aineistontunnustelu" perustui vuoden 1980 tutkimusmateriaaliin.

Lukioiden kirjallisuusopetus ei ole mennyt vain ja pelkästään huonompaan suuntaan, vaikka opetustunteja on vähennetty 25 % ja esimerkiksi romaanikirjallisuudelle on aikaa 50 % vähemmän kuin aiemmin. Vuoden 1992 päättökoeuudistus on lukioissa vaikuttanut sentään siihen, että kaunokirjallisuutta luetaan nyt "määrätietoisemmin" kuin aiemmin.
Toisaalta onko Rikaman peräänkuuluttama "kansallinen kulttuuri" ja sen ylläpitäminen kaikille yhteisen kaanonin avulla jokin itseisarvo? Näihin kysymyksiin tullaan toivottavasti vastaamaan, jahka Rikaman tutkimuksen pohjalta herää yleisempää keskustelua. Onhan kyseessä väitös, jolla kerrankin on enemmän annettavaa oppialansa ulko- kuin sisäpuolella.

VerkonAatos - kevät 2004