[M.G. Soikkeli]

PISPALAN PROFEETTA - HANNU SALAMA

"Kyllä nää muuten hyviä on, mutta synkkiä", sanoi kustantaja Hannu Salaman ensimmäisistä novelleista. Koska synkkyys ei olisi noin vain uponnut suomalaiseen yleisöön ja koska sodanjälkeinen Suomi janosi kirjallisuudelta kirkasta peilikuvaa, päätyi Salama kirjoittamaan vähän valoisemmista, arkisemmista asioista. 1960-70 -luvuilla hänestä tuli arjenkuvauksen ikoni, suomalaisen kirjallisuuden suuri itsenäinen, joka ei kelvannut sellaisenaan vasemmiston tai porvarien, tamperelaisrealistien tai helsinkiläismodernistien riveihin.

Pispalan profeetan matka on ollut pitkä. 6. lokakuuta 1999 ilmestyi Hannu Salaman romaani Elämän opetuslapsia II, jolla Salama jatkaa yhä kauemmaksi suomalaisen realismin valokehästä, yhä omatakeisempiin näkyihin siitä, mitä pyhyys on meidän aikanamme, vaikka toisinkin voisi olla - jos vain luterilaiset myytit ja oma henkilöhistoria tulkittaisiin toisin, esimerkiksi alter egon, Harri Salmisen näkökulmasta.

Itsensä "jälkirealistiksi" tituleeraavan Salaman tuotanto on niin pitkä ja värikäs, että siihen on vaikea saada otetta. Vaikka hän on uuden kirjansa myötä tullut taas median valoihin, tarvitsee Pispalan profeetta apostolia joka selventää mitä mies on sanonut aiemmin ja mitä nyt. Hannu Salaman vieraillessa Helsingin Villa Kivessä, lähellä kirjansa julkaisua ja 63. synttärinsä aattoa, yleisön ja kirjailijan välissä oppaana toimi tamperelainen tutkija Juha Lehtinen.

Salama-ilta oli kuin kirjailijalle omistettu hartaustilaisuus, jossa muistellaan ja todistellaan profeetan ennaltanäkemisen lahjaa; omimpina näkyinään Salama puhui Neuvostoliiton väistämättömästä hajoamisesta. Paikan päällä selvisi kuitenkin Salaman tuotannosta myös sellaisia puolia, joita media tai Salamaa käsitelleet tutkimukset eivät ole tulleet nostaneeksi esille. Kirjailijaa hymyilyttivät nyt jälkikäteen esimerkiksi Pekka Tarkan myyttitulkinnat hänen tunnetuimmasta teoksestaan Juhannustanssit (1964): olihan se profeetallekin yllättävää, että teiskolainen nyssekuski paljastui Tuonelan Kharon-lautturiksi.

Kriitikon ja tutkijan tarkkuus on muutenkin ollut omaan aikaansa sidottua. Salama-elämäkerrassa Tarkka ei huomioinut kafkamaisia elementtejä, vaikka mielikuvituksen "hullu hevonen" (kuten Salama sitä itse nimittää) on laukannut hänen tuotannossaaan kirja kirjalta villimmin. Hänellä on myös ollut vakaa pyrkimys kirjoittaa aina jotain erilaista kuin yksikään aiempi teos, mikä sekään ei taatusti ole helppo piirre kriitikoiden ja tutkijoiden kannalta. Ainoastaan pienoisromaanit - ehkäpä myös dekkarit? - ovat olleet Salamalle pakollisia välitöitä elannon takaamiseksi.

Toinen suurteos, monelle lukijalle se tärkein, on Tampereelle sijoittuva jatkosotakuvaus Siinä näkijä missä tekijä (1972). Jälkikäteen kirja näyttäytyy Salamalle näkökulmatekniikan harjoitteluna, mutta omana aikanaan se ylistettiin realistieepokseksi. Kirjailijan omissa määritelmissä 'realisti' kuulostaa miltei haudankaivajan hommilta, niin vahva on ollut hänen pyrkimyksensä löytää tuoreempi ja omempi tyyli. Finlandia-sarjan (1976-82) kohdalla uusi, Salamalle tärkeitä esikuvia imitoiva muoto merkitsi "dostojevskilaista" ja "camus'laista" romaania, niin kuin kirjallisuushistoriat uskollisesti toistavat.

Yleisön oppaana toimiva Lehtinen muistutti, että Salaman tuotannossa on jo varhain postmoderneja piirteitä. Ehkä ongelmallisinta "markiisi de" Salamassa on se, että hän sijoittuu poliittisella kartalla vasta-ajattelijan vapaaseen leirikuntaan. Niinpä esimerkiksi "Amos ja saarelaiset" (1987) meni (miltei) täydestä suomalaiselle scifi-lukijakunnalle, vaikkei Salamalla ollut kummempaa pyrkimystä kuin siirtää friikki pappila jonnekin missä se olisi mielekäs kokeilu - siis tulevaisuuteen.

Entä minne Salama on suuntaamassa Elämän opetuslasten ja Raamattu-travestian jälkeen? Voiko kirjailija löytää vielä jotain uhmattavaa vai päätyykö hän kirjoittamaan omaksi huvikseen neljännenkin, salanimen piikkiin tekaistun dekkarin? Salama huokaisee: ei vielä tiedä. Tuskin dekkaria, ei varmaan novellejakaan. Hämeen korpimaille muuttanut kirjailija kuulostelee, mihin maailma nyt menee. Vain yhdestä asiasta hän on kirjallisessa vainussaan varma: "Ei minulle Salama maistu", hän toteaa omasta tuotannostaan.

Yleisö edustaa vahvasti eri makua. Ja osoittaa suosiotaan: vaikka Salama ei olisi koskaan muuta tehnyt kuin murtanut jumalanpilkkapykälän, hän on tehnyt valtavan työn ilmapiirin vapauttamiseksi.