raportti Jari Sedergrenin väitöstilaisuudesta 17.4.1999
[M.G. Soikkeli]

CITIZEN KAIN SELVITTÄÄ ELOKUVASENSUURIN


Jari Sedergren, Filmi poikki. Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939-1947. Suomen Historialinen Seura. Väitös Helsingin yliopiston poliittisessa historiassa.


Sensuuri on aina leimaavaa, joten sen tutkijaakin saatetaan pitää sensuurin puolestapuhujana: hänestä tulee "Citizen Kain" jolla on sensuurin/sensuroijan merkki otsassaan. Väittelijä Jari Sedergren muistutti lektiossaan, että sensorit ovat kyllä edelleenkin keskuudessamme niissä kaikissa päiväpuheissa ja yleisökirjoituksissa, joissa toivotaan, eikö elokuvien perversseille aiheille voitaisi tehdä jotakin.

Virallinen sensuuri sitä vastoin ei ole koskaan julkista, vaan raivaa salassa tilaa propagandalle. Vastaväittäjänä toiminut kulttuurihistorian professori (TuY) Kari Immonen muistutti omassa aloituspuheenvuorossaan, että sotasensuurin ja propagandan suhde on tänäänkin elävää arkea niissä kuvissa, joita Kosovosta meille välitetään.

Elokuvan synneiksi on laskettu nuorison turmeleminen, väkivallan tuottaminen tai vallankumouksen edistäminen; nykypäivänä elokuvan paikan syntipesänä lienee perinyt internet, arveli Sedergren. Toisaalta hänen tutkimanaan ajanjaksona 1939-1947 seksiin, rikoksiin tai väkivaltaan liittyvillä aiheilla oli kuitenkin vielä toisenlainen merkitys kuin rauhan aikana. Sedergrenin tutkimusongelma elokuvansensuurin kohdalla koski pelkistetysti sitä, miksi sensuuri oli sellaista kuin oli.

Vaikka Sedergrenin ja Kari Immosen väittely eteni hyökkäyksen ja puolustuksen perinteisenä dialogina, se ei mennyt lähellekään vastustajan nihiloivaa sensuurisotaa. Immonen näytti rohkenevan vahvoihinkin huomautuksiin juuri siksi, että Sedergren oli poliittisen aiheensa kanssa niin levollinen ja asiantunteva, jopa itseironisen oppinut. Väittelijä ja opponentti hauskuttivat pieneen auditorioon ahdettua yleisöä välihuomautuksilla, jotka harvoin karkasivat aiheen ulkopuolelle - etenkin kun väittely eteni varsin laajoissa teemoissa.

 

Poliittinen - elokuva - sensuuri


Immonen nimittäin lähti liikkeelle kolmella väitökseen liittyvällä teemalla, jotka Sedergren ilmoittaa jo työnsä otsikossa: poliittinen, elokuva ja sensuuri. Käsiteltyään näiden käsitteiden toimivuutta ja koherenssia läpi työn, hän sen jälkeen nosti väitöskirjasta esiin muutamia monitulkintaiseksi osoittautuneita kohtia. Tällainen käsitteiden koherenttiudesta lähtevä etenemisjärjestys näytti toimivan tehokkaasti ja piti hereillä sellaisenkin maallikkokuulijan, jolle sota-ajan sensuuri on vieras aihe.

Jopa kirjan "attraktiivinen lumeotsikko" (kuten Immonen sitä nimitti) osoittautui merkitseväksi: kuvaako "filmi poikki" suomalaisen elokuvasensuurin luonnetta, kun elokuvaa kerran sota-aikana katsottiin enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen? Väittelijä myönsi, että "lumeotsikko" oli keksitty vasta Tampereen lyhytfilmifestareilla ja kuvaa oikeastaan keksimisympäristöään (Immosen veikkauksessa myös keksinnön kellonaikaa).

Tarkentaessaan kysymystään Immonen huomautti, että otsikko viittaa pelkästään sensuuriin, mutta väitös pitää sisällään myös propagandan tutkimusta. Tätä ristiriitaa Sedergren selitti puolestaan sillä, että elokuvapropagandaa ei ole aiemmin juurikaan tutkittu, joten hän joutui selittämään työssään myös sensuurin ja propagandan suhdetta. Sedergren viittasi myös siihen, että sodalla on "monimutkainen aatehistoriansa", ja siksikin hän joutui pohtimaan propagandan merkitystä sensuurille; propaganda ei kuitenkaan ollut pääasia ja siksi se ei näy työn otsikoissa. Hieman myöhemmin väitöksessä kävikin ilmi, että sensuuripäätöksiä on tehty mm. uskonnollisia kriteerein, vaikka taustalla olisivat olleet poliittis- rasistiset syyt.

Ensimmäisenä alaotsikon käsitteenä Immonen lähti kyseenalaistamaan sitä, kuinka väitöksessä käsiteltiin "poliittisuutta". Tämä osuus oli kyllä kiinnostavaa kuunneltavaa, mutta jossain taustalla saattoi olla sellaisia käsityksiä "poliittisesta historiasta", jotka alan tutkijoille ovat itsestäänselviä paradigmarajauksia; muille kuitenkin vieraita. Immosen keskeinen kritiikki kohdistui poliittisuuden osalta siihen, että väitöksen johdannossa poliittinen määriteltiin kvantitatiivisesti (mitä elokuvia sensuroitiin tiettynä ajanjaksona), kun taas väitöksen tulkinnoissa poliittisuus alettiinkin liittää elokuvien sisältöihin. Esimerkiksi "Erämaalinnakkeen sankarit" - elokuvasta väittelijä ja vastaväittäjä eivät näyttäneet pääsevän yksimielisyyteen, missä määrin sen kieltäminen oli "poliittista" sensuuria.

Lajityyppisenä esimerkkinä opponentti kritisoi gangsterielokuvien osuutta. Väitöksen johdannossa rikoselokuvat suljettiin pois käsittelystä, mutta kuitenkin gangsterielokuvat olivat mukana tulkinnoissa. Tätä Sedergren selitti tarpeella mainita poliittiisuuteen viittaavat sensuuritapaukset. Kun esimerkiksi "High Sierra" kiellettiin ohjelmistosta 1942, osutettiin kielto samaan ajankohtaan kuin USA:n konsulaatin poistuminen Suomesta ("Casablanca" (1942) puolestaan huolittiin ohjelmistoon vasta sotien jälkeen). Sota-aikana gangsterielokuvia ei kuitenkaan sensuroitu lajityyppinä, koska niiden väkivaltaa ei koettu samalla tavoin raaistavana kuin ennen ja jälkeen sotien. Lisäksi gangsterielokuvat olivat vanhempaa tuotantoa eivätkä asevelimaan Saksan kannalta arveluttavan tuoretta jenkkituotantoa; Hollywood oli sota-aikana kiinnostuneempi tekemään sotaleffoja kuin rikostarinoita.

Immoselle vastaus ei aivan riittänyt, vaan myöhemmin hän palasi argumenttiinsa, että väitös oli ristiriitaisella tavalla sekä kvantitatiivinen että kvalitatiivinen. Väitöksen johdannossa esitettiin aikarajaus käsiteltävälle poliittiselle sensuurille, mutta työn kuluessa "poliittiset" perusteet sensuurille saivat uusia merkityksiä. Immosen mielestä olisi ollut parempi muotoilla rajaus elokuvien sisällön perusteella, ei tietyn aikarajauksen mukaan. Immonen oli myös ehdoton siinä, että tiedettä on vain aiheen problematisointi, ei kuvaaminen. Sedergrenin väitös lankesi nyt toistuvasti - lukijan kannalta viehättävään - ensyklopedismin syntiin.

 

Onko sensuurillakin traditio?


Toisena keskeisenä käsitteenä Immonen kritisoi sitä, kuinka "elokuva" tuli määritellyksi väitöskirjan sisällössä. Olivatko mukana myös 16-milliset kiertue-elokuvat ja muutkin kuin näytelmäelokuvat? Sedergren selvitti vastauksessaan - vaikkei ilmeisesti väitöskirjassaan - että tiettävästi kiertueleffoina näytettiin samaa suosikkimateriaalia kuin teatterilevityksessä; toisaalta esityksissä saatettiin nähdä ennen sotia valmistuneita leffoja. Tietoa aiheesta ei yksinkertaisesti ole.

Kolmanneksi Immonen nosti ongelmaksi sensuuri- käsitteen käytön, vaikka siihen oli viitattu jo aivan väitöksen alussakin. Vastaväitöksen edellyttämässä roolissa hän ihmetteli, oliko väitös painottanut sotasensuurin loppuajan kuvailua sen kustannuksella, että olisi esittänyt miten sensuuri muutti muotoaan heti vuoden 1947 jälkeen. Sedergren vastasi, että sodan aikana oli ikäänkuin unohdettu 1920-30 -lukujen rikoksiin ja seksiin liittyvä sensuurikeskustelu; Sedergren taisi puhua jopa sensuurin "traditiosta". Jo vuoden 1948 huhtikuussa alkoi puolestaan Kylmän Sodan vastakkainasetteluihin liittyvä poliittinen sensuuri.

Väitös kesti täsmälliset kaksi tuntia ja oli opettavainen sekä sisältönsä että argumentointitapojen osalta. Vielä loppulausunnossaan Immonen sitten viittasi aiemmin esittämäänsä argumenttiin, että väitöskirjasta puuttui sellainen ongelmanasettelu, joka antaisi työvälineet sijoittaa kohteet tiettyyn poliittiseen kontekstiin. Työn analyysit olivat liian pohdiskelevia siihen nähden, että johtopäätöksiä tehtiin korkealla abstraktiotasolla.

Yleisarviona Immonen tietysti kiitteli väitöstä pioneerityönä ja väittelijän perehtyneisyyttä asiaansa. Loppuhuipennuksen tarjosi kuitenkin ylimääräinen opponentti, miltei kuin seinätaulusta eläväksi loikannut historian peikko. Hän leväytti taululle pitkän listan sivunumeroita niistä väitöksen kohdista, joissa historiatiedot eivät olleet täysin eksakteja. No, ainakin ensimmäisen "virheen" kohdalla kyse näytti olevan enempi poikkeavista tulkinnoista kuin numerotietojen heittämisestä - en jäänyt kuuntelemaan historian peikkoa loppuhenkäykseen asti.