[M.G. Soikkeli]

LUONNEHDINTOJA HYVÄSTÄ TUURISTA


raportti Juhani Sipilän väitöksestä Helsingin yliopiston kotimaisessa kirjallisuudessa 9.2. 2002

"Se sujuu ihan näinkin", vastasi kirjallisuudentutkija, kun häneltä tiedusteltiin vaihtoehtoja lähestymistavalle. Vaikka moinen vastaus ei olisi kelvannut edes perusopintojen kuivaharjoitteluissa, se meni täydestä väitöstilaisuudessa. Niin rituaalimaisia loppunäytöksiä väitökset ovat luonteeltaan, että kukaan ei järkyty edes silloin, kun väittelijä toteaa kepeästi jättäneensä teorian "aika lailla rationaalisesti alaviitteisiin".

Toisaalta sellainenkin väitös, josta teoria on "rationaalisesti" hukattu voi saada arvaamatonta apua taitavalta opponentilta ja tehdä teoreettiset aukkokohdat sentään näkyviksi. Tässä suhteessa Juhani Sipilän väitös Antti Tuurin Pohjanmaa- sarjasta oli esimerkillisen hyvä, ei kirjana ("Maa luja, taivas korkia. Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja" [Otava]) vaan dialogisena tapahtumana. Opponentti Jyrki Nummi ohjaili tapahtumaa retorisesti taiturimaisilla kysymyksillään siten, että väitös avautui yleisölle niistäkin lähtökohdista, joita teoriaa hylkinyt väittelijä oli tullut tiedostamattaan käyttäneeksi.

Merkitsevää tällaisissa ilmaisemattomissa lähtökohdissa oli jo sekin, millä perustein Sipilä tarkastelee Tuurin teoksia Pohjanmaa-sarjana: mikä teoksissa on sellaista, että se antaa perusteen puhua sarjamaisuudesta? Moisiin kysymyksiin, joiden luulisi olevan ratkaisevaa teosten poetiikassa, väittelijä ei osannut antaa vastausta vaan selitteli valintojaan (väitöstilaisuudessa eksplisiittisesti) parateksteillä ja (väitöskirjassa implisiittisesti) kirjailijan auktoriteetilla. Kirjailijasta tulee vain "yksi taso lisää" analyysiin, eikä haastattelujen (inter)tekstuaalista luonnetta tarvitse sitten kummemmin perustella. Hmm. Opastavan opponoijan roolissa Nummi olisi voinut vieläkin pidempään pysytellä näissä teoriaongelmissa; analyysiosaan mentäessä väitöstilanteen dialogisuus uuvahti jo siksikin, että ei ollut enää selvää konteksia mihin nähden analyysin mieli ja tarkoitus voitiin kyseenalaistaa.

Lectiossa väittelijä esitti Pohjanmaa-sarjan (1982-97) kehittelevän sukuromaanin perinnettä, mutta sukuromaanin perinnettä hän ei kuitenkaan pohtinut eikä käsittele työssäkään kuin satunnaisesti. Rakenteellinen vertailukohta Tuurin töille löytyisi kuulemma ns. yhden päivän teoksista, koska Tuurikin katsoo sukupolvien lävitse ja kuvaa (etelä)pohjanmaalaista identiteettiä ajattomana. Opponentti Nummi tiedusteli, eikö työhön olisi riittänyt jompikumpi tutkimusongelma, rakenne tai identiteetti, mihin Sipilän vastaus oli, että rakenteiden selvitys luo pohjaa identiteetin käsittelylle. Hmm.

Kun väittelijä liikkuu näin avarassa tulkintatilassa, on vastaväittäjän yritettävä löytää jotain kontekstuaalisia kiintopisteitä - ja tällaisia Jyrki Nummi koettikin etsiä ja tarjotakin. Nummi hauskutti yleisöä ottamalla todistemateriaaliksi "Lakeuden kutsu" -laulun (1971) sanat: millainen Tuurin kirjojen interteksti tämä (niittyjä kuvaileva) laulu on väittelijän kannalta, jos Tuurin tuotanto kuvaa vain (peltovaltaista) eteläpohjalaisuutta ja tarkalleen ottaen vain kauhavalaista identiteettiä? Sipilä ei ottanut tähän selvää kantaa. Ylipäänsä hän pystyi kuittaamaan monta teoreettista kysymystä dekoratiivisten vertailutekstien ja piilotettujen vertailutekstien eroavuudesta sillä, että Tuurin Pohjanmaa- sarja on "mosaiikkimainen" tai "kudelma". Kotimaisen kirjallisuuden "heimokulttuurien palettiin" ei ilmeisesti ole mitään kiintopistettä, vaan jokainen paletinkäyttäjä pitää kuvailla erikseen?

Loppulausunnossaan Nummi kiitti väittelijää laajan aineiston hallinnasta ja etenkin siirtolaisuutta käsittelevän jakson analyyttisyydestä sekä aivan erikseen väitöskirjan "suomenvaltaisuudesta". Jälkimmäinen viittaa siihen, miten vähän Sipilä on tarvinnut tutkimuksessaan kirjallisuustieteen käsitteistöä ja pystynyt laatimaan neljäsataasivuisen analyysin hyvin selkeällä ja yleistajuisella suomella. Samaa kiitteli Pekka Tarkka väitöskirjan arvostelussa (10.2. HS): "muodikkaan ammattikielen" ja "meriittitutkimuksen" sijaan Sipilä toimii Tuurin teosten ja yleisön "välimiehenä". Voi kuitenkin aiheellisesti kysyä, toimiiko tällainen uuskriittinen, kontekstitajuton tutkimus ainoastaan päivälehtikirjoittelussa syntyneiden konventionaalisten tuurikäsitysten vahvistajana ja normittajana.

Vaikka elävän ja tuotteliaan nykykirjailijan tutkiminen vaatii melkoista rohkeutta ja Sipilän väitöskirja on tosiaankin ansiokas siinä, miten kattavasti se paljastaa eteläpohjalaisen identiteetin käyttökoodin ja -voiman Tuurin romaaneissa, se on myös arkkiesimerkki kirjallisuustieteellisen tutkimuksen kömpelyydestä: mihinkään poeettiseen kysymykseen ei syvennytä; mitään ei määritellä teoreettiseksi lähtökohdaksi ja kohteen kulttuurihistorialliseksi kontekstiksi; kohde jaetaan yhä pienempiin osasiin ilman kokoavia loppupäätelmiä; teoria ripotellaan analyysin sekaan sen perusteella mitä milloinkin tarvitaan; kaiken lisäksi kirjailija saa toimia auktoriteettina sekä pienemmille että isommille tulkinnoille.

Jopa Sipilän tarkka intertekstuaalinen luku Tuurin tuotannosta kärsii siitä, ettei hän tee selkoa kuin yhden alaviitteen verran (s. 13) sen paremmin teksti- kuin intertekstikäsityksestään, hän kun on selvittänyt teoreettisia lähtökohtia jo lisensiaatintyössään. Opponentin kysyessä määritelmää tekstille ja intertekstille väittelijä arveli vähän kaiken olevan hänen kannaltaan tekstuaalista, niin tekemiensä haastattelujen kuin Pohjanmaan paikallisidentiteetin. Vaikka onkin julmaa, että opponentti pakottaa vastaamaan niin isoihin kysymyksiin kuin "mitä on teksti", löytyy täältä Sipilän tutkimuksen ongelmallisin kohta. Kun opponentti kysyi, eivätkö myös Tuurin teosten saamat päivälehtikritiikit olisi tärkeitä vertailutekstejä Pohjanmaan tekstuaalisen identiteetin syntymiseen, väittelijä myönsi ja kielsi: moisten vertailutekstien käyttäminen olisi suotta laventanut muutenkin tuhtia tutkimusta.

Tottahan tämäkin on, mutta toisaalta Sipilän analyysi tekee itselleen tulkintatilaa samalle paikalle kirjailijan ja yleisön väliin kuin päivälehtikritiikki. Moisella näköalapaikalla detaljeista koottu analyysipohja on kyllä tukeva, mutta tulkinnassa on katto yhtä korkealla kuin fiktiossa itsessään ("Maa luja, taivas korkea"?). Tyypillistä tällaiselle kirjallisuudentutkimukselle on - opponentin esille ottama ongelma tämäkin - teoksen ja tekstin käsittäminen samaksi milloin se sopii työhön, sekä erittäin epäanalyyttiset ja epäjohdonmukaiset parafraasit: "aloitus ennakoi tarinan vauhtia", "ovien paukuttelu ennakoi myös aseilla paukuttelua", kohtaukset "vihjaavat" tai "viittaavat" milloin mihinkin tulevaan tapahtumaan, avauskappale "esittelee dynaamisella tavalla tarinan keskeiset toimijat", jne.

Haloo! Aivan kuin kotimaisen kirjallisuuden puolella ei olisi vielä lainkaan opeteltu narratologiaa ja sen termistöä?

Sipilän väitös, tarkkaan kerätty ja hyvin hierarkisoitu kokoelma luonnehdintoja Tuurin Pohjanmaa-sarjasta on arvokasta perustutkimusta ja toki sellaisenakin väitöksen mittainen työ, mutta se miten väitöstä käytetään mm. Tuuri- kuvan ja kansallisen tai alueellisen identiteetin vahvistamiseen on kulttuuripolitiikkaa, johon työ antaa liiankin hyvät aseet raivatessaan Tuurille paikkaa kaanoniin Kiven, Linnan ja muiden suurmiesten rinnalle. Siksi tutkimuksesta olisi syytä käydä keskustelua muuallakin kuin Pekka Tarkan arvovaltaisissa monologeissa.