[M.G. Soikkeli]

RUNDIN, SNELLUN JA LÖNNIN JÄLJILLÄ


raportti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
vuosikokouksesta 15.3. 2002 Helsingissä

Kun ikäluokkani aloitti syksyllä 1984 kotimaisen kirjallisuuden opiskelun, huomasimme nopeasti, mitkä olivat ne kirjallisuushistorian kolme nimeä, joiden kautta käsitettiin kotimaisuus. Runeberg, Snellman ja Lönnrot toistuivat niin useilla luennoilla, että oli syytä oppia lyhentämään ne tehokkaasti muistiinpanoihin.

Nyttemmin vanhat luentomuistiinpanot näyttävät kolmen karskin stadilaisen, Rundin, Snellun ja Lönnin seikkailuilta. Mutta kuka joutaisi vaalimaan kirjallisuuden suomalaisuutta EU-aikana? Liekö edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) kiinni perinteissä, kun se hyväksyy jäsenikseen minunkin kaltaisiani postmodernia populaariviihdettä kuluttavia, periferiasta periferiaan haahuilevia uusvantaalaisia antipatriootteja?

Selvittääkseen elääkö viel' isäin henki SKS:ssä päätti VerkonAatos lähettää seurapiiritoimittajansa seuran vuosikokoukseen (14.3). Koska seura pitää sisällään muitakin kansallisia tahoja kuin kirjallisuudentutkijoita, sai toimittaja varmuuden vuoksi laukkuunsa Samojedit ja samanismi - opuksen, jonka taakse oppineesti naamioitua. Nopeaa pakoa varten laukkuun oli varattu jyrkilehtola-sumutin.

Vuosipäivän alku oli lupaava. Akatemiaprofessori Anna-Leena Siikala piti kokoukselle esimiehen puhuttelun ja lainaili laajasti yhtä Kolmesta Suuresta, onhan Lönnin juhlavuosi. Myös sitaatti-indikaattori toimittajamme laukussa tikitti korkeita lukemia, siteerasihan Siikala täsmälleen samaa kohtausta Lönnin 'maisteri suurmiehenä' -seikkailuista kuin Matti Klinge tuoreehkossa Yliopisto-lehden kolumnissa.

Ajankohtaisemmassa osassa puhettaan Siikala totesi SKS:n elävän parhaillaan "dynaamisinta vaihettaan", näkyvyyskin on lisääntynyt, kun viime vuonna seura on panostanut julkaisuun ja markkinointiin. Esimiehen roolissa Siikala otti kantaa myös ajankohtaisimpaan aiheeseen eli totesi inkeriläiskeskustelun saaneen hälyttäviä rasistisia piirteitä.

Siikalan jälkeen SKS:n linjaa jatkettiin korvakuulolla vedellisissä merkeissä: frakkipukuinen mieskvartetti esitti klassikoita, ja Rundikin saatiin tätä kautta kehiin. Viidestä laulusta konstituoitu kansallinen tarina eteni jotakuinkin siten, että ensin kajahtaa Suomen laulu (Pacius), sitten ääni sortuu (Sibelius), mitä seuraa venematka (Sibelius) lähteelle (Ehrström, Runeberg), jonka partaalla surraan suu irveessä liittoa muotopuolen Suomi-neidon kanssa (trad.). Hmm? Päättyikö kansallinen tarina siis EU-tietoisuuden heräämiseen?

Laulujen jälkeen jatkettiin Lönnin seikkailuilla. Pertti Karkama esitelmöi emeritusprofessorin näkökulmasta otsikolla "Voiko Lönnrotin unohtaa?". Karkama muisteli, että Lönni oli toiminut paitsi kansan ja herrojen välissä myös Euroopan ja kolmannen maailman välimiehenä. Lönnin sisäistämän uushumanismin mukaan edes eurooppalaisilla ei ollut oikeutta "edustaa korkeinta sivistystä". Tämähän sopi somasti Siikalan huomioon inkeriläiskeskustelun vinoutumisesta.

Lönni oli siis yhä vahvasti mukana suomalaisuuden kuvioissa eikä Rundiakaan oltu unohdettu porstuan puolelle. Mutta vieläkö Snellu ja vahvan talouden perintö näkyvät suomalaisuuden vaalinnassa? No ihmeessä! Tämän paljasti SKS:n toimintakertomuksen (kokoukseen dramatisoitumaton) kertojaääni: "Seuran taloudelliset toimintaedellytykset säilyivät vuoden aikana tyydyttävinä, vaikka maailmantalous oli epävakaa ja sen kasvu hidastui selvästi edellisestä vuodesta. -- Seuran toiminnassa tämä heijastui valtionapujen kiristymisenä ja osinkotuottojen vähentymisenä 28 %:lla."

Ilman vuosikokouksia ja -arvioita ei ainakaan seurapiiritoimittaja tulisi ajatelleeksi, että Japanin deflaatiolla tai USA:n taantumalla voisi olla arvaamattomia seurauksia jopa Lönnrotin perintöön. Toimintakertomushan oli suorastaan ilkkaremestä, kansainvälistä actionnarratiivia!

Vuosipäivän virallisin osa eteni muutenkin actiontehokkaasti ja toimittaja joutui tarkentamaan käsitystään siitä, että seura olisi tukevasti konservoitu osaksi suurmiesten historiaa. Toimittaja tarkasti vuosikertomuksesta seuran asiantuntijaelimet ja joutui toteamaan, että tasa-arvo on toteutunut kokolailla kauniisti, valtuuskunnassa 11 miestä ja 10 naispuolista, hallituksessakin vain niukka sukupuoliero 5/4, ja esimerkiksi kirjallisuusvaliokunnassa voimasuhde peräti 2/7. Ja jottei uuteen aikakauteen kiinnittyminen jäisi kellekään epäselväksi, päätti seura samalta istumalta kutsua kunniajäsenekseen presidentti Tarja Halosen...

Aina vain vapautuneemmaksi tunsi toimittaja itsensä grouchomarxilaisittain ("Haluanko kuulua seuraan joka voi hyväksyä minunkaltaisiani jäseniä?"). Millaista onkaan sitten nykypäivän suomalainen kaunokirjallisuus, jonka seura katsoo ansiokkaaksi näkymään kansakunnan kaapista? Jos kriteeriksi otetaan käännösapurahat, niin suurmiesten linja ei näy sielläkään kahlitsevan (*). Kaksi suurinta apurahaa ovat menneet viime vuonna merkittäville viihdekirjoille, Sinisalon peikko- romaanin japanintamiseen (40 Kmk) ja Utrion "Tuulihaukan" saksantamiseen (35 Kmk). Vasta seuraavina tulevat Waltarin "Turms kuolemattoman" (bulgariaksi, 30 Kmk) ja Holapan "Ystävän muotokuva" (30 Kmk). Laajaa ymmärrystä kirjallisuuden moninaisuuteen osoittaa sekin, että Juhani Tolvasen sarjakuva-albumi on saanut käännöstukea englannintamiseen (3 Kmk). Enää toimittaja ei voinut ihmetellä edes sitä, minne on unohdettu klassikoiden digitaalinen levitys Suomessa: tähänkin ollaan vastikään panostamassa... virtuaaliset arkistoseikkailut ovat alkamaisillaan... aivan pian...

Kokouksen vapaassa seurusteluosiossa nautittiin seuran laskuun viinejä ja etnistä pikkupurtavaa. Taajan keskustelun ohessa toimittaja sai (kohteelta) palautetta edellisestä väitösraportistaan: toimittaja oli kuulemma ymmärtämätön ja murskaava siksi, että ei pidä helsinkiläisistä. Palaute ei mitenkään yllättänyt kokenutta seurapiiritoimittajaa. Pääkaupunkilainen paranoia on tiettävästi seurausta helsinkiläisten etusijaisesta vastuusta vartioida suurmiesten katkeamatonta linjaa - vastuusta, jota periferiassakin ymmärretään, mutta harvoin tullaan tunnustaneeksi.

Kotimatkalla toimittaja alkoi lukea esseitä samojedien shamaaneista. Hän päätti selvittää, ainakin yrittää, miten kauaksi Volgan tai Obin latvavesille suurmiesten suku mahtoi yltää. Ehkä hän sitten näkisi kirkkaammin myös sen grouchomarxilaisen tulevaisuuden, jossa ihmiset alkavat muistuttaa verkottamiaan seurapiirejä. Tai ehkä hän harkitsisi uudelleen perunan perinneviljelyä Vehmersalmen Litmaniemessä. Siihenhän voisi saada sentään apurahaa...

[(*) = perinteen vahvuus voisi näkyä yhä siinä, että eniten käännösapurahoja on mennyt saksalaisen kielialueen suunnalle, viime vuonna 11 kpl. Seuraavaksi tulevat viro (7), unkari (5) ja ranska (3).]