[M.G. Soikkeli]

KIRJALLISUUS, TUTKIMUS, ETIIKKA

*** Raportti KTS:n Etiikka-seminaarista
*** Suitian tutkimusasemalla 9.-10.1. 2004

"Melkoisia orkideankasvattajia me ollaan", sanoi Liisi Huhtala kirjallisuudentutkijoista ja oli valitettavan oikeassa.

Mielelläni minäkin kasvattaisin kukkasia elannokseni, mutta jos orkideat ovat vertauskuva työmme kevyelle kolumnimaisuudelle rinnallaan kovan tieteen miljoonaluotaimet, voidaan kysyä, vieläkö koittaa kevät humanisteille? Ja jos ainoastaan 5 % isojen kustantamojen julkaisuista on kaunokirjallisuutta, niin miten kauan kestää, että kirjallisuudentutkijat siirtyvät runouden puutarhasta tietokirjallisuuden raskaaseen talousmetsään?

Tammiseminaarin talvinen maalaismaisema ei rohkaissut uskomaan enempää kuin mitä on alallamme tähän mennessä saatu aikaiseksi. Professori Liisi Huhtala oli kutsuttu seminaarin ensimmäiseksi pääpuhujaksi, koska hänellä on ollut ainutlaatuinen näköala humanistien ja kirjallisuudentutkijoiden tekemisiin Oulun yliopiston vararehtorina ja Suomen akatemian toimikunnassa. Huhtala kysyi, onko meillä enää lainkaan tiedeyhteisöä siinä akateemisen heimokulttuurin merkityksessä, että meillä olisi vielä yhteistä puhuttavaa ja että tutkimuksellemme löytyisi edelleenkin valistuneita lukijoita.

Kirjan aseman muuttuminen on osaltaan sekin vaikuttanut ammattialamme kriisiytymiseen, totesi Liisi Huhtala. Professori Pekka Tammen julkaisemaan mielipiteeseen viitaten Huhtala totesi, että ammattietiikka edellyttäisi yhteisiä pelisääntöjä, mutta alamme on hajonnut epäyhtenäiseksi ja keskeiset käsitteetkin ovat erilaisessa käytössä. Ammattikuntana meitä yhdistävät enää ne periaatteet, että lukija ja kontekstuaalisuus koetaan tärkeiksi, toisaalta kulttuurin- ja mediatutkimuksen risteäminen oman alamme kanssa herättää yhteisesti ahdistusta.

Alamme etiikan kannalta Huhtala kiinnitti huomion tulkintatyöhön: mitä materiaalille tehdään ja mitä on ylitulkinta tiedeyhteisölle kirjoitettaessa. Viime kädessä ainoastaan tiedeyhteisön reaktiot määräävät sen, mitä pidetään ylitulkintana, vaikkapa Jyrki Nummen Aika Pariisissa -työn suhteen. Erityistapauksena Huhtala nosti esille tutkijalukijan suhtautumisen henkilöhahmoon, miten hahmoon suhtaudutaan todellisen kaltaisena, tai miten suhtautua siihen, että hahmon mallina on voitu käyttää elävää ihmistä, niin kuin esimerkiksi Pirkko Saision muistelmassa.

Huhtalan akatemiakokemusten mukaan joudumme olemaan vastaisuudessakin kiinnostuneita eettisistä kysymyksistä, koska niitä joudutaan selittämään haettaessa rahoitusta ja yritettäessä vastata mikä vaikutus tutkimuksella on yhteiskunnallisesti. Näihin EU-pelisääntöihin meidät suomalaiset humanistit on jo pakotettu mukaan, vaikka toisaalla esimerkiksi Englannin kaltainen sivistysvaltio on voinut edelleen kieltäytyä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden yliopistostandardeista.

Professori Huhtalan esitelmässä tärkeintä ja käytännöllisintä oli toteamus siitä, että meidän alallamme ei ole luontevaa kasvua tutkimusyhteisöön. Meillä humanisteilla korostuu yksilötutkija jopa rahoitushakemuksissa ja niiden arvioinnissa. Kun luonnontieteen hakemuksia voidaan arvioida ohjaajan mukaan, kukin humanistihakija on arvioitava erikseen. Tähän politiikkaan voisi muuten ottaa kantaa esimerkiksi Akatemian piakkoisessa seminaarissa "Akatemian tutkimusohjelmat: niiden synty, toteutus ja tulokset" (22.1.2004; http://www.saty.info/ajankohtaista.htm).

Välitöntä muutosta tarvittaisiin siihen, että opiskelijat totutettaisiin arvioiduksi tulemiseen jo varhaisessa vaiheessa. Tutkimuksen näkökulmassa sen sijaan on jo tapahtunutkin jonkinlainen eettinen käänne, kasvanut kiinnostus etiikan kysymyksiin; tähän löysi seminaarin (ja KTS:n) pj Klaus Brax (HY) useita esimerkkejä viime vuosien väitöskirjoista.

Toinen perjantain esitelmöijistä, filosofi Veikko Launis (TuY) jatkoi tästä aiheesta. Useissa eettisissä lautakunnissa työskentelevä Launis esitteli millaisia eettisiä tutkimusongelmia töiden ohjauksessa ja arvioinnissa voi joutua kohtaamaan. Itselleni tuli uutisena netistä löytyvien plagiaattorien ja antiplagiaattorien yleistyminen suuressa (tiede)maailmassa; kirjallisuudentutkimuksen eettisyydestä Launis puhui tutkimuskohteen huomioonottamisen ja yksityisyyden kunnioittamisen yhteydessä.

Näitä "millainen on oikeaa tulkitsemista" -kysymyksiä sai sitten kukin työryhmä pohtia keskuudessaan. Illan vapaassa ohjelmassa saatiin tutustumiskierros vanhan Flemingin linnan holveihin ja historiaan. Jotkut saunoivat ja toiset yrittivät jakaa jopa eettisiä uimavuoroja, kolmannet hukkasivat elämäänsä katsomalla Idolsia [!] televisiosta. Lopulta hiljennyttiin takkahuoneeseen kuuntelemaan kirjallisuusalan neloisroolissa (tutkija, runoilija, toimittaja, kriitikko) toimivan Pauliina Haasjoen (TuY) runonlausuntaa.

* * *

Lauantaina kuultiin työryhmien jälkeen toinen esitelmäpari. Kuisma Korhonen (HY) puhui kirjallisuuden kohtaamisesta eettisenä tapahtumana, samojakin asioita kuin artikkelissaan Kirjallisuus on virhe -teoksessa (2003). Keskeisenä lähteenä Korhosella oli Amy Hangerfordin tuore The Holocaust of Text (2003), jota hän referoi etenkin siltä kannalta, miten kirjoja on tavattu personifikoida ja onko siitä edes mahdollista päästä eroon. Ei oo, sanoi KK, sillä dekonstruktiokin vain siirsi elollistamisen teoksesta tekijän kieleen: kielen struktuuria alettiin lähestyä kuin aktiivia toimiskelijaa.

Kirjallisuuden eettinen tehtävä olisi siis asettaa meidät pohtimaan elämään kuuluvia moraalittomia ja mielettömiäkin valintoja: kirjalla on tällöin messiaaninen, vampyyrin tai haamun kaltainen, metamorfoosia muistuttava tehtävä (Foucaultin, Derridan ja Krohnin vertauskuvissa) etsiskellä lukijoitaan läpi aikakausien.

Vakavaksi loppukevennykseksi oli tarkoitettu Sari Salinin (HY) esitelmä Sopranos-tv-sarjan ja Dostojevskin kaltaisuuksista. Perusteellisesti Salin kyllä selvitti, miten Tony Soprano on nykypäivän kärsivä Raskolnikov, joka sarjasuosiosta riippuen odottaa mahdollisuuttaan kuoriutua moraaliseksi perhoseksi. Mutta onko Sopranos se aikamme kiinnostavin kulttuurituote kirjallisuuden tai edes eetoksen punnitsemiseen muille kuin teineille, se jäi ainakin itselleni hämäräksi. Ehkä sitten ensi vuonna saamme alustuksen aiheesta "Idols-ohjelman intertekstuaalinen lööppipinta"?

Kaikkiaan tammiseminaari oli yhtä lupsakka tapahtuma kuin edellisinä vuosina. Ainoaksi puutteeksi voinee kirjata sen, että vanhemmat ammattitutkijat loistivat poissaolollaan. Ensi vuonna tämäkin epäkohta korjautunee; ammattikunnan epäyhtenäisyys on muutenkin kollektiivista kuvitelmaa päätellen alan ihmisten käytännöllisestä yhteenviihtyvyydestä.

Vaikeinta on paluu seminaarielämästä arkeen, mihin tänä vuonna osoittautui parhaaksi lääkkeeksi palailla lähtöruutuihin teatteri Kultsan koeteatterin kautta. Vasta kotiin tultua ja katsellessa videolta Pentti Linkolan haastattelua sitä sitten muisti, mitkä olisivat ne oman aikamme keskeiset eettiset kysymykset ja miten kaukana kirjallisuudentutkijatkin niistä ovat.

Anna mun kaikki kestää, ja kauneuden turhuus juuri nyt.

Aiemmista KTS:n seminaareista raportteja:
- Lammi 1997: Tutkimuksen etiikka
- Lammi 2002: Koneihminen
- Suitia 2003: Laji ja kirjallisuus

VerkonAatos