[M.G. Soikkeli]

PERHEVÄKIVALTAA TURVAVÖISSÄ

*** arvio Reko Lundanin näytelmästä
*** "Tarpeettomia ihmisiä" KOM-teatterissa

"Tervetuloa todellisuuteen!
Äänestetään lisää demareita hallitukseen!"

On Reko Lundanin uudessa näytelmässä sentään yksi hyvä repliikki, vaikka ei sekään ajatuksena ole mitenkään omaperäinen. Draamassa olennaista onkin se, mihin tarkoitukseen hyvät repliikit käytetään ja mitä sanat saavat aikaan ihmisten välillä. Näytelmässä "Tarpeettomia ihmisiä" demarilandian todellisuuden paljastaa työttömäksi jäänyt koneasentaja, joka huomaa joutuvansa elämään 1.75 eurolla päivässä, koska vaimolla on kaupanpäällikkönä niin hyvät tulot.

Eihän sellainen ole Suomessa mahdollista, tinkaa vaimo, mutta sen paremmin emme pääse selville siitä, mikä on nykypäivän Suomessa ja Helsingissä naisten mielipide työmarkkinoista. Reko Lundan keskittyy tapansa mukaan miehen näkökulmaan, vaikkei hän minun mielestäni ole saanut siitäkään vielä koskaan mitään kiinnostavaa irti. "Tarpeettomia ihmisiä" on draamana tasaisempi ja perinteisempi kuin Lundanin perheahdistusnäytelmät "Aina joku eksyy" ja "Teillä ei ollut nimiä", ihmissuhteet loksahtavat niin siististi kohdalleen, etteivät näytelmän kaksi juonta juurikaan kohtaa toisiaan muuten kuin nimellisten ystävyyssuhteiden kautta: tässä ois sosiopaatin näköinen työtön asentaja ja potkitun näköinen myymäläpäällikkövaimo, tässä ois hyvyyshäpeänsä liikuntahumalaan hukuttava opettaja ja teinikkyytensä säilyttänyt iltakassa.

Näytelmässä viittaillaan Roihuvuoren ja Pihlajiston eroihin asumisympäristöinä, toinen on helvetti jossa naidaan pyöräkellarissa ja siskokin on narkkari, toinen on ulkoilumahdollisuuksilla ja "erillistaloilla" siunattu lottovoittolähiö. Entä sitten? Miten ihmiset kuluttavat maailmaa niissä? Miten ihmiset saadaan uskomaan roihuvuorelaisuuteensa tai eksymään Pihlajiston raja-arvoissa? Henkilöhahmot ovat yhtä ohuita ja kliseistä tehtyjä kuin ympäristöt.

'Sarja palaa tauolta', voisi KOM mainostaa Lundanin muovipussifarssien palaamista repertuaariinsa. Jokaisen roolin näyttää Lundan kirjoittaneen näyttelijän mukaan niin että Sari Mällinen saa jatkaa uikuttavien kotiäitien sarjaa, Tiina Lymi näyttelee mitä tahansa missä saa pukeutua farkkuihin ja Eero Aho viihtyy edelleen keskenkasvuisen pehmomiehen hahmossa. Se on silkkaa sosiopornoa, että meidän pitää katsella miten aviopari Lymi & Aho esittävät lavalla ujoja ensirakastajia. Ainoastaan Hannu-Pekka Björkman on KOMin perusnelikossa oikeasti vaikuttava näyttelijä, nautin näytelmästä enimmäkseen siksi, että pelko nousee nahkaani joka kerta kun Björkmanin hahmossa tapahtuu muutos nallekarhusta tupahirviöksi.

Vaan onko se sitten kiinnostavaa teatterina? Reko Lundanin näytelmät eivät minun mielestäni ole kaukana tv-sarjojen pehmitetystä tiskirättirealismista, ja se että yleisö nauraa näille onnettomille mieshahmoille, pitäisi olla kirjailijalle ja teatterille häpeän eikä kehuskelun aihe (kuten esimerkiksi mainoksessa on tehty). Lundanin näytelmät ovat ehkä parempaa draamallista kommunikaatiota kuin niiden yleisöt ansaitsevat, mutta toisaalta voi ajatella, että hyvän näytelmäkirjailijan ja edes hyvän dramaturgin pitäisi tehdä sellaisia repliikkejä ja sellaista kommunikaatiota että yleisö tukahtuu nauruunsa.

Nauraminen on ainoastaan osittain reaktio kiusaantumisen ja kiusallisen tuttuuden tunteeseen, että meille näytetään näin paljaasti ihmisten yksityiselämää, että tämä on eräs yhteinen totuus jonka tiedämme suomalaisen perhe-elämän marginaalista. Ja hyvän näytelmän ja hyvän esityksen pitäisi pystyä enempään kuin saada yleisö todistamaan yhdessä, että tällaistakin tiedämme Suomen sisältävän - tai että demarit istuvat hallituksessa ja varallisuuserot sen kun kasvavat. Kiinnostavampaa olisivat ne tavat, joilla henkinen väkivalta toimii suomalaisissa enemmistöperheissä, tai jo siinä millainen vaatimusten ja sopimusten hienovarainen peli toimii kaikissa seksuaalisissa suhteissa.

Sillä ovathan nämä Lundanin kuvaamat ihmiset tarpeellisiakin, onhan heillä nimittäin edelleen tarpeita: miehillä seksi ja naisilla lupaus kodin kaltaisesta turvapaikasta, johon maailma ei pääse. Tämän pelkistetty käsittely on parasta Lundanin näytelmässä, mutta se mikä on näytelmän vastaus näiden tarpeiden kehittymiseen ja siihen millaisiksi ne lopulta muotoilevat ihmisensä ikävuosien edetessä, siihen Lundanilla on naiivein mahdollinen vastaus, taintumisten ja kuolemanuhkan sulkeumaa. Näytelmän väliajalla jo mietin että lähtisin kotiin, sillä typerimmillään pelkäsin tällaisen tarinan päättyvän jonkun kuolemaan. Ja niinhän siinä käy. Vain pienen myönnytyksen psykologiselle realismille ja turvavöissä kasvatetulla suomalaiselle luonteelle Lundan sallii.

Se että Lundan esittää juuri naiset vahvempina ja rohkeampina ymmärtämään toistensa elämää, ei ole yhteiskunnallisesti kantaaottava väite muualla kuin siinä marginaalissa, johon Lundan nämä neljä ihmistä rajaa. Naisten todistetaan olevan vahvoja silloin kun heillä ei ole enää mitään hävittävää.

Kotimatkalla kuuntelen radiosta "Rajatonta pahuutta" -ohjelmaa kidutuksen psykologiasta. Ohjelmassa kerrotaan miten vangit pakotetaan epävarmaan odotukseen ja siten tehdään vangeista masokisteja, jotka odottavat kidutuksen voimistumista ja kipukynnyksen ylittymistä niin pitkälle, että kipu lakkaa. Enkä voi olla ajattelematta, että ne aikuiset jotka käyvät katsomassa tällaisia Lundanin perhemelodraamoja käyttävät niitä samalla tavoin kuin teinit käyttävät kauhuelokuvia: saadakseen peloille ja julmuuksille jonkin rajatun paikan ja muodon, voidakseen olla ajattelematta väkivallan instituutioita kuten armeijaa ja vankilaa tai vaikkapa Suomen asekauppakumppaneita, Kiinaa tai Turkkia, jotka harjoittavat järjestelmällistä kidutusta. Tietysti perheväkivalta on aihe jota täytyy käsitellä kaikissa medioissa, mutta "Tarpeettomia ihmisiä" -tyyppiset näytelmät ovat nimeään myöten esityksiä, jotka siirtävät ongelman syyt ja seuraukset jonnekin muualle.

Aiemmasta Lundanin näytelmästä kommentteja:
NYKYKIRJAT JA DRAAMA-artikkelissa