[M.G. Soikkeli]


TEKNOKUTU


KUTU6-seminaari Oulussa 28.-29.10.

Pysäyttäkää painokoneet - humanismi ja teknologia tappelevat juuri Kehä III:n takapihalla ja vedonlyönti voittajasta liikkuu miljardeissa markoissa!

Vai käykö, niin että kamppailulajeista ajankohtaisin muuttuukin moderniksi tanssiksi jossa kosketuspinta on mahdollisimman ohut ja epäselvä? Oulun korkeudella median takapiha on niin kylmäkin, ettei tappelusta jäisi kuin analoginen läntti digitöllön lumisateeseen.

Humanismin ja teknologian yhteennaittamista pohdittiin TEKNOKUTU-seminaarissa. Kyseessä on siis Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitoksen (nyt yhteistyössä Humanistisen Killan kanssa) järjestämä jokasyksyinen katselmus. Keskustelut liikkuivat taas niin laajalla alueella kuin kulttuurintutkimuksessa tavataan tehdä, päävierainaan Mauri Ylä-Kotola, Kaisu Mikkola ja Noel Broadbent.

Ylä-Kotola ja Mikkola puhuivat lähinnä omiensa puolesta, edellinen Lapin yliopiston mediatieteen laitoksen ja jälkimmäinen Kaleva-lehden kulttuuriosaston profiilista. Professori Ylä-Kotola oli keksinyt mukavan kielikuvan, jolla kaupata mediatiedettä humanisteille: hän esitteli laitoksensa "suunnittelutiedettä" nykypäivän "magiana.

Tieteellisellä manauksella Ylä-kotola tarkoitti suunnittelutieteen laatimia ja kohdettaan muuttamia ennusteita mediasta. Lapin yliopiston mediatiede lähtee kuulemma "fantastisen realismin periaatteesta" tekemään kokeiluja unohdetuilla mediavälineillä. "Media-arkelogian" löytöjä siirretään tietokoneympäristöön tai kokeillaan millaisen käyttöliittymän saisi aikaiseksi vaikkapa puisella zoomilla. Esimerkkinä Ylä-Kotola mainitsi dementikoille suunnitellun virtuaalisen muistitaulun, jolla vanhus saattoi järjestellä tietokoneelle siirrettyjä valokuvia avainsanojen avulla.

Kaleva-lehden kulttuuritoimituksen esimies Kaisu Mikkola (kuvassa prof. Kari Sallamaan kanssa) puolestaan jutusteli kulttuuriosastojen lyhyestä historiasta. Vasta 1960-luvulla syntyneet osastot ovat Mikkolan mukaan edelleen 60-lukulaisten hallussa. Tämä on keskeisin syy sille, että tiede ja taide eivät kohtaa minkään suomalaisen päivälehden kulttuuripalstoilla. Mikkola peräänkuulutti humanistien ja "teknokraattien" vuoropuhelua juuri Ouluun, jossa sille olisi suotuisampi ilmapiiri kuin muualla.

Seminaarin ihan oikea uutistapaus oli kuitenkin Uumajan yliopiston arkeologian professori Noel Broadbent. Tunnin mittaisessa esitelmässään Broadbent laittoi uusiksi koko maailmanhistorian, keskittyen siihen miten paljon pidempi on tekniikan ja työkalujen historia kuin tähän mennessä on tunnustettu. Samoin globalisaatiolla on tuplasti pidemmät ja vahvemmat juuret kuin mitä kouluhistorioissa on kerrottu tai mitä radiohiilimittauksilla on pystytty todentamaan.

Todistelu toisensa jälkeen esitettynä Broadbent sai yleisön näkemään "suuremman kuvan", johon kuuluivat Amerikan rannikolta Eurooppaan (ennen Kolumbusta) seilaavat baskien laivastot, Japanin ja Bolivian välillä purjehtivat muinaiset kauppiaat, sekä muutamassa vuodessa iskevä jääkausi jonka alla koko Euroopan väestö keikahtaa paikoiltaan (n. 6500 eaa). Jääkauden aiheuttamat tulvat pakottivat Broadbentin mukaan ihmiset muuttamaan Välimeren ja Mustan meren rannikoilta pohjoiseen ja luoteiseen Eurooppaan; tämän pakon edessä eikä minkään vaellusvietin houkuttelemana indoeurooppalainen maanviljelyskulttuuri levittäytyi tuoden mukanaan uuden tekniikan ja uuden kielen.

Todisteita Broadbent oli kerännyt niin kielen ja kulttuurin arkeologiasta kuin DNA-tutkimuksen löydöistä. Matrilineaalisen geenilinjan jälkiin liittyen hän myös muistutti, että varhaisessa globalisaatiossa naiset ovat olleet niitä mediaosaajia, joiden siirtyminen kyliä ja heimoja yhdistävissä naimakaupoissa on edistänyt käsityötaitoja. Broadbentin visioissa, joista hän lupaili lähitulevassa kirjaakin, miehet ovat paikallisemmin asennoitunutta väkeä joille asuinpaikat määräytyvät tekojen reviireinä: "This is where I fish".

Oulun TEKNOKUDUssa oli tavan mukaan myös aihetta laventavia sektioita. Esimerkiksi "Nokian ekspatrioottisen paluuprosessin" ja "kalliomaalausten teknologian" yhdistäminen samaan keskusteluryhmään on periaatteena ihailtavan poikkitieteellistä, mutta työryhmätouhusta pitäisi kyllä koota aina jotain yhteistäkin.

Ja aivan erikseen pitäisi tällaisissa sempoissa olla ammattikeskustelua siitä, miten humanististen oppiaineiden pitäisi suhtautua uusmedioihin. Tähän mennessä yksittäiset humanistitutkijat ovat omien harrastustensa kautta päätyneet "kolmannen kulttuurin" (humanististeknologisen) pioneereiksi. Opinahjot tulevat niin hitaasti perässä, että vielä vuosikymmeneen tuskin saadaan muuta kuin paperiraportteja vanhojen medioiden sulautumisesta uusiksi. Ehkä suurin karkoittava tekijä uusmedioissa ei olekaan se teekkarihenki ja välineusko joka niihin liittyy, vaan bisnekselle löyhkäävä rahavirta joka seuraa kännykkä- ja tietokoneaiheita.

Kun kuulen, että irtonaista rahaa uusmedioiden tutkimiseen on liikkeellä n. 7 miljardia [sic] markkaa, kavennan kaistaleveyttä tähän yhteiskuntaan... Tietyn suuruusluokan saavutettuaan teknologinen kulttuuri on jo tuhonnut sen kulttuuri-ilmaston jossa humanistin puhe on mielekästä. Ylä-Kotolan käyttämät metaforat "magiasta" ja "fantastisesta realismista" ovat korvissani petosta ja itsepetosta, puuteria monitorilla. Kun Lapin mediatieteilijät esimerkiksi keskittävät rahaa tyttöjen tietokonetaitojen tutkimiseen ja edistämiseen, he tekevät sitä siksi että moinen tutkimus saa paremmin EU-rahaa kuin monet muut aiheet; mitä "ei-olevaisen" tutkiskelua se sitten on?

Kyllä, KUTU-semppa opetti taas enemmän elämää kuin mediaa tai taidetta. Mieluummin tiedän yhä vähemmän uusmediasta ja fantasioin siitä yhä enemmän.

Soikkelin Bittein Saaret