[M.G. Soikkeli]


KOTIMAISEN NAISELOKUVAN ISOÄIDIT


** raportti Tarja Savolaisen naisohjaajaväitöksestä
** 25.5. 2002 Helsingin yliopistossa

Jopa triviamittarilla suomalaisen naiselokuvan varhaishistoria on likimai tuntematon. Kotimaisen elokuvan mykkäkaudella naisille ei tarjoutunut lainkaan mahdollisuuksia, päinvastoin kuin Ruotsissa, ja studiokaudellakin naisohjaajat olivat yhden filmin tähdenlentoja; esimerkiksi ensimmäisen pitkän naisohjauksen ("Onnenpotku", 1936) tehnyt Glori Leppänen. Historiatietoisuus on voinut olla heikkoa myös naistutkimuksen sisällä, väittää Tarja Savolainen. Naisohjaajia viestinnän väitöksessä käsitellyt Savolainen pyrkii osoittamaan mitä tapahtuu elokuva-ammateissa, kun ensimmäiset naisohjaajat tulivat kentälle, ja toisaalta millaista sosiaali-kulttuurista pääomaa näillä naisilla piti olla pärjätäkseen alalla, jossa miehinen sukupuoli saattoi olla ratkaisevampaa pääomaa kuin tausta ja pääoma.

Väitöstilaisuudessa 25.5. (2002) Savolainen kritisoi Helsingin yliopiston viestinnän laitosta siitä, että elokuva, historia ja sukupuoli eivät ole saaneet riittävästi huomiota opetuksessa ja tutkimuksessa. Vaikka jo 70-luvun lopulta viestinnän opintoihin on Helsingissäkin kuulunut elokuvatutkimusta - ja nythän elokuva on viimein saamassa oman aineensa ja professorinsa - Savolaisen työ on ensimmäinen viestinnän ja naistutkimuksen opintoja elokuvaan yhdistävä väitös. Työ on nimetty ja rajattu otsikoilla "Jäämereltä Cannesiin. Naiset elokuvaohjaajina Suomessa ennen vuotta 1963".

Osa Savolaisen työstä on tuttua esimerkiksi "Suomineito zoomaa" -kokoelman artikkelista. Tärkeänä lisänä ovat nyt lyhytfilmien ohjaajat. Studiokauden eli mykkäkaudesta vuoteen 1963 naisohjaajista pitkän elokuvan tekijöinä pääsivät osoittamaan taitonsa Glori Leppänen, Ansa Ikonen ja Ritva Arvelo. Näistä "Kultaisen vasikan" (1961, valtion elokuvapalkinto) ohjanneella Arvelolla oli ohjaajantyölle korkeimmat tavoitteet, omien sanojensa mukaan 15 vuotta hän oli pyrkinyt saamaan mahdollisuuden ohjaajana. Yhteistä studiokauden kaikille naisohjaajille oli kosmopoliittisuus. Ohjaaja Brita Wrede kävi Cannesissa mainostamassa filmiään jo puoli vuosisataa ennen yhden miehen showta, Kaurismäkeä.

Näkökulmia yhdistävän aiheensa erikoisuudesta huolimatta, tai kenties juuri siksi, Savolaisen väitös oli poikkeuksellisen leppoisa tunnelmaltaan. Teräviä kommentteja hän silti sai opponenteiltaan, Aili Nenolalta (Kristiina-instituutti) ja Hannu Salmelta (Turun yliopisto). Nenola antoi väittelijälle pyyhkeitä ensiksi tutkimukstavoitteiden hajaantumisesta väitöksen sisällä ja toiseksi siitä, että varsinainen naistutkimus oli unohtunut väitöskirjasta kokonaan, lähdeluettelon runsaasta nt- kirjallisuudesta huolimatta. Nenola olisi toivonut väitökseltä analyysiä siitä, miten naisohjaajat itse mielsivät työnsä ja miten muut leffa-ammattilaiset mielsivät studiokautena naisohjaajien työn. Opponentti Salmi muotoili saman kysymyksen, ja väitöksen puutteellisen osan, muotoon "miten naisen subjektius vaikutti ohjaajantyöhön".

Näihin väitöksen rakenteen ja problematisaation kannalta olennaisiin kysymyksiin Savolainen vastaili työnsä teknisillä ongelmilla, mutta työnsä puolesta perustellustikin selittäessään ettei esimerkiksi Ansa Ikosella ollut ohjaajana mahdollisuuksia vaikuttaa "tekstiin" ja filmin valmiksi annettuun "sapluunaan". Lisää isoja kysyyksiä oli silti avoinna. Savolaisen tutkimus elokuva-ajan sukupuolisidonnaisista ammateista on pioneerityötä, mutta professori Salmen mielestä elokuvahistoriasta olisi löytynyt ratkaisevampiakin ja vaikutusvaltaisempia naisentyön paikkoja kuin ohjaajuus.

Käsitteiden tasolla käytiin keskustelua vielä "sukupuolijärjestelmän" sopicuudesta pelkästään elokuvan ohjaamiseen (ei käy lainkaan, sanoi Nenola) ja bourdieulaisen "pääoman" sopivuudesta elämänkertatyyppiseen materiaaliin (ei sopinut pitkän filmin tekijöihin, myönsi väittelijä).

Vaikeimmaksi tapaukseksi taisi osoittautua materiaalin jäsentäminen "elämänkerroiksi", koska - niin kuin Nenola kritisoi - painopiste Savolaisen analyysissä oli kuitenkin vain ammattielämässä, ja käsitteestä huolimatta Savolainen ei työssään lainkaan huomioinut varsinaisa elämänkertatutkimusta. Elämän ja ammatin yhteyttä kuvaa hyvin Ansa Ikosen avioliitto ay-pomon kanssa, samalla kun hän oli tuottaja Särkän lemmikki. Studiotyöläisten asemaa Ikonen ei kuitenkaan saanut parannettua, huomautti Nenola ironisesti.

Väittelijä vetosi useaan kertaan työn määrään, sen vuoksi väitöksen ulkopuolelle jäivät monet keskeiset elokuvan naistekijät kuten käsikirjoittajat Lea Joutseno sekä (yleensä vain näyttelijänä tunnustetut) Regina Linnanheimo ja Mirjami Kuosmanen, kuin myös tuottaja Raili Kilpikoski-Huuskonen ja ohjaajat Vivica Bandler ja Kyllikki Forssell.

Soikkelin Bittein Saaret