[M.G.Soikkeli]

IHMISKASVOISEEN NEUVOSTOKRITIIKKIIN

Raportti Erkki Vettenniemen vankileirimuistelmia käsitelleestä väitöksestä 4.5.2001

Otsikoidako tutkimus aiheensa vaiko tutkimustavan mukaan? Erkki Vettenniemi päätyi edelliseen nimetessään väitöskirjansa "Surviving the Soviet Meat Grinder", joka on mukaelma vankileirimuistelmasta "Venäjän punainen lihamylly" (1974). Paljon enemmän tiivistyy tutkimuksen alkuperäiseen nimeen "Making Sense of Soviet Sentences". Olihan Vettenniemen tavoitteena tulkita Neuvostoliittoa totalitaarisena projektina sen perusteella, millaisia poliittisia tekstejä ovat vankileirikokemuksista syntyneet muistelmat.

Vettenniemen tavoitteet kuitenkin lavenivat työn edetessä eli viimeisen viiden vuoden aikana. Muistelmien poliittisuuden lisäksi hän halusi selvittää vankien neuvostokuvan muuttumista: ensinnäkin sitä, minkä verran käsiteltiin Suomen tilannetta Venäjään ja Neuvostoliittoon nähden, ja toiseksi sitä, miten suhtauduttiin Neuvostoliittoon poliittisena järjestelmänä. Näkökulma oli yksittäisten ihmisten kokemassa ja siinä mielessä 33 muistelman kokoaminen yhdistäväksi näkemykseksi on mitä arvokkainta humanistista tutkimusta. Etenkin kun Vettenniemi on työssään tietoinen aineistonsa kirjallisesta luonteesta, niin ikään muistelmien rajoituksista kirjallisuudentutkimuksen kannalta.

Tampereen yliopiston valtio-opillisena väitöksenä tarkastettu tutkimus (4.5.2001) olikin harvinaisen vaikuttava tapahtuma. Jokaiselle suomalaiselle aihe merkitsee paitsi jännittäviä tarinoita myös läheistä historiaa: mitä Neuvostoliitossa on tapahtunut totalitarismin merkeissä aiemmin, on tapahtumassa uudelleen Venäjällä; vaikkei leirien muodossa, niin niillä keinoin miten yleisen pelon tunnelmalla saadaan kansalaiset kuuliaisiksi järjestelmälle.

Väitöksen opponenttina toiminut Jyrki Iivonen löysi niukasti kritisoitavaa väitöksestä. Iivonen muistutti, että Suomessa vankileiri- eli gulag-kirjallisuutta on tutkittu vähän eikä rähmälläänolon aikakautena meillä, kuten ei muuallakaan maailmassa, kritisoitu naapurin vankileirejä. Kun Saksan keskitysleirit saivat universaalin tuomion kaikkialla maailmassa, suhtauduttiin Neuvostoliiton leireihin järjestelmän sisäisenä, poliittisena ratkaisuna.

Muistelmilla on ollut keskeinen rooli muun maailman kritiikin suuntaamisessa Neuvostoliittoon. Käännekohdaksi Iivonen nimesi Solzhenitsynin "Vankileirien saariston" (1973-75). Teos antoi ensimmäisen kattavan kuvan leirijärjestelmästä. Suomessa leirimuistelmia ilmestyi jo 1920-luvulla niin pian kuin ensimmäiset itään loikanneet olivat päässeet pakenemaan takaisin ja kuvailemaan bolsevikkien perustamaa leirijärjestelmää. Niistä tuhansista suomalaisista, jotka joutuivat vankileireille, väitöksessä käsiteltiin tasapuolisesti niin inkeriläisiä, seikkailijaluonteita kuin raja yli menneitä poliittisia loikkareita. Erikoisin tapauksista taitaa olla Toivo Kinnunen, jolla oli tavoitteena kävellä Suomesta Afrikkaan, mutta reitti katkesi jo Karjalassa.

Käsittelemänsä aikakauden Vettenniemi on jakanut kolmeen osaan. Vuosikymmenten perusteella aineisto voidaan jakaa teoksiin, jotka reagoivat kolmeen muistelmia koskevaan odotushorisonttiin: itsenäisyyden horisontti (1920-40), 'punainen' horisontti (1940-90) ja jaettu horisontti (90-luvulla ilmestyneet). Nimekkäimmät muistelmista ovat Unto Parvilahden "Berijan tarhat" (1958) ja Taisto Huuskosen "Laps Suomen" (1979), mutta uusia teoksia on tullut vielä 1990- luvullakin. Muistelman lajityypin mukaan rajattuna tutkimuskohteiksi on kelpuutettu vain ne kirjat, joissa näkökulma on omakohtaisesti kokeneen tai sellaisen näkemyksen välittäneen kirjoittajan.

Opponentin kysymykseen, miksei tutkimuksessa ole käytetty Venäjällä 90-luvulla kirjoitettua tutkimusta leirijärjestelmästä, väittelijällä ei ollut selvää vastausta. Samoin puutteeksi laskettiin se, ettei muistelmia suhteutettu siihen tutkimukseen mitä on tehty keskitysleirimuistelmista, eikä edes "Kommunismin mustaa kirjaa" (1997; 2000) ollut hyödynnetty riittävästi. Tutkimuksen metodiin, tekstien poliittisuuden lukemiseen ja rajaamisen mm. fokalisaation perusteella, opponentti ei puuttunut.

Ihan niin helppoa muistelman rajaaminen ei olisi kirjallisuudentutkimuksen perusteella, miten Vettenniemi sen on hoitanut Gerald Genetten avulla: hän ei joudu esimerkiksi ottamaan kantaa kerronnallisuuden tuottamaan 'pakolliseen' johdonmukaisuuteen ja rakenteellisuuteen muistelmissa. Myöskään miesten ja naisten eroihin (naisia aineiston muistelijoissa on kahdeksan) tutkimuksessa ei taideta kertaakaan sivuta. Kirjallisuudentutkimusta keskitysleiri- esityksistä olisi löytynyt ainakin L. Tokerilta samoin kuin Turun yliopistossa julkaistusta Reclaiming History -artikkelikokoelmasta; näistä lähteistä Vettenniemi on kyllä tietoinen.

Dramaattista tehoa väitökseen toi Niilo Koljosen osallistuminen sekä viralliseen tapahtumaan että väitöstä seuranneeseen epäviralliseen tilaisuuteen Lenin-museossa. Koljonen on eräs vankileireiltä pelastuneita suomalaisia, joka on kirjoittanut paitsi muistelman omasta viisivuotiskaudestaan Siperiassa, myös laatinut 1950-luvulla ensimmäisen kartoituksen suomalaisten leirikokemuksista. Poliittisista syistä kustantaja kuitenkin painostettiin luopumaan kartoituksen julkaisemisesta; kartan ääressä kirkasmuistinen Koljonen nyt esitti läsnäoleville oman vankiretkensä reitin ja todisti yksityiskohtia suomalaisten elämästä leireillä.

Lenin-museon tilaisuudessa kävi ilmi sekin, että Venäjällä edelleen jatkuu arkistojen tutkimus ja muistelmatiedon kerääminen vankileireillä olleista. Kaikista leireillä olleista (arviot liikkuvat neljästä miljoonasta kymmeneen miljoonaan vankiin) ei kuitenkaan tulla löytämään tietoa, ei edes leireistä. Natsi-Saksan tuhoamisleirien tavoin osa Neuvostoliiton leireistä oli "tuhoutumisleirejä" eli etenkin arktisille seuduille sijoitettuja leirejä, joissa odotettiinkin vankien menehtyvän kurjiin oloihin. Koljonen kertoi, miten tuomarit saivat oikeudenkäynneistä ylimääräisen palkkion, jos tulivat puristaneeksi uhristansa vakoojatuomion.

Olennaista aiheen esille nostamisessa ja muistelmien kokoamisessa on sekin, että tutkija on erittäin tietoinen leireiltä henkiinjääneiden asemasta ja strategiasta niillä kuolleisiin nähden. Lectiossaan Vettenniemi siteerasi 1900-luvun, aiheestakin "leirien vuosisadaksi" nimetyn, kuuluisinta keskitysleirikirjailijaa Primo Leviä: kuolleet ovat sääntö, eloonjääneet ovat poikkeus. Tärkeintä ei ole se, miten katkeria eloonjääneet ovat totalitaristiselle järjestelmälle, vaan se inhimillinen konteksti, miten he näkevät oman paikkansa järjestelmässä. Levin tapauksessa tähän pitänee laskea hänen viimeinen kannanottonsa, Auschwitzistä selvinneen itsemurha.

Ihmiskasvoinen neuvostokritiikki, sellaisena kuin Vettenniemi tämän paradigman nyt Suomessa aloittaa, osoittaa muistelun omakohtaisuuden toimivan parhaana kommenttina menneitä ja tulevia pakkohallintojärjestelmiä vastaan. Kuten Vettenniemi pakonomaisesti toteaa tutkimuksensa loppulauseessa "-- in exploring the human condition under adversity, they [memoirs] may also tell us something importat about ourselves".

Toistaiseksi väitös on saatavana vain sujuvalla englannilla, mutta vuoden päähän Vettenniemi lupaili suomenkielistä laitosta, joka on täydennetty sotavankien muistelmilla ja keskitysleiri- tutkimuksen kontekstilla.

(Erkki Vettenniemi: 
 Surviving the Soviet Meat Grinder
 The Politics of Finnish Gular Memoirs.
 Julkaisija: Kikimora Publications. 
 Aleksanteri Institute.)