[M.G.Soikkeli]

RAKKAUS JA VÄKIVALTA -seminaari

Onnea vastasyntyneelle, vaikka sillä olisikin Kullervon synnit kannettavanaan. Maaliskuun 19. perustettiin Tampereella väkivaltaprojekteille pohjoismainen tutkijaverkosto: The Nordic Network on Violences, Agency Practises and Social Change. Ensitöikseen verkosto järjesti seminaarin aiheesta "Heteroseksuaaliset suhteet, rakkaus ja väkivalta".

Teoriatuhdista nimestään huolimatta seminaari oli lähellä elämän ankaria käytäntöjä. Humanistikuuntelijalla nousi tukka pystyyn viimeistään siinä vaiheessa, kun prof. Susan Edwards vertaili naisten ja miesten saamia murhatuomioita Britanniassa. Edwardsin esittämässä tilastossa (1987-1996) brittimiesten suosituin tapa vaimon surmaamiseen oli kuristaminen. Kuolema saattoi koitua uhrille jo viidessä sekunnissa sydämen "ylistimulaationa", mutta tästä oli surmaajalle hyötyä oikeudenkäynnissä: kehovoimien käyttö katsottiin välittömäksi reaktioksi, jolloin surmaaja ei olisi ennättänyt harkita tekoaan.

Sen sijaan vaimojen suosima surmatapa oli terävän instrumentin käyttö, mikä oikeudenistunnossa voitiin katsoa pidempää harkintaa vaatineeksi tavaksi: kehon ja se suorittaman toiminnan välillä oli selvä ero, joka kuitenkin johtui nais- ja miessurmaajien fyysisistä, ei intentionaalisista eroista. Surmametodien "lethality potential" on siis, muistutti Edwards, lain auktorisoima ja konstruoima määritelmä, jonka genderpohjaisuutta ei avoimesti tunnusteta. Karmeimpana esimerkkinä Edwards kertoi vielä Englantiin muuttaneesta pakistanilaisesta naisesta, joka sai kovimman mahdollisen vankeusrangaistuksen (20 vuotta) siksi, että hän käytti surmaamisessa myrkkyä (epätavallinen tapa ja pitkä aika harkita tekoa) ja koska hän ei kulttuuritaustansa vuoksi voinut puolustautua poliisimiesten kuulustelussa.

Enimmäkseen seminaarissa käsiteltiin nimenomaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sen kytköksiä perheeseen ja heteroseksuaalisuuteen. Ruotsalainen professori Mona Eliason, jonka suomalaiset tuntenevat "Naisen psykologia" - teoksen kirjoittajana, eritteli naisten kokemuksia perheväkivallasta. Eliason painotti sitä, että naiset tarjoavat selitystä kokemalleen väkivallalle virallisesti kelpoisilla tavoilla, miesten alkoholismilla tai huumeiden käytöllä.

Saksaa edustanut prof. Carol Hagemann-White puolestaan puhui sikäläisestä perheväkivallasta ja sen kriisihoidosta. Vielä 70-luvulla ei aiheesta voitu julkisesti puhua, mutta 90-luvulla perheväkivallan normalisointi on edennyt niin pitkälle, että uhrien odotetaan osaavan hoitaa itse itsensä ja hakeutuvan heille kuuluvaan kriisikotiin. Kyse ei ole pelkästään miesten suhtautumisesta aiheeseen. Perheväkivallasta on tullut aihe, jonka kautta tunne ja puhe patriarkaalisen yhteiskunnan velvoitteesta naisia kohtaan fokusoituu.

Professori Marianne Hesten (Univ. of Sunderland) jatkoi aiheesta vertailemalla Tanskan ja Englannin lainkäytöntöä ja Roskilden yliopistoa edustanut Marlene Spanger poikkikansallisesta prostituutiosta Tanskassa. Välikevennyksenä esiintyi kolme vähemmistöä yhden hinnalla, se olin minä, suomalainen humanistimies, joka teki syrjähypyn sosiaalisesta todellisuudesta rakkauden semiotiikkaan. Mutta jos on niin, että verkostomainen tutkimus on 2000-luvun juttu, se minkä työtä ja organisaatiota rahoittajat helpoiten ymmärtävät, niin kyllä jokaiseen verkkoon tulisi kuulua ainakin yksi humanistisolmu, jonka kohdalla avautuvat myös merkitykset eikä vain käytänteet. Tosin tällä hetkellä väkivaltaverkostossa ei taida olla kuin yksi tutkija, joka on paneutunut väkivallan esityksiin, representaatioihin.

Parikymmentä naistutkijaa ja kourallisen miehiä verkostoineen seminaarin järjestelyistä vastasi Suvi Ronkainen sihteerinsä Lilli Hurnosen keralla. Seminaarin väkevistä aiheista huolimatta verkostovieraat olivat leppoisaa väkeä; Tampereella verkostoituminen sopii kaupungin... heteroglossiaan?