==============================================================
Lyhyesti: "Puhu hänelle" on Almodovar-filmi sentimentaalisista 
miehistä ja heidän kasvinkaltaisista naisistaan, ystävyydestä, 
jonka lähtökohtana on kauneuden rakkaus ja ehtona usko 
ihmeisiin. Hyvin surullinen viuluilla raskautettu tarina,
jossa värit hehkuvat tutusti ja teatteri on totuus elämästä.
==============================================================


"Puhu hänelle", keho(i)ttaa mies miestä, sanoo niin kuin mies 
miehelle eli vertaisryhmä jössikälle. Vaikkei juuri muualla niin 
edes Almodovarin elokuvissa jössikätkin voivat oppia jotain 
elämänsä aikana, jopa parisuhdepuheen itseisarvosta, joka 
sentään on nähty miesten perisynniksi, joskus suomalaiseksi 
sellaiseksi. "Puhu hänelle" -elokuva ("Hable con ella", 2002)
onkin varmasti ovelimpia elokuvia mitä on tehty miesten ja
naisten kyvystä puhua toisilleen, eritoten kun kyseessä ovat
sentimentaaliset miehet, ne jotka rakastavat rakkautta,
kyynelehtivät naisen kuvan edessä, koska voivat käyttää
kuvaa haluamallaan tavalla. 

Vaikenevatko miehet eri tavoin eri kulttuureissa? Eri 
kielialueiden hiljaisuuksia on toki tutkittu, mutta näiden 
hiljaisuuksien sukupuolittuneisuudesta ei liene tarkempaa 
asiantuntemusta. Romanttisessa hiljaisuudessa tai änkytyksessä 
peukalosääntönä on nostalgian ylivoimaisuus: hiljaisuutta ei voi 
ylittää, koska oma tunne katkeaisi, tunteen ylenpalttisuus on 
tärkeämpi kuin se mihin tunne kohdistuu. Miehisten 
haikailijoiden nostalgiaa on harjoitettu Suomessa eritoten 
iskelmän tahdeissa, "Kertokaa se hänelle", laulaa Mauno 
Kuusisto ja Aki Kaurismäen elokuvissa miehet ovat sitä 
sympaattisimpia mitä vähemmillä ynähdyksillä he selviävät 
parisuhteesta.

Almodovarin elokuvassa käsitellään rakkauden ja kaipauksen 
puheettomuutta, mutta ennen kaikkea nostalgiaa jota miehet 
harjoittavat naisten kautta: naisten unihahmojen palvontaa, 
baletin tai härkätaistelun näyttämöllä tanssivia naisia, jotka 
asettavat kehonsa julkisuuteen eksoottiseksi kohteeksi: tanssija 
ja naispuolinen matadori. Juoni suorastaan ylikiihdyttää siihen 
hetkeen, jossa molemmat naiset ovat koomassa ja miehet, 
Benigno ja Marco, valvovat heidän ruumiidensa äärellä.

Ikävää jota "Puhu hänelle" käsittelee on kiusaus tulkita erityisen 
espanjalaiseksi. Esimerkiksi puutteen semiotiikalle 
("Kuolemattomuus", "Kiireettömyys", "Tietämättömyys") 
omistautunut Milan Kundera on huomauttanut, että espanjassa 
'anoranza' (kaipuu) tulee katalaanin kautta latinan sanasta 
ignorare, olla tietämätön, joten nostalgia tarkoittaisi 
espanjalaisessa kontekstissa tietämättömyyttä. Almodovarin 
elokuvan tapauksessa kaipuun kohde ja tuskan aihe ei ole 
kaukainen kotimaa vaan kaukaiseksi muuttunut nainen. Kun 
patriarkaalisissa kulttuureissa harjoitettujen myyttien mukaan 
mieserityisesti on mahdotonta ymmärtää mitä naisen mielessä 
tapahtuu, niin koomaan vaipunut nainen on muuttunut 
arvoituksensa näköiseksi, jättänyt jälkeensä pelkän kehon jolle 
mies voi puhua. Kehosta tulee media jota mies voi ymmärtää 
paremmin kuin naista kehon "sisällä".

Almodovarin elokuvan viehätys on siinä, että miesten 
pakkomielteisyyteen suhtaudutaan lempeän ironisesti, ja jos 
oikein A-fani olisi niin uskoisi että koko se perkeleellinen 
viulunvingutuksen määrä elokuvan taustana on pitkälle 
venytettyä ironiaa. Vaan jos ei ole niin ei tästä elokuvasta 
kauheasti innostu. Miehistä sentimentiaa Almodovar lopultakin 
ylistää esteettisenä ja uhrautuvana elämänasenteena, joka 
rikollisuudestaan huolimatta on ilmeisesti yhtä pyhää kuin 
"Matador"-filmin (1986) raiskaajalla.

Freudilainen ihmisen sisäisyyden mystifiointi on toisaalta 
Almodovarilla pilkan kohteena, ehkä myös espanjalainen 
machismo, sikäli kuin nainen matadorina kelpaa jonkinlaiseksi 
kunniaa tekeväksi parodiaksi. Miestä ei saada selitetyksi sen 
paremmin terapiassa kuin kansallisen kulttuurin 
machomyyteillä, vain kaipaavilla miehellä on selvä eturivin 
paikka maailmassa, esittää Almodovar; mykkäfilmi tarinan 
keskellä on tämän miestyypin uskontunnustus.

"Puhu hänelle" -filmin yksittäiset kohtaukset ovat lumoavan 
kauniita ja Almodovarin värimaailma on välähdys jostain 
teatterimaisemmasta todellisuudesta omamme rinnalla - niiden 
vuoksi tämäkin on todentotta "pakko nähdä" -kategoriaa, vaikka 
pariin edelliseen Almodovar-filmiin verrattuna se jättää 
kylmäksi sekä epämääräisellä ajallisella loikkailullaan että 
liialla selittelyllään niissä kohdissa kun katsoja juuri odottaisi 
sen etenevän reippaasti johtopäätöksiin. "Lihan värinä" -elokuvassa
(1997) tarina eteni yhteiskuntaan kotiutumisen tematiikassa hyvin
lähellä ihmisten arkea ja oman aikamme yhteiskuntaa, "Kaikki
äidistäni" (1999) taas oli surumielisyydestään huolimatta yhtä raisu
ja identiteetin vaihtoehtoja pohdiskeleva kuin Almodovarin
vanhemmat filmit; "Puhu hänelle" on kuin seisovaa vettä näihin
molempiin verrattuna.

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 21.10.2002

Soikkelin elokuva-arkisto