===================================================
Lyhyesti: "Truman show" perustuu yhteen ideaan, että 
koko elämä olisikin suuri piilokameravitsi. Ironia on 
lempeää eikä kuvaus vie riittävän pitkälle paranoidi-
suuden vaikutelmaa: joku filmaa elämääsi. Pääosan Jim 
Carrey on yhtä kuminen ja epäkiinnostava kuin aina.
===================================================


"Truman show" (1998) on epäilemättä yksi virstanpylväs 
niiden elokuvien joukossa, jotka käsittelevät television ja 
todellisuuden suhteita. Aiemmin tv:n vaikutuksia 
amerikkalaisen elämäntavan esittävyyteen on sivuttu 
niiden ohjelma-aiheiden yhteydessä, joissa yksilön oikeus 
intimiteettiin on uhattuna tai joissa televisiota käytetään 
poliittisena aseena. Kun tv-keskeiset elämäntavat ovat 
muuttuneet yhä enemmän elämäntapatelevisioksi, ns. 
'real life' ohjelmatyypiksi, onkin ollut vain ajan kysymys, 
milloin ihmiset ovat jopa halukkaita tulemaan 
manipuloiduiksi tv-ohjelmaa varten. Kun Yhdysvaltain 
presidentti joutuu selittämään tv-kameralle seksuaalisia 
taipumuksiaan ja CNN seuraa reaaliaikaisesti pommien 
putoamista viholliskaupunkiin, ei mikään muu ole enää 
intimiteetin ja objektiivin välissä kuin katsojalukuina 
mitatun moraalin paksuus.
	Mikä sitten on hidastanut "Wag the dog"- 
(1997) ja "Truman show"-tyyppisten leffojen 
ilmaantumista? Ei varmaankaan juuri muu kuin se, että 
täydellisesti medialisoitu elämänmuoto on 
amerikkalaisille vieläkin ahdistavampi ajatus kuin meille 
eurooppalaisille: yksilön vapaus ei merkitse mitään 
maailmassa, jossa kaikki olosuhteet on  mahdollisesti  
lavastettu juuri sinun takiasi; sinun vapautesi on klownin 
vapautta kaupungissa, jonka lait muut tuntevat paremmin 
kuin osaat arvatakaan.
	Lisäksi tällaisen aiheen kehittyminen lienee 
edellyttänyt niiden medialaitteiden kehittymistä, joilla 
voidaan vähentää studiossa tapahtuvan esityksen 
keinotekoisuutta ja korostaa yksilöiden vapaata liikettä ja 
puhetta lavastetussa tilassa. Vasta kun elokuvateknologia 
on kehittynyt niin pitkälle, että tietokone-efekteillä 
voidaan peittää oikeiden lavasteiden ja elokuvan tarinaan 
kuuluvien lavasteiden huikea tekninen välimatka, vasta 
sitten "Truman shown" kaltainen leffa voi näyttäytyä yhtä 
aikaa meille tuttuna ja vieraannutettuna maailmana.
	"Truman show" on arjen scifistiikkaa 
tulvillaan, siis sellaista tarkkailulaiteteknologiaa, joka 
välittää hyvin huomaamatta elämästämme muiden 
valitseman kuvan. Median avulla meidän elämämme 
rytmitetään esitetyn aiheen mukaiseksi. Jokainen 
televisio siellä olohuoneen nurkassa on myös 
valvontalaite, isoveljen silmä joka rävähtää auki kun 
iltauutiset alkavat. Katsoessasi samaa ohjelmaa kuin 
naapuri, muodostatte yhdessä synapsin, jossa tv-kuva 
elää.
	Scifille tyypillisesti "Truman show" perustuu 
yhdelle idealle vieden sitä äärimmäisyyksiin, 
maailmankuvan mittaiseksi. Se on siitä tyypillinen yhden 
idean leffa, että mainonta ja juoni perustuvat täysin idean 
pikaiseen tarjontaan  koska miltei jokainen leffaan tulija 
tietää jo kuitenkin miten mahtava huijaus Trumanin 
elämä on, miljoonien ihmisien seuraama elämänmittainen, 
reaaliaikainen tv-sarja.
	En tiedä, onko Peter Weir ollut ihan paras 
valinta tällaisen 50-lukulaisen amerikkalaisen idyllin 
käsittelijäksi; voi vain kuvitella millainen tulos olisi ollut 
Tim Burtonin tai Terry Gilliamin ohjaamana. "Truman 
showta" ympäröivä maailman suurin studio on 
amerikkalaisille katsojalle miellyttävä kuvitelma, Jim 
Carreyn animaatioelukkamaisen näyttelijäkuvan 
mukainen "toon town". Keskittäessään tapahtumat niin 
täydellisesti studiomaailmaan, luo "Truman show" 
osaltaan Hollywoodin ylle 'todellisuutta todempi' gloriaa. 
Hollywood on USA:n peilikuvana todellisempi kuin 
kohteensa, koska se on täydellisemmin kontrolloitu. 
Amerikkalaisen elokuvan tai median parodiana "Truman 
show" on siis ihan yhtä hampaaton kuin "Who framed 
Roger Rabbit" (1988).
	"Truman show" on katsojalle juuri niin hyvä ja 
intensiivinen elokuva kuin on kunkin katsojan kiinnostus 
leffojen illusorisuuteen. Se on hymyilyttävä ja aiheensa 
kanssa tarkka elokuva, jossa ei ole minuuttiakaan 
ylimääräistä - siinä mielessä se on teatterilippunsa 
arvoinen kokemus. Mutta kestävä tämä elokuva ei ole 
muutoin kuin musiikkinsa osalta, joka ylentää muutamat 
oivalluksen tuokiot piilokameraelämässä muistettaviksi 
tuokioiksi: ehkäpä minunkin pitäisi vilkaista uudemman 
kerran ympärilleni, kun seuraavan kerran törmään 
hassuun yhteensattumaan? Tämän elokuvan haluaisin 
kuulla uudelleen.
	Television leffatarjonnan hyvät hengettäret 
tarjosivat muutama viikko ennen "Truman shown" 
suomalaista ensi-iltaa samalla idealla - jo aikaa sitten -
rakennetun eurooppalaisen version aiheesta, "Katherine 
Mortenhoen ostettu kuolema" -leffan (1979). Kaikki ne 
aiheet, jotka "Truman showssa" muuttuivat 
mediateollisuuden itsetietoisiksi vitseiksi, olivat saaneet 
Tavernierin elokuvassa mediaa tutkiskelevan, yksilön 
vapaudesta aidosti kiinnostuneen toteutuksen. Ehkä 
siksikin Trumanin piilokameraelämä tuntui harvinaisen 
yhdentekevältä amerikkalaisen unelman imitaatiolta.
	Vielä "Moskiittorannikon" (1986) aikoihin 
ohjaaja Peter Weir vaikutti kiinnostuneen ihmisistä 
näiden luonteen perusteeella; nyt hän tekee pelkkää 5000 
kameran palapeliä, jossa ainoa luonteikas olento on 
jumalaa leikkivä tv-ohjaaja. Minkä peilikuva mahtaa 
ollakaan?

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 3.11.1998


Soikkelin elokuva-arkisto