=============================================================
Lyhyesti: "Väkivallan loppu" on tavoitteiltaan ihailtavaa 
kuvakerrontaa, mutta tarinat ja persoonat ovat jääneet 
kehittelemättä. Kuulu leffatuottaja katoaa, mutta onko rikos 
tarkkailu- vai tarinajärjestelmässä? Wendersin lievä kumarrus 
Hollywoodin taitureille, bonuksena Ry Cooder -taustat.
=============================================================


"Väkivallan loppu" ("The End of Violence", 1997) on Wim 
Wendersin kompromissi amerikkalaisen genretuottamisen ja 
eurooppalaisen multimodaalisen ilmaisun välillä. Elokuvaa 
katselee aluksi isosti yllättyneenä mutta loppua kohden yhä 
enemmän pettyneenä. Wenders on koonnut filminsä aiheista ja 
ideoista eikä tarinoista, kuten monta kertaa ennenkin, mutta 
nyt ei aiheistakaan saada lausutuksi kuin pohjustukset.
Enemmän on kysymyksiä ja vertauskuvia, osa hyvin toimivia, 
osa tyhjänpäiväisiä aforismeja siitä, miten ihminen pelkää
vihollista koko ikänsä mutta muuttuukin itse vihollisekseen.

Wenders käsittelee Hollywoodin ja valtiollisen valvonnan 
tekniikkaa rinnatuksin: elokuvan vahva väite rakentuu sille, että 
elokuvat viehättävät ihmisiä juuri siksi, että olemme itse yhä 
laajemman tarkkailun alaisia. Valtion tarkkailujärjestelmät 
ovat rakenteellista väkivaltaa, joka elokuvista purkautuu 
fyysisen väkivallan kuviksi: kukaan ei ole turvassa toisen 
kontrollilta. Ei siis ihme, että poliisi innostuu elokuvatuottajan 
katoamisesta. Keskeinen osa järjestelmää ei voi muuttua 
mysteeriksi.

Mitä laajemmin tarkkailujärjestelmät koskettavat ihmisten 
elämää, sitä helpompi tarkkailulaitteisiin on liittää myös 
rankaisu. Tämä ajatus käsitellään elokuvassa niin 
perusteellisesti, että jo sen vuoksi "Väkivallan loppu" on 
ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva katseen 
ammattilaisista.

Valvonnan ja rankaisun lisäksi tarkkailujärjestelmien 
kiehtovuus perustuu tuntemattoman kartoittamiselle. Tätä 
elokuvassa edustaa entinen NASAn tutkija Ray, jonka valtio 
on palkannut muuttamaan taivaita tarkkailevat järjestelmät 
ihmisten tarkkailuksi. Muutos ei kuitenkaan ole niin vaivaton 
kuin laitteisiin yksioikoisesti viranomaiset uskovat. Kuten 
elokuvassa todetaan, on helppoa katsella Maasta taivasta, 
mutta likaista puuhaa seurata Maan tapahtumia ylhäältä käsin.
Hollywood on puolestaan tähtimedian NASA, jonka suuret 
tuotannot unohtavat teorian, yksityiskohdat, ja ihmisluonteen.

Leffassa on iso kaarti hyviä näyttelijöitä, mukaan lukien 
sellaisiakin kuin patiokalustoon kuuluva shampootähti Andie 
MacDowell ja mukavia horiseva isäpappa Samuel Fuller. 
Kääntymyksen kokevaa tuottajaa esittävä Bill Pullman on 
kohmeloisen etäinen, eloton näyttelijä, etenkin tähän 
elokuvaan vallan väärä valinta - jollei sitten Wendersin tapa 
kommentoida filmihistoriaa. Gabriel Byrne lempeänä NASA-
teknikkona tai Fuller kirjahumanistina ovat selvempiä viitteitä.

K-12 -elokuvaksi "Väkivallan loppu" harppoo eteenpäin 
vauhdilla, joka alkupuolella pelkästään riemastuttaa; 
lopussa taas jää ihmettelemään, miten paljon olennaista jäi 
tietämättä henkilöistä, jotta he olisivat alkaneet kiinnostaa 
oikeasti. Ja kun filmin opetus on, että parodia lopettaa 
väkivallan varmemmin kuin rakkaus tai tarkkailukamerat, niin 
minnekäs se unohtui muutaman romanttisen sivujuonteen 
kehittelyssä?

Teatterikierroksella tämä leffa jäi näkemättä, koska arvelin sen 
olevan taas yksi Wendersin kokeilu yhdistää elokuvaa ja 
digimediaa. Väärä luulo. Enemmän tämä muistuttaa 
"Maailman ääriin" -filkkaa, etenkin svengaavalla 
ääniraidallaan, johon on haettu bonusta rapista ja runoudesta. 
Erityisen opettavaa katsottavaa tämä elokuva olisi "Valtion 
vihollisen" (1998) tapaisen surveillanssitrillerin jälkeen.

--
M.G. Soikkeli
Videolta 11.3.2001

Soikkelin elokuva-arkisto