Markun Majakka

 

 

SOIKKELIN PIENI VII(DA)KKOKIRJA 2011

Hyppää suoraan nykyhetkeen...

 

2011 - tammikuu

 


 

 

1.1. La. Jälleen kerran virallisen juhlapäivän pelastus oli Matti-kummi, joka pistäytyi piristämään meitä peliseurana ja leikittämään Almaa. Ainoa lohtu: emme ole ainoa lapsiperhe, joka viettää virallista juhlapäivää spitaalisiirtolaa muistuttavassa syrjäisyydessä.
Vuorokauden ja vuoden vaihtuessa raketit jytisivät kaikkialla Kalevassa ikään kuin se olisi taikakeino uuden vuoden myötä seuraavien uusien katastrofien poisajamiseksi. Vain Alma nukkuu läpi metelin, mikä sentään on paras mahdollinen enne.
Uuden vuoden ensimmäisen päivän käytän Pillars of Earth -devareiden katsomiseen. Maanantaina alkaa sitten työnteko aikuisten oikeasti.

 

3.1. Ja näin se alkaa: täällä tohtori Koira, täällä kapitalismin kylmässä sydämessä kansallisen kirjallisuuden vahtina, narskauttamassa nilkkaan niin vieraita kuin somia, vartioimassa kaanonin koskemattomuutta rimmisten ja pulkkisten päiväherpeksiltä.

Tai näin: siivoan vuoden käytön jälkeen entisen työhuoneeni ja muutan neljä ovea oikealle uuteen ja isompaan työhuoneeseen, jossa totisesti on ihan oikeita viherkasveja ja lattia niin lämmin kuin se olisi suunniteltu professorin reumaattisille liikavarpaille.
Tai näin: ympärilläni on nyt enemmän tuoreempaa tutkimuskirjallisuutta kuin koskaan aiemmin yhdessäkään työhuoneessa, mutta kaiken työaikani joudun tänä keväänä suunnittelemaan ohjauksen ja hallinnon tarpeiden mukaan. Jos jotain uutta ehdin oppia, niin sekin on opittava ohjausta varten. Joululoman kaksi viikkoa tietokirja on seissyt telakalla, joten sen editoimisessa on pakko siirtyä karsimiseen, ei kasvattamiseen, jotta ensi kesänä voin kuvitella tekeväni jotain aivan muuta.
Jep. Mikään ei palauta niin ikävästi kirjoittavan elämäntavan kuolevaisuuteen kuin työhuoneen siivoaminen.
Täällä tohtori Koira, virallinen dissidentti viidakon armosta.

 

4.1. Omituisin talvipäivä, aivan kuin ajan ja arjen ulkopuolella.
Lounaalla istuessa näemme auringonpimennyksen, pakkasusvan keskellä se hohtelee kuin jostain maailmanlopun fantasiasta.
Ja mikä on häikäistymisen määritelmä ja asteikko, kun aurinko pimenee KUIN ELOKUVISSA ja talvi on kylmempi kuin tarinoissa?

Iltapäivällä kirjastoon mennessä satun näkemään, kun lapsi juoksee Hämeenpuistosta kadulle ja joutuu auton tönäisemäksi.
Mitään sen kaltaista ei voi kuvitella näkevänsä elävässä elämässä.
Tai sen naisen kirkaisu, joka on ehkä lapsen äiti.
Ruuhka-ajan tuomana paikalla on toistakymmentä ihmistä, jotka ovat hetkessä apuna, ja äitinsä sylissä lapsi näyttää vahingoittumattomalta.
Mutta aurinko on jo pimennyt tavalla, joka on täydellisen häikäistymisen vastakohta, tavalla joka sulkee sisäänsä myös ne toistakymmentä järkyttynyttä silminnäkijää, tavalla joka JOHTUU niistä järkyttyneistä todistajanlausnnoista, joita me kaikki tulemme tästä kertomaan omissa kodeissamme kykenemättöminä hävittämään tästäkään kaupungista yhtäkään autoista, jotka ovat niin välttämättömiä:

1. Ilman autoja kadut eivät pysyisi avoinna lumikinoksista.
2. Ilman autoja metsät taajamien ulkopuolella muuttuisivat pysyvästi pimeiksi.
3. Auton taajuudelle tämäkin kaupunki on viritetty.
4. Auto on kaupungin intonaatio.
5. Jos lapsi juoksee auton eteen niin se on vain aksentti, sanoo kaupungin johtaja.
6. Edes vihreät poliitikot eivät ehtisi pysäyttämään ilmastomuutosta ilman autoja.

Ettäkö talven pimeä ja lämpimänä hyrisevä auto olisivat jotenkin suomalaiselle "luonnollisia"?!?
Ettäkö vaihtoehtona olisi vain cityvihreiden jeesusteluja?
Ettäkö käsittämätön olisi vain käsittämätöntä?

Tätä kaikkea kuvittelimme jo viikonloppuna, kun uutiset kertoivat tovereidemme Katajamäellä menettäneen talonsa ja elämäntapansa.

Ja että tämän kaiken eli talven jälkeen pitäisi kuvitella vielä kevätkin.

 

5.1. Ke. Kevään etenemisen huomaa miltei minuuttien tarkkuudella, lun lapsen vie päiväkotiin aamuisin täsmälleen samaan aikaan. Hän valittaa joka aamu "täällä on pimeää!", ja jos hänelle selittää, että idässä häämöttää kuitenkin nouseva aurinko talojen takana, hän protestoi "SE ON KUU!".

On siis hyvän matkaa vielä siihen, että kevät alkaa tuntua iholla haptisena eikä optisena illuusiona - vaikka Alma onkin ollut hämmästyttävän reipas aamuisin, etenkin verrattuna siihen kuinka pohjattoman väsynyt hän on päiväkodista palatessaan.

Ja eilisen jälkeen olen muutenkin vakuuttuneempi siitä, miten luonnoton paikka kaupunki on lapselle kevään tai aamun kokemiseen. Ja että ajatus lapsista "luonnottomuuden" undulaatteina on tasan yhtä vaarallinen kuin postmoderni ironia sosiaalisen elämän väistämättömistä mekanismeista, jotka jauhavat ikään katsomatta meistä jokaisen.

Tänään istun työhuoneessa tekemässä seminaarien ja Sampolan kirjoituskurssin kevätohjelmat. Enää muutama päivä erottaa meidät ensi viikolla käyntiin vyörähtävän lukukauden kiireistä ja kaaoksesta. Jokunen auringonsädekin kannattaisi niistä päivistä siis siepata, kulkea kapeaa siltaa jäätyneen puron ylitse, teroittaa värikyniä Vihreiden ulottumattomissa tai nauraa turkulaisille niiden tavoittamattomissa - oppia jotain kaikesta siitä, mikä on tässä visioähkyynsä tukehtuvassa tietoyhteiskunnassa peruuttamattomasti myöhäistä.

Viime lauantaista alkaen pakkanen on ollut taas tammikuiseksikin rajun raikas, mittari pysytellyt 15-20 miinusasteessa. Tämän talven tylyin hypoteesi: mitä enemmän ihmiset viettävät aikaa sisällä pakkasten takia, sitä enemmän tapahtuu onnettomuuksia ja sairastapauksia.
Ja tämä talvi on kuin tilastonumeroista pakotettu.

 

6.1. To. Loppiainen on kristityille tyypillinen kostoisku, viimeinen yritys muistuttaa HEIDÄN näkökulmansa edellä vietettyyn kahden viikon sohvaperunajaksoon.
Käytännössä se 90% kansasta, joka vielä viitsimättömyytensä rippeillä roikkuu kiinni kirkon ikuisuuspalveluissa, välittää loppiaisen tuomasta ylimääräisestä vapaapäivästä hyvänä työmarkkinavitsinä, johon vain härskeimmät työnantajat kehtaavat kajota - siis lähikauppojen kinkkuporras.
Meidän perheemme mediayksikkö irtoaa olohuoneesta sen matkan mikä tarvitaan uimahallin lenseisiin vesiin päästäkseen. Lapselle se on ainoa tilaisuus viikossa päästä purkamaan energiaansa muuallakin kuin kotosalla, ja aikuiselle ainoa tilaisuus urheilla ilman, että kaljamaha abdominaalinen hyvinvointivyöhyke murentaa urheilumoraalin.

Illalla päätän kuitenkin avata vanhan scifi-romaanin käsikirjoituksen, josko vaikka muutaman tunnin viikossa saisi käytettyä editoimiseen: Teos-kustantamon genrekilpailu on varmaan ensimmäinen laatuaan sitten vuoden 1954, jolloin Otava kilpailutti nuorille tarjottuja scifi-romaanien käsiksiä.
Ja tietenkään omaa pöytälaatikkotekstiä ei löydy lainkaan kotikoneen hakemistoista... ennen kuin penkoo sen vanhalta kannettavalta, jonne se olisi ilman tuota kilpailutuskutsua ehkä unohtunutkin.
Kirjallisiin projekteihin liittyvät pettymykset ovat kuin vanhat parisuhteet, että ne alkavat muistuttaa toisiaan, kunnes on mahdotonta muistaa miksi uuuteen projektiin on edes ryhtynytkään.

 

7.1. Yöllä pyrytti lunta idän puolelta, tänään se tulee suoraan taivaalta. Työpaikalla ei paljon ehdi uuteen perehtyä edellisen vuoden digitaalisia jälkiä talletellessa ja tarkastellessa. DreamWeaverillä olisi tarkoitus opetella päivittämään laitoksen verkkosivuja, mutta tietenkin ohjelma jumittuu ennen kuin saan yhtäkään dokumenttia auki.
Sen jälkeen tuntuu tavattoman nostalgiselta, että voi ottaa nörttipuritaanisen terminaaliyhteyden ja päivittää verkkosivuja unixin editorilla - aivan kuten joskus 20 vuotta sitten, internetin unohdetulla liitukaudella, tein laitoksen protoverkkosivuja Gopherilla. Ämpäri sulkeutuu - vaikka jo tuhat kertaa olen tämän saman nostalgian kuluttanut kuin ainakin hämäläisen holipompelin.

 

9.1. Su. Kahtena edellisenä päivänä ennätin jo luvata Almalle, että pääsemme rakentamaan lumiukkoja, mutta vasta kolmantena aamuna siteerattu sääennustus toteutui ja yli kuukauden kestänyt pakkasjakso päättyi suojasäähän.
Lapsi itse istui lumihangessa askartelemassa lumikakkuja, kun hänen vanhempansa ahkeroivat lumiveistosten kanssa. S vaati minua tekemään Star Trek -hahmoja, mutta veistelin ennemmin jotain taiteen professorille sopivaa eli liskohirviöitä.
Tipatonta tammikuuta olemme viettäneet jo viikon, jopa saunakaljat korvasimme vissyvedellä, joten alkaakin olla aika juhlia tätä menestystä ja mennä tulevalla viikolla yhdessä bilettämään. Ajatus siitä, että SELLAISENA kuin tuleva viikko jatkuu koko kevät, kuukaudesta toiseen pelkkää opetusta ja hallintohuolta, on sietämätön ilman lupausta päästä edes kerran viikossa elokuviin ja "kuivalle valkoviinilasilliselle". Ja edes kerran keväässä pois tästä maasta.

Viikonlopun spefimäisin kokemus oli Shepardin "Love and Hydrogen" -kirjan löytäminen hyllystä, jonka olin kammannut lävitse VÄHINTÄÄN neljä tai viisi kertaa ja kuvitellut teoksen niin kadonneeksi, että olin valmis tilaamaan sen uudelleen. Erittäin X-filemäinen kokemus. Mutta ikuisuusprojektien joukkoon sattuu kuulumaan sen tietyn Shepardin novellin kääntäminen, jota oppaamme BHR on käyttänyt esimerkkinä parhaasta mahdollisesta spefi-novellistiikasta - eikä mikään ole niin arkipyhää kuin sunnuntai-iltana miettiä VAIHTOEHTOISEEN AIKAJATKUMOONSA kuuluvia ikuisuusprojekteja ja löytää samassa hetkessä madonreikään hukkaamansa teos.
Jokin ennemerkki tämän kirjan löytämisestä oli se Ipalta kuultu tieto, että BHR olisi tulossa täksi kevääksi Helsinkiin opettamaan. Puuttuu enää, että lähikauppaan mennessä BHR tepastelisi vastaan pubipipo korvilla ja vissykalja kädessä.
Aivan kuin maailma olisi tämän talven ennätyskylmien johdosta alkanut kutistumaan, samalla kun internet levittää ihmiskunnan tietoisuuden ohueksi kerrokseksi biosfäärin pinnalle ("viileä smäidä joka kimaltelee auringossa/ maailmassa joka on huolta").

 

11.3. Ensimmäinen luentopäivä eli taatusti kaoottinen. Olen pitänyt samaan ajanjaksoon (1940-1990) liittyviä kirjallisuushistorian kursseja ainakin kymmenkunta erilaista ja joka kerta muokannut materiaalia uusiksi, niin järkyttynyt ollut siitä, miten triviaaleja AIEMPAAN LUENTOSARJAAN tekemäni määritelmät teemoista tai kirjailijoista olleet.
Editoinnin lopputuloksena materiaali on muuttunut niin harsoiseksi, että parempi olisi sittenkin palata alkuun eli pelkkiin kirjailijakuviin ja niiden kyseenalaistamiseen vaikkapa oletetuilla marginaaliteoksilla.
Esimerkiksi näin: vuoden 1943 TYYPILLISIN sukupuoliroolien kuvaus ei olekaan Hällin Suopursu kukkii vaan Sopimatonta kuolla yliopistolla.
Mutta ymmärtäisikö marginaalia muka jotenkin autenttisemmin kuin valtavirrassa kummittelevia klassikoita?
Vuosien 1943 ja 1963 välillä tuntuu olevan kokonainen vuosisata verrattuna vuosien 1963 ja 1983 väliseen aikaan. Niin erilaisen outoja ovat dokumentit vuodesta 1943 verrattuna Oman Aikani aloittavaan merkkivuoteen.

Tähän mennessä professoraalisin suoritus on se, että alan unohdella KONKREETTISIA asioita (avaimet työhuoneeseen jne.) - ja suhtautua työmaaruokalan annoksiin rangaistuksina.

 

12.3. Ke. Tänä talvena tehdyssä laajassa gallupissa yliopistojen työntekijöiltä oli kysytty mielipidettä työympäristöstä. Jotakuinkin puolet vastaajista kertoi suunnittelevansa alan vaihtoa, koska yliopistoa työympäristönä ei koettu enää mielekkääksi. Vieläkin suurempi oli prosenttilukema niiden kohdalla, joiden mielestä yliopistouudistus oli epäonnistunut.
Mutta mitä tekee suomalainen yliopisto tällaisia gallup-lukemia saatuaan?
Se järjestää Työnilonjulistus-seminaarin.
Ja jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, että tämä ei ole työnantajan puolelta mikään puolivillainen kädenpuristus vaan vitsikäs läimäytys, on seminaarin ensimmäiseksi puhujaksi kutsuttu Matti Apunen, tuo capojen capo, populismitutka Elinkeinoelämän valtuuskunnasta.
Kun kuutisen vuotta sitten Tampereen yliopistolla järjestettiin iso seminaari siitä, voiko Yhdysvaltoja ymmärtää, oli paikalle kutsuttu samainen Apunen AIDOSTI ironisena eleenä: kaikki tiesivät miten PÄÄTOIMITTAJA Apunen tulee paikalle haukkumaan tamperelaisen yhteiskuntakritiikin ja yleisöllä oli hauskaa, kun Apunen noudatti saamaansa roolia haukkumalla meidät läsnäolijat "herätyskokoukseksi".
AIVAN TOINEN on tämä Tampereen yliopisto, johon JOHTAJA Apunen kutsutaan pistämään akateeminen väki ruotuun. EI siis suinkaan siksi, että Apusella oletettaisiin olevan jotain sanottavaa, vaan koska ELEENÄ hänen kutsumisensa on työnantajan avoin viesti henkilökunnalle: ME huolehdimme ironiasta vastedes.

Illalla menemme Saaran kanssa bilettämään suunnitelmien mukaisesti.
Ydinperheestä pakenevan avoparin toiminnassa biletys merkitsee 19 euron sijoitusta Sofia Coppolan indie-elokuvaan ja 8.5 euron sijoitusta kahteen kaljaan keskustan opiskelijaravintolassa. Lisäksi soluttaudumme Laurin joukkueeseen juuri kun elokuvatietokilpailu on meneillään ja saamme ansaitut pronssikaljat: tunnistan "Killing Fieldsin" musiikin ja veikkaan vain kuudella vuodella väärin "Kurjet lentävät" -filmin julkaisuvuoden. Sijoitamme 10 euroa ravintolan grilliannoksiin.
Kotiin palatessa lapsi on rieumuissaan kuin olisimme olleet poissa neljä päivää eikä neljä tuntia, ja vaikka hänellä on sentään ollut tukenaan (35 euroa) lempparihoitajansa. Tällaista on talvella pimeyden saartamissa kivitaloissa.

 

13.3. Viime syksynä, kun kysyin yleisötilaisuudessa miksi ihmeessä ihmiset tekevät lapsia tähän maailmaan ja tähän yhteiskuntaan, niin paikallinen patriarkka, pappi Ilkka Hjerppe julisti kysymyksen absurdiksi.
Mitähän samainen jumalaoppinut sanoisi vuonna 1987 syntyneiden osuudesta tähän Suomeen, kun tuore tilastouutinen kertoo:
"Tutkimuksesta käy ilmi, että joka neljännellä 1987 syntyneellä on rikosrekisterimerkintä, joka viidennellä on ollut mielenterveysongelmia ja joka kuudes on vailla tutkintoa."
Tästä EI tietenkään voi vetää sitä johtopäätöstä, että vuonna 1986 olisi pappienkin kannattanut käyttää erityisen ahkerastsi kondomia - tai että valtion olisi pitänyt abortoida kaikki 1987 syntyneet, Heinlein-klausuulia noudattaen, näiden ollessa nelivuotiaita, perusteena se, että nyt jysähti lama niskaan eikä alle viisivuotiaita kannata päästää kasvamaan kauniisiin tilastoihimme...

Mutta kysymys siitä, miksi helvetissä niitä jälkeläisiä on pakko tehdä lapsen kasvamiselle vihamieliseen m/Maahan, muuttuu koko lailla mielekkääksi. Näyttäähän siltä, että suomalaiset eivät osaa tehdä yhteiskunnastaan elinkelpoista ja tajuavat asian vasta kun näkevät aiheeseen liittyviä tilasto- tai lottolukemia.

 

16.1. Eiliseksi pakkanen yltyi 20 asteeseen, mutta tänään sunnuntaina se on laskenut pitkin päivää. Eilen emme päässeet kauaksikaan, kävin Alman kanssa kirjastossa ja "Pikkukakkosen puistossa", joka on eräänlainen tamperelaisten lasten disneyland, megaleikkipuisto, vaikka tämä kaupunki muuten onkin pelkkää parkkipaikkaa myös sen ympäristössä.
Mutta ei ulkoilu eikä perhesauna parantanut Alman kamalaa yskää, vaan sunnuntaina se oli entistäkin pahempi. Eristyneenä maailmasta perheemme jököttää eri laitteiden ääressä, tosin Saara jaksaa leikkiä Alman kanssa oikeitakin leikkejä eikä vain palapelin kokoamista niin kuin minä. Yhä enemmän elämme netin kautta osana tätä maailmaa. Minä löydän Simon Spiegelin terävän artikkelin scifin vieraannuttamis-efektistä ja S löytää romaaninsa Hesarin kevätlistauksesta netin puolelta, kun printtiversio on kranttu huomaamaan muita kustantamoja kuin toimituksensa suosimat.
Niin keskiluokkaiseksi olen elämässäni vajonnut, että huomaan toisinaan toivovani televisioon jotain meidänkin perheellemme sopivia ohjelmia, joita katsomalla tuntisimme elävämme samassa maailmassa kuin muutkin.
Mutta Alma on nykyään ainoa meistä kolmesta, joka katsoo televisiota. Mitään yli 3-vuotiaille kelpaavaa ei Ylekään kykene lähettämään.
Asiallinen tv-maksu voisi olla siis samaa luokkaa kuin arkiaamujen puurolautaselliset eli noin 22 euroa vuodessa.

 


 

17.1. Ma. Nielu kipeä ja aivot torjuvalla taajuudella, väsymys lapsen yskiskelystä yöllä.
Lähdettävä laitokselle, tehtävä tenttikysymykset, seurattava sähköpostia, autettava assistenttia opintorekisterin kanssa - ja todettava että järjestelmä toimii hänen tunnuksillaan täysin eri lailla kuin meillä muilla. Mutta jo monella tapaa Outi itse on ollut pelastus oppiaineelle, kun saimme kokeneen tohtorin hoitamaan assistentuuria. Kaikki oppiaineen toiminta tuntuu nyt pienimuotoiselta kun oikea professori on poissa, mutta ehkä me voisimme olla tämän kevään Tampereen Schwabing, poetiikan pieni palatsi.

Sataa alijäähtynyttä vettä joka jäätyy välittömästi kaduille ja käytäville.
Illalla Sampolan spefi-kurssin eka kokoontuminen, jälleen neljä uutta ihmistä seitsemän jatkavan lisäksi. Tänä keväänä kokeilemme erityisesti "goottisen" tyylin tuunaamista tarinoihin, jotka muuten voivat olla mitä tahansa petrolpunkista satufantasiaan ja avaruusooopperaan. Ensin on vain selviydyttävä hengissä avaruuspeileiksi jäätyneiltä teiltä.

 

18.1. Ohutta sadetta tulee edelleenkin kuuroittain kuin sirottunutta valoa. Päivän aikana ei paljoa ehdi, ja sähköpostista alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä päivänkin viivästyvä vastaus tuntuu hautautuvan. Tämä on varmaan jokin muistamiseen liittyvä illuusio, jollaisista tuossa mainiossa "Invisible Gorilla" -kirjasta puhutaan: mitä nopeammin viestiin vastaa, sitä tarkemmin sen tuntee hoitaneensa Ja muistavansa.
Alma on tänään jo sen verran virkeämpi yskäisenäkin, että pääsee päiväkotiin. Meillä vanhemmilla talviflunssa on vasta kehittymässä, aivan kuin talvikin olisi edelleen aluillaan.
Postissa tulikin eilen se itselleni tilaama joululahjakirja, vain 2 kuukauden pakettimatkan jälkeen. Mistään ei tietenkään näy, onko paketti jonottanut Frankfurtin lentokentällä vai Itellan liukuhihnalla. Veikkaan niiden yhteisvaikutusta.

 

19.1. Viime yönä talvi tuli takaisin, lunta on kinoksittain niin paljon, että Kalevassakin kadut muistuttavat epätoivoista Amerikkaa Helsinkiä.
Illalla vierailee Jaakko, ja lapsi käyttäytyy poikkeuksellisen vieraskoreasti, nukahtaa yhtään nurkumatta, kun kolmannen kerran kannamme takaisin omaan huoneeseensa.
Tähän mennessä Alma on tietysti valloittanut jo kaikki huoneet käyttöönsä: äidin työhuone on se josta voi käydä ryöväämässä mielenkiintoisia esineitä, vanhempien makuuhuone se jossa voi leikkiä piilosta, olohuone se johon voi levittää kaikki lelunsa, keittiö se jossa voi saada vanhemmat varmiten hermostumaan löydöillänsä - ja isän työhuone se jossa on pakko nukkua vaikkei tahtoisikaan.
Mutta ensimmäistä kertaa eläessäni en tiedä enää mihin täältä (Kalevasta) haluaisin muuttaa. TÄMÄ on varmaankin VIIMEISTELEVÄ todiste keski-ikäisyyden ytimeen vaipumisesta. Että elämästä ei ole jäljellä enää muuta kuin sydämen hiljaista säteilyä ja pollan pateettista puoliintumista.

Kevään toivelistat (alla) arvosteltavista kirjoista uskaltauduin kuitenkin vielä kerran lähettämään lehdille.

 

20.1. Torstait ovat näännyttävän pitkiä päiviä. Tajuan olevani varsin väsynyt, kun alan etsiä saksia Windowsin hakemistosta.
Mutta sentään tämä on omaa valintaani tulla torstainakin 9:lta toimistolle, koska ainoa virallinen asia on klo 16 alkava gradupiiri.

Illalla normaalisti uuvutettu duunari katsoisi televisiota, mutta me katsomme taas kukin omaa monitoriamme, ja se jos mikä saa lapsen levottomaksi, hän ei suostuisi menemään millään nukkumaan, koska on nähnyt että molemmat vanhemmat ovat sulkeutuneet omiin sinisiin kupliinsa.
Tunnin ajan kannamme häntä yhä uudestaan huoneeseensa, ja lopulta hän kiljuu siellä itse itselleen "KUNNOLLA! KUNNOLLA!", tipahtaa viimeisessä pakoyrityksessä sängyltä ja nukahtaa kyyneliinsä.
Se ei ole tragikoomista eikä paraabeli ihmiskunnan evoluutiosta, mutta jotain tylyn poeettista siinä kieltämättä on. Jälkikäteen ajateltuna. Sillä hetkellä ajattelen vain konettani ja että saatuani lapsen varmasti nukahtamaan voin hakea jäätelöä pakastinlokerosta.
Illalla kunnon akateeminenkin duunari tietysti elvyttäisi lihaskuntoaan, mutta minä elvytän vain muistiinpanojani McHalen kyberpunk-poetiikasta. Omaa sf-opastani en ole editoinut kuukauteen - ja mitä tulee lihaskunnon romahtamiseen ajattelen sitä vitsiä, jossa mies menee lääkärin vastaanotolle valittaen kipuja kumartaessa pään käsien väliin ja nostaessa polvet leukaansa, ja lääkärin kysyessä miksi ihmeessä hän tekee sellaisia eleitä mies vastaa: "Kuinka ihmeessä minä muuten mahtuisin Jaguaariini?"
Samoin itse kullakin on omat "Jaguaarinsa", elämänsä tärkeimmät asiat, joiden takia on aivan pakko vääntyä tuskallisesti outoon asentoon, varsinkin me miljoonat tietokoneen alistamat virkahenkilöt.
Päivity, Windows, päivity.

 

21.-23.1. Tammikuu on kuukausista pisin ja jokainen viikon päivistä on oma myyttinsä. Ihme jos joku ei ole tehnyt niistäkin omaa kirjaansa, sen sijaan, että sarjakuvastripeistä elämänviisauden ammentava sukupolvi tyytyy narisemaan pelkästä maanantaista.
Pakkaset ovat hieman hellittäneet, mutta talven kauneus on tänä vuonna pelkkää piirittävän armeijan pimeää uhkaa. Kertaakaan en ole käynyt, tänä talvena, kävelemässä vain virkistyäkseni, kun jokainen matka on välimatka, pelkkä jaloittelu vankilakoppien ulkopuolella.
Tämän talven kauneutta tavoitan vain valokuviini.

 

26.1. ke. Äkkiä pakkanen on taas 18 asteessa, kun vielä armeijan yksiköt pelastavat tykkylumen takia sähköpiuhansa katkoneita eteläsavolaisia. Ilmastomuutoksen myötä noita infrastruktuuriltaan köykäisiä kehitysalueita löytyy yhä lähempää, kun savolaisetkin osoittautuvat kyvyttömiksi elämään edes lumen ja kylmyyden keskellä - vaikka samaan aikaan Lapissa surraan kokonaisten elinkeinojen katoamista.
Kalenteriin alkaa sentään täyttyä menoja, joiden perusteella tässä keväässä on vielä muutakin elämää kuin devareiden tuijottaminen pimeyden sulkemissa kivitaloissa. Tosin on niissäkin ilonsa. Almalla yskä on jälleen pahentunut, mutta eilen yskä unohtui hänen saadessaan postipaketissa Ghiblin Panda-elokuvan, jonka lapsikin voi oitis tunnistaa Totoro-versioksi (oikeastaan proto-totoroksi).

Suunnilleen kerran viikossa päähän pälkähtää uusi mahdollinen kirjaprojekti, mutta yksikään tietokonekuvaruuduista ei jostain syystä riitä kehystämään VELVOITTAVAKSI VISIOKSI näitä ideoita. Työpaikan koneessa pystysuuntaan käännetty 3:4 -näyttö muuttaa kyllä aivan toisenlaiseksi tekstidokumenttien kokonaisuuksien käsittelyn, mutta muuten tietotekniikka on vielä kiviguttenbergilaista verrattuna siihen, mitä kirjoittava mieli tarvitsisi.
Yöpöytälukemisena on ollut kuukauden ajan Goonanin "In War Times" ja tänään saan sen sentään loppuun. Se on yksi turhimmista ja falskeimmista scifiksi tekeytyvistä kirjoita mitä olen lukenut - ja vasta kirjan loppusanoista avautuu selitys miksi hitossa vaihtoehtohistorioiden merkitystä pohtiva kirja on tungettu täyteen tylsiä sotakuvauksia: koska ne perustuvat Goonanin isän päiväkirjoille ja niin tärkeä materiaali on ollut IHAN PAKKO saada ängetyksi johonkin julkaistavaksi.
Kiitti vaan helvetisti.
Lupaan tarjota spekulatiivisen kaljan jokaiselle joka onnistuu spoilaamaan tämän romaanin loppuratkaisun (VIHJE: se liittyy amerikkalaisten vaihtoehtohistorioiden kliseisimpään kohtaukseen...) naapuriltaan - niin ettei kenenkään muun tarvitsisi uppoutua moiseen vessapaperispiraaliin kuukaudeksi odottaen löytävänsä seuraavan scifistisen makupalan.

 

28.-29.1. Yhden vuorokauden aikana tapaan enemmän uusia ihmisiä kuin normaalisti kuukauden kuluessa. Perjantai-iltana ennätän VR:n tavanomaisesta umpeloinnista huolimatta Pirkkalaiskirjailijoiden kokoukseen ja lauantaina lievästä krapulasta huolimatta kevään ensimmäiseen poliittiseen tapahtumaan, puolueemme kansanedustajaksi pyrkivän Sinikka Torkkolan järjestämään Yhdenvertaisuus-seminaariin.
Humanistina sellaisessa tapahtumassa on loppukevennyksen asemassa, koska kaikki muut puhuvat niin vakavista ja ajankohtaisen konkreettisista asioita - ja niin täsmällisesti, että äänestäisin oitis SAK:n tutkijaa Anu Suorantaa vaikka presidentiksi.
Ja jos työelämän ongelmien poliittinen ratkaiseminen olisi ratkaisevaa suomalaisille, niin Vasemmistoliitto saisi epäilemättä vaalivoiton asiantuntemuksellaan. Mutta jo numerot siitä, miten sukupuoli vaikuttaa valintaan, välittävät ikävän totuuden suomalaisten retrokonservatiivisuudesta: miehet äänestävät (73%) miehiä ja naiset sekä miehiä että naisia.
Miten niin vahvaa asennejäykkyyttä voisi muuksi muuttaa?

 

30.1. Su. Ensimmäinen oikea kevätpäivä, sellainen joka läpivalaisee maailman ja häikäisee ihmiset. Taloissa sulakkeet paukkuvat, jalankulkijoilla hiilinappisilmät.
Alma ei suostu laskemaan mäkeä, koska muistaa niin hyvin perjantaina saamansa kolhun samaisessa pulkkamäessä, mutta hän juoksee useita kertoja mäen ylös ja alas kuin todistaakseen ylivoimaisuuttaan.
Illalla hän hämmästyttää vanhempiaan osaamalla lausua "Egypti" ja "vampyyri" puhtaammin kuin tuplastikaan samanikäinen lapsi pystyisi. Keskeisestä sanastosta puuttuu enää "proletariaatti".

Illalla olisi energiaa kirjoittaa, mutta katselen ennemmin vallankumousromantiikkaa devarilta. Siitä on jo vuosi, kun tilasin "Heimat 2" -boxin, mutta sen jaksoissa (tai elokuvissa, onhan se alaotsikkonsa mukaisesti "erään sukupolven kronikka 13 elokuvassa") olen edennyt hyvin hitaasti jokaisen jakson tuntuessa ratkaisevasti parhaalta. Yhä uudelleen joutuu kysymään, voisiko missään muussa elokuvakulttuurin maassa yhdistää niin melodramaattisen käsikirjoituksen niin viileän elokuvallisesti suunniteltuihin kohtauksiin - kuin Saksassa?
Tämä on nyt vasta kolmas kerta kun katson "Heimat 2":n, ja joka kerta ETÄISYYS sarjan tapahtumiin on muuttunut. Ensimmäisellä kerralla näin puolet Kino Engelissä järjestetyssä leffasarjassa ja jaksot jäivät mieleen elokuvallisuudessaan. Toisella kertaa näin kaikki jaksot Ylen uusinnoissa (2005), jolloin sarjan henkilögalleria avautui ihan eri lailla, tosin Hermannin ja Clarissan romanssikin tuntui monitasoisemmalta.
Mutta vasta kolmannella kerralla olen alkanut todella pitää sarjan musiikista, johon parhaan näkemäni johdatuksen (suomeksi) antaa Kalevi Ahon artikkeli vaatimattomalla otsikollaan "Maailman paras musiikkifilmi".
Ja juuri musiikki tekee sarjan henkilöhahmoista omaa elämäänsä suurempia, niin koomisuudessaan kuin traagisuudessaan, samoin se, miten musiikin ESITTÄMISTÄ kuvataan eri sukupolvien ihmiset HUMANISOIVANA (=kesyttävänä) tekona.

Ahon artikkelista en jää muuta kommenttia kaipaamaan kuin edes muutamaa metafyysistä selitystä sille, miksi Saksa on totuus Euroopan taiteesta:
"Olen siksi varma siitä, että Heimat-sarja tulee jäämään yhdeksi taiteiden historian keskeisimmistä, ellei suorastaan keskeisimmäksi ajankuvateokseksi 1900-luvusta. Kyseessä on yksi niistä perustavanlaatuisista taideteoksista, jotka auttavat tuleviakin sukupolvia ymmärtämään eurooppalaisuuttamme ja sen juuria."

 


 

2011 - helmikuu

 

1.2. Vasta helmikuu ja jo sietämättömän kirkkaita kevätpäiviä. Satunnainen lumisade tuntuu vain vanhentuneelta vitsiltä.
Kaiken liikkeessä pipo.

Tammikuun alusta sähköpostin määrä on viisinkertaistunut, siinä tämän työtehtävän vaihtumisen raskaimmin huomaa juuri tällaisina metsäretkiin tarkoitettuina päivinä.
Vielä vuosi sitten pidin tavoitteena, ettei saapuvien postien yleisloota ylitä 80 viestiä eli saan kaiken mahtumaan yhdelle rullattavalle ruudulliselle, mutta nyt 400 viestiä on minimi, josta voin tarkistaa mitä olen sopinut opiskelijoiden tai kollegoiden kanssa - ja sen lisäksi ovat vielä instituutiokohtaiset postilootat, joihin voi filtteröidä kaiken kiireettömän joutotiedotuksen.
En uskalla edes kuvitella, millainen infomelska on sellaisten professorien tietokoneissa, jotka ovat istuneet samassa vastaanottovirassa vuosikausia.

 

2.2. Kun 1930-luvun Euroopassa kunkin kansakunnan skunkeimmat johtajat innokkaasti kättelivät Saksan nousevaa fasismia uuden ajan huippusuorittajina, niin sotien jälkeen kansakunnat ovat yrittäneet kätkeä näiden johtajien muiston syvälle fiktion alle. Vielä 2000-luvulla haetaan Amerikasta asti maineenpalautusta samaisille eurooppalaisille johtajille, jotka olivat valmiita myymään vaikka oman kansansa päästäkseen samaan sukseeseen natsien kanssa.
Guardianin verkkosivulta löytyy erinomainen artikkeli siitä, miten Oscar-ehdokkuuksia kahminut elokuva "Kuninkaan puhe" yrittää siivota sekä Englannin kuningashuoneen että Churchillin maineen fasismia myötäilleistä kannanotoista. Christopher Hitchens muistuttaa artikkelinsa lopuksi, että kyseinen elokuva on selvästi poliittinen teko yritettäessä luoda myönteistä ilmapiiriä tämän kevään kuninkaallisten häiden ympärille:
"In a few months, the British royal family will be yet again rebranded and relaunched in the panoply of the wedding between Prince William and Kate Middleton. Terms such as "national unity" and "people's monarchy" will be freely flung around. Almost the entire moral capital of this rather odd little German dynasty is invested in the post-fabricated myth of its participation in "Britain's finest hour". In fact, had it been up to them, the finest hour would never have taken place. So this is not a detail but a major desecration of the historical record - now apparently gliding unopposed toward a baptism by Oscar."

 

3.2. To. Työpäivän päätteeksi vierailee ikiliikkujaystävämme Erkki.
Erkin laaja tuttavapiiri varmaan odottaa yhtä kiinnostuneena kuin minä vahingoniloisena, mahtaako toveri E:n vauhti Afrikan ja Suomen välillä yhtään hidastua, kun hänelle syntyy esikoinen tänä keväänä.
Kotiin omaan kalevaiseen selliini kävellessä juohtuu kyllä mieleen sekin, että E on oikeastaan ainoa tuntemani PERSOONA, siis esimerkiksi niillä kriteerein kuin todellisia ihmisiä on käytetty jännittävien fiktiohahmojen mallina.
Mutta edes Ilkka Remeksen tuhnuisissa trillereissä eivät menisi lävitse ne tosikertomukset, joita E työkseen jäljittää: Paavo Nurmen lääkekaapista, Neuvostoliiton vankileireistä, ja nyttemmin suomalaisen hiihdon verisistä suksenjäljistä, mikä lienee kansallisista tabuistamme samaa luokkaa kuin marsalkan seksuaalinen suuntautuminen. Vaikka E on ehdottomasti tutkijaluonne nuuskittuaan lävitse kilometrikaupalla urheiluhistorian mappeja, hän on vieläkin enemmän journalisti, kenties tutkivan journalismin viimeinen mohikaani. Kuka muu kiinnittäisi huomion siihen, millaisia paljastuksia Kari-Pekka Kyrö voi möläytellä jossain kuopiolaisessa yleisötilaisuudessa - ilman, että etelän mediakorpit ovat haukkana haaskalla?

Elämme ihmeellisiä asia-aikoja, mutta onneksi taivaalla riittää vielä lunta maan ja mammonan peittelemiseen. Samoin: jos Kairo peittyisi hiekkamyrskyyn niin maailma varmaankin huokaisisi nyt helpotuksesta, päästäänpäs viettämään viikonloppua ilman huolta maailman muuttumisesta.

 

4.-6.2. Viikonloppu lähinnä kotosalla. Sunnuntaina on harvinaisen leuto ja kirkas kevätsää, kierrätämme lasta pulkalla Petsamon mökkikaduilla ikään kuin paratiisimaisesta puutaloalueesta tarttuisi taika lapseen ja löytäisimme seuraavan unelmakodin jahka sellaisen aika taas joskus koittaa. Jokin puutalotavoite kai jokaisella perheellä pitää Suomessa olla?

Egyptin tapahtumatkin ovat menettämässä kiinnostavuutensa, koska suomalainen media ei kykene välittämään tietoa siitä, millainen kumous muhii muualla arabimaissa. Tyypillinen esimerkki lehtimedian alentuvasta suhtautumisesta suomalaisiin lukijoihin on Hesarin ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski, joka laati Egyptin tapahtumien uutistaustoituksen "Olipa kerran..." -sadun muodossa, siis jo lähtökohtaisesti olettaen, että Hesarin tyypillinen lukija ei kuitenkaan tajua mitään kumouksen merkityksestä.

Ei voi kuin ihmetellä, miten laiskasti sanomalehdet suhtautuvat tällaiseen tilaisuuteen pelastaa laskevat levikkinsä ja asemansa kilpailussa sähköiselle medialle.
Tämän talven dominovaltiothan voisivat muodostaa kuitenkin yhtä ison historiallisen tapahtuman kuin aikoinaan Neuvostoliiton satelliittien sortuminen. Mutta kun muutos ei tapahdu tällä kertaa "MEIDÄN" kehystemme sisällä eli Euroopan kamaralla niin lehtien horisontissa on sama, eteenkö kumousaalto tsunamin lailla rannikolta toiselle.
Vaikka pitäisihän Egyptin tapahtumien saada muuallakin tyrannien housut tutisemaan. Visioita olisi helpompi löytää t-paidan selkämyksestä kuin Hesarin B-osastosta.

Vallankumous vuonna 2011
HELMIKUU: EGYPTI
HUHTIKUU: ITALIA
HEINÄKUU: VENÄJÄ

Siinä sinulle "olipa kerran...", Aittokoski.

Laajemmassa mediamaisemassa kuin Hesarin lasipalatsi on toki meneillään ideologinen siirtymä fantasiallisempiin ja allegorisempiin esitystapoihin - ja Raevaaran palkitseminen Runenerg-palkinnolla voi olla sekin merkki instituutioiden liikahtamisesta uuteen suuntaan.
Spefille tämä muutos merkitsee sekä kaupallisen genrefiktion (etenkin ns. läskifantasia) kasvua että uusien lyhytikäisten alalajien vakiintumista slipstreamin sisäisessä keskustelussa, lajievoluution vaahdossa...
Pidin erityisesti Catherynne M. Valenten määritelmästä, jolla yhdistää postmoderni ja lanseeraamansa MYYTTIPUNK:

"Break it. It will be beautiful."

CM Valente on niitä harvinaisia spefi-kirjailijoita, jotka jakavat lukijakuntaa: joillekin hänen teoksensa ovat sietämättömiä koska juonella ei ole paljonkaan väliä, ja joillekin hän näyttää merkitsevän fantasian ydintekstien eli satujen uutta aikuista tulemista.
Itse olen lukenut Valentelta vain tarinakokoelmaa In the Night Garden, joka ei auttanut vielä muodostamaan mielipidettä suuntaan tai toiseen, mutta muuten Valente edustanee juuri niitä kirjailijoita, joiden tuominen Suomen Finnconiin (tai teostensa suomentaminen!) voisi muokata spefi-kenttäämme fiksumpaan eli kirjallisempaan suuntaan.

 

9.2. Ke. Tälle viikolle ennustettu pakkassää saapui Tampereen leveysasteelle vasta keskiviikkona. Jo yöllä heräsin pohjoistuuleen ja aamulla verhoa raottaessa voi nähdä miten kova ja kirkas täydellisestä talvipäivästä on tulossa, miten kylmä tuuli taivuttaa voimalapiippujen savun kuin aika ihmisensä.
Yöllä luin täsmälahjaa itselleni, Couplandin uusinta sukupolvikuvausta, joka on ilmeisestikin hänen scifistisin teoksensa - ja ainakin ensimmäisen sadan sivun perusteella maineensa veroinen kirja, sulattanut trendiaiheet niin omaperäisesti kuin vain nettiajan YLÄPUOLELLA työskentelevä tekstieditori kykenee.

Illalla vierailee Jaakko, siirrymme pelimaailmaan ja pitkästä aikaa Dominionia, tuota 2000-luvun ilmiömäisintä korttipeliä: kollektiivista pasianssia jossa pelin teema antaa pienimmän yhteisen nimittäjän osallistujien keskinäiselle kiinnostukselle muussa maailmassa hengailuun.
Uskon kyllä, että tulee piankin se aika, kun lautapeleistä kirjoitetaan yhtä innostuneita akateemisia opinnäytteitä kuin tähän mennessä larppaamisesta.

 

11.-12.2. Lapsen kanssa perjantai-illan viettäminen on tylsyydessään tappavampaa kuin moderni tanssi ja puoluetentti yhteensä. Mutta lauantaina pääsen sentään vuorostani ulos, EKF:n huipennukseen eli Tiiliskiviklubille. Olen miltei työtehtävissä, pidän historiikin Tiiliskivi-palkintoa edeltäneestä Kossu-palkinnosta, molemmillahan on juhlavuosi, mutta oikeastaan olen myös sukutapahtumassa, sillä paikalla on koko Tampereen suku, kun klubia juhlistaa Tämä harmaa puutarha -bändin keulakasvona "kummisetä" Matti, ja tiiliskiven veroinen suoritus on sekin.
Kotiin polkiessa yö on käsittämättömän kylmä, ihmettelen miten humalassa oikein voi olla pelkästä kaljasta - ja vasta aamulla mittari paljastaa pakkasen pudonneen 20 asteeseen. Kyllä Tiiliskivi-palkinto ansaitsisi kehyksekseen isommankin taidetapahtuman, esimerkiksi Yo-talolla, mutta Kalevassa asuvan kannalta on erittäin onnekasta, jos ei taidetapahtumasta joudu palaamaan yhtään kauempaa.
Tiiliskivi-palkinto tuli sitten sekin miltei kotiinpäin, kun laitoksemme tutkija Teemu Manninen pokkasi (tai huusi...) sen runokirjallaan... joka muistuttaa ehkä enemmänkin nuudelipakettia kuin tiiliskiveä... mutta opiskelijan ruokakaapissa niillä ei välttämättä ole isoa eroa...

 

15.2. Aamunkoitteessa ja maanrajassa pakkasta on -30, iltapäivällä kodin korkeudella mittari näyttää enää -17. Lapsi on tavattoman levoton, koska hän ei pääse kauaksi aikaa pihalle. Tarhasta hakiessa hän haluaa juosta liikennepuistoon ja sen lävitse vielä Kissanmaata kohden, kunnes tekee täydellisen stopin. Raahaan lasta kainalossani, kun vastaan tulee ex-professorini puolisoineen. He kertovat olevansa menossa ostamaan kommandopipoja, joten oma nolo tilani unohtuu saman tien. Samaistun eläkeläisradikalismiin ja voin raahata geeniperillistäni niin kuin itseäni minne saakka tahansa.

Googlatessa kuvitusta 60-lukua käsittelevään luentoon löysinkin yllättäen oman haastatteluni 90-luvun kirjallisuudesta, Ylen arkistosta puolen tunnin audiotallenteena. Se on yllättävän sisältörikas 90-luvun katsauksena.
Mutta kuinkahan arkistollisena voi olettaa Ylen "arkistoihinsa" suhtautuvan?
Ovatko samat tallenteet saatavilla edes vuosikymmenen kuluttua?
Onko tekijänoikeusrike, jos kopioin itselleni Ylen omistaman tallenteen omasta itsestäni?
Ja jos näin idioottimaisin kysymyksin paljastaa oman tietämättömyytensä sähköisen median maailmasta, niin... "so what?".
Pian ainoa media jonka julkisuus jotain merkitsee on naamakirjan sijaan Wikileaks.

Illalla kevään ensimmäinen jatkokoulutusseminaari, johon ennätän lapsenhoitajan värväykseltä juuri ajoissa, fillarin ansiosta ja vain hieman paleltuneena. Mutta yleisöä ei ole henkilökunnan lisäksi kuin kaksi opiskelijaa. Hitto ja tuhat kertaa helvetti. Kommandopipossako täällä pitäisi alkaa istumaan, jotta saisi opiskelijat kiinnostumaan edes OMAN ALANSA TUTKIMUKSESTA?

 

17.2. To. Viime viikonloppuna alkaneen Oikean Talvisään ennustetaan pysyvän Suomen ja muun Siperian päällä 2 viikkoa. Ehkä "ilmastomuutos" pitäisikin suomentaa "ilmastoglobalisaatioksi" tai "ilmastokonservaatioksi", sillä 20-30 asteen pakkaset konservoivat tämän maan armottomammin kuin soinilaiset mustapaidat. Aika hidastuu - kun kaduilta hupenee puolet DYNAAMISEN SUOMEN SELKÄRANGAN muodostavasta autoliikenteestä - ja mitä tahansa saattaa tapahtua, kun maailman oletetaan jatkavan liikettään samassa tahdissa kuin ennenkin.
Tämän talven pakkasmysteereissä ennätys on tältä aamulta:
"Pakkasen aiheutettua vain vähäisiä ongelmia torstaiaamun junaliikenteeseen, häiritsi pääradan liikennöintiä aamulla mystinen ongelma Riihimäeltä lähtevän junan kokoonpanon osalta." Yle 17.2.2011
Sillä mysteerisintähän on se, että joku vielä voi nähdä jotain mysteeristä VR:n touhuissa.

Mutta Suomen hidastuessa on harkinnallekin enemmän aikaa, ja esimerkiksi tämän aamun Hesarissa on Juha Sihvolan loistavan (ja rohkean, nykyilmastossa) analyyttinen kritiikki "maahanmuuttokriittisyydestä", erityisesti siitä, miten moneen muotoon tuota rakenteellista rasismia yritetään naamioida, jopa akateemiseksi tutkimukseksi, kuten Milla Hannulan valtiotieteeksi naamioitu traktaatti.

Näin vaalikeväänä on tietysti vaikea itse kenenkään välttää politiikan punavalkoista kosketusta, edes yliopiston suljetussa maailmassa.
Enemmän kuin tietokirjani tai luentojeni keskeneräisiä osuuksia olen miettinyt paria lausetta, joilla tiivistää oman kannatukseni erittäin paikalliselle parlementtiehdokkaalle, Sinikka Torkkolalle.
Sinikalla on vahva krediitti paitsi yliopiston luottamushenkilönä esiintymisissä myös tukiryhmässään, joten pelkästään mitä tahansa "tasa-arvoisemman Suomen puolesta" -sitaattia ei voi omiin kehuihinsa laittaa. Päädyin lopulta tällaiseen poliittista diskurssia noudattelevaan aforismiin:

"Luottamus on valuuttaa, jonka yleinen arvo mitataan paikallisesti.
Luotan Sinikkaan ja äänestän häntä edustamaan yliopistoa, Pirkanmaata, Suomea."

 

19.2. La. Suomalaisten spefi-seurojen yhteistyötapaaminen on kasvanut vähitellen alamme toiseksi suurimmaksi vuotuiseksi tapahtumaksi. Tähtivaeltaja-päivässä ja Helsingin Kirjamessujen scifi-sunnuntaissa käy hieman enemmän ihmisiä, ja kesäinen Finncon on tietysti omaa luokkaansa, mutta merkitykseltään tämä Tampereen talvinen tapahtuma on kasvanut samalla kun seurojen yhteistyö on tihentynyt ja organisoitunut.

Tänään talviuimareiden saunalle oli kertynyt peräti 70 hengen porukka, pääasiassa Tampereen, Jyväskylän, Turun ja Helsingin aktiiveja. Mukana uusista seuroista olivat kuulemma Lovecraft-seura ja Illuminati.
Itse pääsin paikalle vasta epäviralliseen iltaosuuteen, kärräilimme Alman kanssa auringon laskiessa mökin tungokseen, johon A onneksi vähitellen kotiutui. Tällä kertaa hän oli ainoa lapsi paikalla, sen verran järkiinsä kaikki MUUT perheelliset ovat pikku hirviöidensä suhteen tulleet.

Talvisessa konventissa olosuhteet ovat olleet useimmiten lähellä syvän avaruuden kokemusta, jäätävän pimeyden torjuvaa liminaaliriemua ja kuplivan avannon aiheuttamaa kylmää kutkutusta. Uudelleen rakennetussa saunassa löyly on onneksi lempeämpi kuin edellisessä, joka sai ihmiset pihisemään lauteilla kuin punaiset kääpiöt.
Avanto on pitkästä aikaa oikea haaste, sahti sulaa suussa, jääpalat märkäsukissa. Almakin tulee saunomaan äitinsä matkassa ja laulaa "Tuiki tuiki tähtönen". Illan kruunaavat arpajaiset ja mr Halmeen klassinen standup-huutokauppa.
Kotiin kävellessä täysikuu, enää asteet tippuvat -25 lukemiin. Kuin talven selkä olisi joukolla taitettu.

 


 

21.2. Ma. Talvi jatkuu taittuneenakin, kuulemma vielä kymmenen päivää pitäisi sinnitellä ennen kuin hiukset voi ajaa pois ja luopua villahousuista. Tänä aamuna mittari näytti -25, mutta vanhemmat aikovat silti ajaa tänne Kuopiosta saakka kuin kevättä päin.

Sunnuntai meni täysin videoboxiin suljettuna. Tilasin laatikollisen Jack Bauer -jaksoja, jotta saisin jotain vieraannuttavaa etäisyyttä (à la palkopeople) työyhteisöön, siis nykyiseen 63 hengen kompleksiin, jonka sisällä käymme neuvotteluja "PAINOPISTE- JA VAHVUUSALUEISTA".
Ei se vaikeaa ole, mutta stressaavaa tavalla, jonka kolmen yliopistosta poissa vietetyn vuoden aikana oli ehtinyt unohtaa - siitäkin huolimatta, että pienen taloyhtiön kokouksissa ja osuuskunnan hallituksessa dialogi ei ole välttämättä yhtään ihmis- tai käytännönläheisempää.
Mutta Jack Bauer on pelastus. Painopiste- ja vahvuusalueista neuvoteltaessa Jack tietää välittömästi mitä pitää sanoa ja tehdä. Viidenkymmenen vuoden kuluttua Jack Bauer muistetaan epäilemättä työväenluokan viimeisenä sankarina, sillä jo nykypäivänä työväenluokasta on jäljellä lähinnä pankki- ja panttivankeja. Yliopistorakennus on sentään suunniteltu niin vauraan vankilan näköiseksi, ettei heti voi päätellä, kumpia me olemme.

 

22.2. Vatsatautiepidemiasta alkoi kuulua uhrilukuja viime viikolla, eilen se iski Saaraan, ja nyt vain odotetaan, milloin minä ja Alma olemme vuorossa.
Vielä tänään lapsen ainoa murhe oli se, ettei hän voinut viedä päiväkotiin muumilaukkua, jossa hän olisi voinut kantaa "Oman Lelun Päivä" -aarteensa, eilen isovanhemmilta saamansa etnisen eli poliittisesti epäkorrektin poikanuken.
Myös kirjallisuudentutkijoilla ™ voisi olla kerran lukuvuodessa "Oman Kirjan Päivä", jolloin juteltaisiin ainoastaan kunkin rakkaimmista teksteistä.
Mutta sehän ei mitenkään eroaisi kaikista muista 364 työpäivästä?

 

23.2. Ke. Kamala päivä, joka sentään muuttui mielentyveneksi illaksi. Alman vatsatauti oli alkanut eilen kotiin tullessa, hirvittävältä näyttäviä kouristuksia, jotka johtuivat - Saaran arvion mukaan - pikemminkin ummetuksesta kuin ripulista.
Mutta sellainen tämä helmikuun vatsatautibuumi kuulemma ollutkin, että oireet ja tartuntatarkkuus vaihtelevat suuresti.
Pikavierailun tehneet isovanhemmat jättävät jääkaapin täyteen herkkuja, joilla kompensoida taudin iskemistä talouteen. Minun itseni vain on lähdettävä herkkujen ääreltä tänään Helsinkiin saakka, eikä siinäkään mikään suju hyvin, sen lisäksi, että vapaaehtoinen matkanteko konkurssin partaalla hoippuvan järjestön puolesta tuntuu siltä kuin menisi antamaan flunssapiikkiä selkärankansa murtaneelle jättiläiselle.
Onneksi järjestön hallitukseen on saatu viimeinkin aito talousihminen, ja madonlukujen jälkeen järjestö näyttää pysyvän hengissä ainakin muutaman ratkaisevan kuukauden... ja Suomihan on sellainen maa, että jos selviää hengissä kesään saakka niin sitten selviää kyllä syksynkin...

Kotimatkalla oma olo on parempi, etenkin kun tietokone yhtäkkiä osoittaakin olevansa kunnossa. Menomatkalla se oli ilmeisesti niin jäässä (repussa), että antoi omituisia ilmoituksia buuttauksen epäonnistumisesta ja verkkokortin katoamisesta. Katselen läppäriltä elokuvaa, vaunu on lähes tyhjä, koska kukaan ei uskalla matkustaa VR:n iltajunalla näin hurjien pakkasten jatkuessa.
Ja meille free-journalisteille VR lupaa yhtä mukavaa matkailuvuotta kuin Hitler ja Stalin omille vähemmistöilleen...

 

24.2. Tänään se sitten on Journalisti-lehden skuuppina:

Lehdistöalennus loppuu junissa

Suurta yleisöä TÄMÄ temppu ei - osana VR:n kaoottisuutta - hetkauta, mutta samalla tavoin kuin tämä muutos oli täysin ennakoitavissa VR:n nykyisessä politiikassa, niin aivan SAMANLAISTA kohtelua voivat odottaa muutkin VR:n kannalta marginaaliset tahot: ennustan että vuoden sisällä opiskelijat menettävät samalla tavoin alennusoikeutensa, että syrjäseutujen harvat ja huonosti hoidetut junavuorot ensin yksityistetään ja sitten lopetetaan, ja että VR:n nykyinen politiikka realisoituu ulkoisen imagopaineen alla karjavaunu-strategiaksi: jos kerran tärkeintä on junien kulkeminen, niin jokainen maksaa samasta huonosta palvelusta saman verran samoilla yleisillä rataosuuksilla.
Toisin sanoen: kun tähän saakka VR:n politiikka on ollut asiakaslähtöistä, niin vastaisuudessa se perustuu monopoliaseman tunnustamiselle ja hyödyntämiselle, niin kuin kovan markkinapolitiikan ilmasto VELVOITTAA.
Ja se, että alennus-etuuksien poistaminen aloitetaan juuri huhtikuussa, osoittaa miten tiiviisti VR:n politiikka noudattaa Suomen puoluepoliittista ilmapiiriä, siis tämän kevään eduskuntavaaleja.

 

26.-27.2. Mielenkiintoinen viikonloppu, josta arkeen palaaminen tuntuu kuin kevät hidastuisi pegasoksenlennosta konnankompasteluksi. Lauantaina käyn pitkästä aikaa Helsingissä ihan vain omaksi ilokseni; edellisestä moisesta reissusta onkin kuukausia jollei vuosia. Aikataulu on niinkin tiivis, että minulla on valmiiksi tulostettu kartta 54B:n reitistä Malmilta Pohjois-Haagaan, siis Kaukon ja Marja-Liisan pöydästä Jaakon ja Sonjan eteiseen.
Nuoren parin tupareissa on niin paljon väkeä, ettei eteiseenkään mahdu kuin ensimmäisen tunnin ajan. Helsinki & sen ihmiset ovat jälleen dejavu:n vastakohta kokemuksena, jotain minkä PITÄISI olla hyvin tuttua, mutta en millään hahmota sitä, mistä vaiheesta omaa (vaiko romaanihenkilöiden?) elämää kaiken voisi tunnistaa tutuksi.

Sunnuntaina kotiin palattua saan vielä Saaralta lahjaksi itsenäisen iltapäivän peliporukassa. Nörttifaktorini on vieläkin niin vahva (tai YHÄ VAHVEMPI), että uusien lautapelien uudet konseptit laventavat elämänpiiriä enemmän kuin eiliset bileet.
Steve Jacksonin "The Stars Are Right" on lähes cthulhumaisen sietämätön monimutkaisuudessaan, niitä pelejä, jotka saavat pelaajan tuntemaan itsensä tyhmäksi - ja samalla erittäin omaperäinen ja yksinkertainen peruskonseptiltaan.
Suomennettu lautapeli "Toledo" on sekin kiinnostava jo pelisysteemiltään: tutut elementit useista muista peleistä mutta numeromieltä kutkuttavasti omanlaisensa yhdistelmä, eräänlainen espanjalainen versio "Cayluksesta".

En menesty yhdessäkään peleistä, mutta saanpahan tuntea olevani oluella käyvä tekoäly, jonka ei tarvitse ajatella mitään tämänmaailmaista. Ja neljässä tunnissa tekoäly ehtii simuloida koko älyllisen olennon historian.
Vision humanistin arkea seuraavasta tekoälykkäästä sunnuntaista on tiivistänyt Vernor Vingekin:

"Later in the Q&A I asked him [Vinge] about the dangerous period when AI's are smart enough to exterminate us but not yet wise enough to keep us around. How long would that period be? 'About four hours,' said Vinge."

 

28.2. Hurja pakkasjakso (12 päivää) taittui viikonloppuna. Tänä aamuna mittari näyttää vielä -11 astetta, mutta päivällä asteet ovat miltei nollassa ja päiväkotiin saakka tuodut muutamat mukulat päästetään viimeinkin pihalle leikkimään 2 viikon kylmäkaranteenin jälkeen.
Myös yliopistossa on vapaavalintainen eli epävirallinen hiihtolomaviikko. Käytännössä käytävillä on hiljaisempaa kuin jouluna. Itsekin voisin hoitaa kaikki tarpeelliset asiat kotikoneelta, mutta työt tihenevät mielekkääseen järjstykseen virkahuoneessa, saavat prioriteetin: graduohjaus > työsuunnitelmat > luennonteko > lehtihaastattelu > lounas.
Tällä tavalla olennaisimpaan asiaan eli lounaaseen voi käyttää rennon täysituntisen, jutella Villen kanssa uusimmista sf-kirjoista, joiden suhteen hänellä on paljon kehittyneempi maku kuin itselläni.

Toisinaan tuntuukin siltä, että scifi on ainoa elämänalue jonka suhteen kellään ei voi olla mitään ilkeää sanottavaa ja nörtitkin ovat pohjimmiltaan vain söpöjä. Mutta Cheryl Morganin blogista sai lukea viime viikolla aika uskomattoman ryöpytyksen siitä, miten wikipedia kohtelee scifiä:

"Wikipedia, you see, is not intended to be a universal source of information, but only a source of information about things that the pathetic little tinpot dictators who maintain the site deem "worthy". And one of those miserable shits is currently conducting a crusade to remove all references to science fiction clubs because, you know, he can."

 


 

2011 - maaliskuu

 

1.3. Aamulla neljä tuntia laitoksella, iltapäivällä kolme tuntia muuttoapuna, ja vielä illalla seminaarinkin takia neljä tuntia laitoksella. Tällaisen päivän jälkeen olisin yhtä valmis eläkkeelle kuin kaikki ne urbaanien pilkkatarinoiden 20-vuotiaat elämäntapatoipujat.
Oppituolin edeltävillä professoreilla on vielä 70-vuotiaanakin parempi kunto kuin minulla alle viisikymppisenä.
Onneksi muuttajaperhe oli ns. ekologinen talous eli heillä oli vain 4 pakettiautollista tavaraa per aikuinen. Kotiin päästyä jaksan siis vielä katsoa yhden jakson Jack Bauerin tiimimotivaatiotarinoita ja puolikkaan jakson STNG:ä Saaran kanssa. Sen sijaan että venyttelisin tai kehittäisin itseäni ruumiillisen työn tuskaa maistaneena vassarina...

 

3.-6.3. Tukholman ja Uppsalan reissulla


Meriyhteys länteen on niin epätodellisen helppo, ettei sen vaikeutuminen, talven todellisuus, käy käsitettäväksi ennen kuin laiva alkaa täristä jääkenttään upotessaan. Ahvenanmaan jälkeen avovettä on enemmän, mutta perillä Tukholmassa ollaan kuitenkin tunnin myöhässä. Painelemme täyttä vauhtia läpi metron ja juna-aseman lastenvaunujen kanssa, Maria juoksee edeltä ostamassa lippuja, mutta sittenkin missaamme muutamalla minuutilla aikomamme Uppsalan junan.
Lopulta Uppsalaan päästessä olemme väsyneitä ja hieman kylmissämme. Minä ehdin treffata professoriani Linné-kahvilassa, Saara ja Maria näkevät varsinaista kaupunkiakin linnoineen ja kirkkoineen.
Takaisin Tukholmaan lähdemme jo 16:n junalla, ehdimme etsimään goottihotelliamme vielä valoisan aikaan. Rakennus on varmastikin kaupungin monipuolisin majoituspaikka historialtaan (panimo, sairaala, kasarmi, vaivaistalo, lopulta hotelli) ja hiljaisinkin, vieressään hautausmaa...

...ellei taloon olisi päästetty myös suomalaisia humalaisia äijämatkustajia, siis tuota ihmisryhmää, jolle on sentään oma käsitteensä nykyään: "perussuomalaisia".

Lauantai on kirkas ja tuulinen, aurinko lämmittää, mutta välillä pohjoistuuli lyö taivaalta luntakin. Kaikesta hiihtolomien (sekä Suomessa että Ruotsissa) aiheuttamasta turistimassasta huolimatta Vanhassa kaupungissa on sentään suhteellisen hiljaista löytää rauhallisia kahvipaikkoja.


Alma on meistä neljästä kaikkein reippain ja nukahtaa tarpeen tullen sateenvarjorattaisiinsa, mutta jo kahden huonosti nukutun yön jälkeen me muut olemme varsin väsyksissä. Laivaan ja hyttiin pääsemme onneksi heti terminaaliin tullessa.
Juuri muuta erityistä ei tästä matkasta eli 30 tunnista Ruotsin kamaralla ehdi jäädä mieleen kuin hautausmaan pitkät varjot ja paikallisjunien käsittämätön tehokkuus. Kirjakaupoissa olisi ollut edelleen alennusmyynnit meneillään, muttei niistäkään tarttunut kuin McLeodin The Restoration Game, joka kirjailijastaan huolimatta vaikuttaa raakilemaiselta YA-scifiltä, pahimmasta päästä.
No, onhan sekin tapa muistaa Ruotsi ja ruotsalaisuus.

 


 

7.3. Sopiva päivä vierailla viereisellä planeetalla puhumassa scifin estetiikasta & fantasian harrastamisesta. Kangasalan lukion äidinkielen tunnit ovat majoittuneet kylän kirjastolle, mikä oppiaineen kannalta onkin ainoa luonteva vaihtoehto.
Ylipäänsä koulurakennusten luulisi olevan kiellettyjä tällaisena postfoucaultlaisena aikakautena, mutta Suomihan on edistyksellisissä asioissa se tsaristisin vaihtoehtohistoria, jossa puhelin keksitään kumisaappaasta ja urheilumenestys vampyyritarinoista.

Kangasalta palatessa huomaan aivan sattumalta Guardianin verkkosivuilla pienen twiitatun uutisen: LOPPU ON LÄHELLÄ, sillä George R R Martin julkaisee VIIMEINKIN seuraavan romaanin fantasiasarjastaan.
Martin on siirtänyt romaanin ilmestymistä jo viiden vuoden ajan, ei suinkaan kirjallisten kiireidensä vuoksi, vaan vahvistaakseen imagoansa fantsun alati kasvavilla markkinoilla. Loputtomien oheistuotefigujen lisäksi hän on ahkerasti markkinoinut itseään muille medioille ja vasta tv-sarjan lopultakin valmistuttua (ensi-ilta huhtikuussa) hän (uskoakseni) otti käsikirjoituksen kassakaapista ja julisti maailmalle 12.7. A DANCE WITH DRAGONS -romaanin julkaisupäiväksi.

Aivan varmasti GRR Martinin megalomaaninen markkinastrategia on vieroittanut häneltä kaltaisiani lukijoita, mutta laskelmissaan hän on tietysti voiton puolella - eikä romaanisarjan kirjallinenkaan taso ole VÄLTTÄMÄTTÄ pudonnut niiden vuosien aikana, jotka Martin käytti ennemmin spämmäykseen kuin luomiseen.
Mutta maailmanluokkaa Martin alkaa olla myös oman kirjallisen arvonsa hävittäjänä. Omituisin - tai säälittävin, miten vain - käänne hänen imagotyöskentelyssään oli mennä äskettäin naimisiin, ja ilmeisestikin vain siksi (?), että pahin kilpailija Neil Gaiman oli tehnyt saman imagotempun vähän aikaa sitten.

Okei. Erittäin todennäköisesti liityn itsekin uuden romaanin ennakkotilaajiin. Oireet ovat ilmeiset - tilasin helmikuussa korvikkeeksi Abercrombien fantasiaromaanin "Heroes", ihan vain blogikehujen perusteella. Kirja osoittautui juuri niin kamalaksi bulkiksi kuin mitä spefitiedostamisessaan horjuva harrastaja ansaitsee. Häpeän ja nautin. Pyöri, Foucault, pyöri.

 

11.-12.7. Olen Helsingissä, seminaarihotellissa, kun maailma pysähtyy.
Tulen hotelliaamiaiselta huoneeseen lepäämään 9:n maissa, kun BBC:n uutiset hypnotisoivat: Japanin maanjäristyksen ja tsunamin uutisointi on niin kaoottista, että kyseessä täytyy olla maailmanluokan mittakaavassa kammottavinta mitä 2000-luku voi... tarjota? ...millä 2000-luku voi yllättää?
♥ Vaikka kammottavintahan tässä on juuri se, että mitään yllättävää ei tapahtuneessa ole. Japani on riskiyhteiskuntana mallimaa niin Suomelle kuin muillekin itsensä ylivakuuttaneille ja alitulkinneille yhteiskunnille. Se on varautunut äärimmäisiin onnettomuuksiin sillä ainoalla ohjeella mitä nämä yhteiskunnat voivat tarjota: käyttäydy rauhallisesti ja seuraa viranomaisten ohjeita. Satoja tuhansia on kuollut ja miljoonia tulee kuolemaan, jahka pahimmat riskipesäkkeet eli ydinvoimalat alkavat paukahtelemaan, mutta mihinkään muuhun ei IHMISTEN tarvitse varautua kuin olemaan rauhallisia ja seuraamaan viranomaisten ohjeita.

♥ Pakottaudun kuitenkin lähtemään hotellista ja palaamaan seminaariin. Irvokasta on elää suomalaisena YLEn ja STUKin armoilla, sillä hotelli ulkomaisine uutiskanavineen olisi oikeastaan ainoa virtuaalinen kosketuspinta maailman todellisuuteen. Lisäksi on tietysti netti ja sen välittämät uutistoimistot, mutta se EI ole lähelläkään SITÄ todellisuutta, jossa meidän ihmisten on pakko herätä ja nousta ja kasvattaa lapsemme.
Jos YLE on aivan hukassa Japanin tapahtumien uutisoinnissa, niin tekniikaltaan kuin osaamiseltaan - niin mitä sitten voimme olettaa vaikkapa oman yhteiskuntamme poliitikojen pystyvän AJATTELEMAAN ja TULKITSEMAAN tällaisista AIDOSTI GLOBAALEISTA tapahtumista?

♥ Lauantain puolella, kotona Tampereella, olen taas kahden lapsen kanssa ja siten tuplasti erillään maailmasta. Vilkaisen tekstitelevision uutiset 10:50, kun otsikko kertoo STUKin asiantuntevan rauhoittelun: jäähdytysjärjestelmät Japanissa toimivat normaalisti eikä ydinreaktorin sulamisesta ole huolta. Vain 15 minuuttia myöhemmin otsikot ovat vaihtuneet ja STUKin asiantuntemus muuttunut: ydinreaktori on sulamassa Fukushimassa ja räjähdys lähellä.
Lähden lapsen kanssa pihalle, kevättä on ilmassa ja asteet nollassa, mutta ketään ei liiku puistossa eikä leikkikentällä. Kuuntelen siis radiosta mitä maailmassa todella tapahtuu: STUKin johtajaa Jukka Laaksosta haastatellaan YLEn radiouutisissa siitä, miten "vakava" Japanin ydinonnettomuus oikein on. "No, vakava ja vakava", määrittelee asiantuntija NIIN TÄSMÄLLISESTI KUIN RISKIYHTEISKUNNAN ASIANTUNTIJA TÄLLAISESSA TILANTEESSA PYSYY MÄÄRITTELEMÄÄN.
Sitten tämä ylimmäinen asiantuntija muistaa taas tehtäänsä ja toteaa, että hei, onneksi tuuli puhaltaa parhaillaan merelle päin.
Jeah? Ja oliko tämä nyt loppukevennys vai Kuuluisia Viimeisiä Sanoja?

 

13.3. Su. Kun maailman mittakaavan katastrofi tapahtui Suomen aikaa 7:45 aamulla, niin YLEltä kului 33 tuntia ennen kuin se sai aikaiseksi taustoittavan erityisuutislähetyksen aiheesta.
Mihin siis kansallista tv-kanavaa tarvitaan, jos se ei pysty hoitamaan tärkeintä tehtäväänsä kansainvälisen uutistilanteen mukaisesti?
♥ Samaisessa lähetyksessä Suomen sisäministeriön edustaja, joku niistä jotka vastaavat riskijulkisuudesta, ylisti japanilaisten "TURVALLISUUSKULTTUURIA".
Siinä vaiheessa uutiset ensimmäisen ydireaktorin tilasta olivat jo paremmalla puolella eli säteilyvuoto oli ainoastaan lievä ja tuuli puhalsi merelle päin. Lisäksi, VIRALLINEN uhriluku oli vielä niin matalalla, että suomalainen virkamies voi vakavalla naamalla kehua TURVALLISUUSKULTTUURIA, välittämättä niistä kymmenistä tuhansista kuolleista, jotka ovat, ilmeisestikin, tämän "kulttuurin" edellyttämiä luonnonuhreja.

Tänään sunnuntaina suomalaistenkin viranomaisten äänenpaino alkaa muuttua, kun kiina-ilmiö uhkaa seuraavaa japanilaista reaktoria ja viralliset uhriluvut ovat nousseet viisinumeroisiksi luvuiksi.
♥ Mitä tulee siihen "kulttuuri"-puoleen, niin haluaisin nähdä miten nuo samaiset viranomaiset selittävät TURVALLISUUSKULTTUURIA kansakunnalle

...jonka rikollisjärjestöt ovat yhtä kuuluisia kuin italialainen mafia..
...jossa kuolemanrangaistus on edelleen voimissaan..
...jossa aineellinen hyvinvointi edistää nuorten itsemurhia..
...jossa "turvallisuuskulttuuri" tuo ensiksi mieleen Hiroshiman ja Nagasakin..
Tai kysyttäisiinkö delfiineiltä ja valailta, mitä mieltä NE ovat japanilaisesta turvallisuuskulttuurista?

♥ Ja vaikka tänään viimeisin uutinen (kello 13:46) ennustaa tuulen kääntyvän Tokion suuntaan, niin toivon toki, ettei enempää käytännön demonstraatiota tarvittaisi, ennen kuin suomalaisetkin viranomaiset tajuavat tarvitsevansa ennemmin kulttuuri- kuin sotayliopiston kursseja.

 


 

14.3. Maailmanluokan katastrofi taitaa olla ainoa asia, joka osoittaa miten saman- tai erilaisia valtiot toimijoina ovat.
Kansallisen itsekkyyden mittakaava on nähty pandemian yhteydessä, ja omahyväisyyden laatukin paljastuu yksittäisen, nopean katastrofin yhteydessä.
Mitä tahansa uutisia Japanista välittyykin, toistavat suomalaiset viranomaiset vain yhtä ainoaa asiaa: mitä tapahtuma merkitsee MEIDÄN kannaltamme. Edes Eurooppaa ei toimijana ole enää olemassa, kun vastakkain ovat globaali paljastus riskiyhteiskunnan mielettömyydestä ja kansallinen hymistely.
Tähän mennessä AINOA asia, jonka kautta Japanin yhteys Suomeen on viranomaistenkin kielessä mahdollista tunnustaa, on talousvaikutus.
Uutislähetyksiin on ollut pakko kutsua paikalle myös SPR:n edustaja, jotta aiheenkäsittelyssä tulisi esille edes jokin empaattinen vivahde.

♥ Niinpä huolimatta siitä, kuinka monta ydinreaktoria vielä ehtii poksahtaa ja miten monta kertaa tuuli kääntyä, ei Suomen viranomaisilla ole muuta laadullista asiaa uutisissa kuin että meikäläistä avunantoa ei Japaniin huolittu. Suomi olisi tarjonnut 50 riskinhallintapäällikköä lähetettäväksi ydinlaskeuma-alueelle, mutta edes suomalaisesta jalopuusta valmistetut fläppitaulut eivät jostain syystä kelvanneet japanilaisille.
♥ Tosin uutiset Japanista viittaavat siihen, etteivät sielläkään viranomaiset osaa ja uskalla yhtään sen enempää kuin riskikollegansa Suomessa. Ruoan ja veden loppuessa hyllyistä ja säteilyn iskiessä miljoonakaupunkiin Japanin viranomaiset luultavasti ilmoittavat kansalaisilleen, että nämä voivat viimeiseksi syödä turvallisuuskulttuurinsa?

♥ Lyhyemmin, lähemmin: miten tätä voisi sanoa YHDEKSI MAAILMAKSI tätä missä me elämme, kun moisten asioiden tapahtuessa samalla planeetalla mikään ei näkyvästi muutu täällä ja tässä, missä elämme?
Päiväkodissa lapset palaavat hiihtolomilta eikä niissä tai niiden vanhemmissa näy kerrassaan mitään siitä, että maailma olisi pysähtynyt ja murtunut.
♥ Verkkopankissa laskuja maksaessa olettaisi viimeistäänkin kohtaavansa virtuaalisen ruuhkan, samanlaisen kuin kuulemma apteekeissa jodiasiakkaiden rynnätessä jonottamaan osuuttaan turvallisuuskulttuurista. Mutta ei. Verkkopankki toimii kuin ennenkin eikä edes varoittele, että kohta kurssit alkavat syöksyä, vaan muistuttaa että "rahastosäästäjänä voit hyödyntää kisahuuman" - kolmen vuoden päästä alkavista olympialaisista.
TÄMÄ on se maailma jossa elämme: kisahuuma kolmen vuoden päästä alkavista olympialaisista.

 

15.3.
"Voidaanko jo puhua katastrofista"? kysyy toimittaja.
Seuraa 4 sekunnin hiljaisuus, mikä suorassa radiouutisoinnissa kuulostaa yhtä pitkältä kuin autioitunut autobahn.
Sitten asiantuntija tunnustaa: kyllä, voidaan jo puhua katastrofista myös reaktori 4:n kohdalla.

♥ Jos viime perjantaina alkaneeseen uutisvirtaan hyppäisi mukaan vasta tämän päivän kohdalla, niin ihmeissään olisi, miksi asiantuntijan EDELLEEN pitää pantata nimeämästä jotain reaktorin sulamista "katastrofiksi", kun koko Japanin saari on yhtä ydintuhoaluetta, jossa "katastrofikin" kuulostaa jo vähättelevältä kiertoilmaisulta.

♥ Mutta ei. Suomalaiset viranomaiset vetäytyvät bunkkereihinsa ja ehdottomasti kieltäytyvät mainitsemasta muita skenaarioita kuin sen mistä vähimmillä ihmisuhreilla selvitään. Toimittajat puolestaan yrittävät saada puristettua edes jonkin VAIHTOEHTOISTEN skenaarioiden kuvauksen asiantuntijoilta, mutta Suomessa sitä ei selvästikään irtoa. Niin totaalisesti nämä turvallisuus- ja ydinvoima-asiantuntijat kokevat oman asemansa olevan uhattuina, jos he tunnustavat ääneen ydintuhon pahimmat mahdolliset vaikutukset.

♥ Ja jotta kansalaisten huomio siirrettäisiin pois meidän omista ydinaikapommeistamme, on ilmatieteen laitos päättänyt JUURI TÄNÄÄN julkistaa uutisvaroituksen "kohoavista UV-säteilyarvoista kevään ja kesän aikana".
Se on niin ikävä sana tuo "säteily", että pahalle säteilylle on saatava vanhat tunnistettavat kasvot (=aurinko) ennen kuin koko kansa taas muistaa, millaisia säteilylähteitä (=ydinvoimaloita) sen asiantuntijat ovat sallineet rakentaa keskuuteemme.

 

16.3. Katastrofiuutisten kuudentena päivänä suomalaistenkin viranomaisten puheisiin alkaa hiipiä hermostuneen rasistisia sävyjä. Tämän aamun radiohaastattelussa (Yle1, 9:10) STUK:n pääjohtaja Jukka Laaksonen irvaili japanilaisten "monimutkaisesta" ja muodollisuuksiin keskittyvästä johtamisjärjestelmästä, minkä vuoksi ydinreaktoreiden ongelmia ei päästä ratkaisemaan "insinöörijärjellä".
♥ Kiinnostavin yksityiskohta tuossa radiohaastattelussa oli se, että suomalainen pääjohtaja tavoitettiin haastatteluun KIINALAISEN ydinvoimalan pihalta - näin toimittaja taustoitti.
Pääjohtaja Laaksosen sijainti tuskin kielii mistään IAEA:a julkisivunaan käyttävästä salaliitosta, mutta osoittaa jotain siitä, miten nämä virka-asemiin päässeet ydinvoimalobbarit kiertelevät maailmalla presidentaalisissa edustustehtävissä.
Vaikka Laaksosta ei kuunnella maailmalla yhtä tarkkaan kuin ydinvoimariskien asiantuntijaa, Olli Heinosta, hänen lausunnoillaan voi olla yhtä isoa merkitystä niiden korvissa, jotka kaupittelevat tuomiopäivän aseiksi rinnastuvaa tekniikkaa maasta toiseen. Suomi on korkeateknologinen edelläkävijä, vaikka helvettiin mentäisiin.

♥ Samaisen radiohaastattelun perään seurasi Yle1:ssä poliitikkojen keskustelutuokio: Keskustan, Vihreiden ja Perussuomalaisten edustaja oli ennätetty saada pöydän ääreen kommentoimaan Japanin tapahtumien vaikutuksia puolueiden energiaohjelmiin. Näistä kolmesta vain Vihreiden Tynkkynen selvisi kunnialla - ja oli ylipäänsä ainoa (tumpelo toimittaja mukaanlukien) joka tunsi faktat Suomen energiapolitiikasta.
♥ Perussuomalaisten edustaja Matti Putkonen puolestaan esiintyi juuri niin kuin saattoi odottaa: "Jos Japanissa joltain katkee jalka, niin ei täällä pidä ryhtyä kainalosauvoja ostelemaan." Ydinvoiman kotimaista luotettavuutta Putkonen perusteli sillä, että "meillä on kallioinen tuota pohja".
♥ Yeah. Väyrynenkin alkaa kuulostaa rakettitieteeltä näihin persuihin verrattuna.

Hyvät kansalaiset, nöyrä pyyntöni onkin, että äänestäkää ihmeessä persut eduskuntaan niin jokainen päivä on pahkasikapäivä!

 

18.3. Lapsenkasvatuksen apuna on kaikenlaisia idioottimaiselta kuulostavia peukalosääntöjä, jotka elävässä elämässä osoittautuvat yhtä ratkaiseviksi kuin se, katkaistaanko pommitrillerissä ensin punainen vai sininen johto. Eräs säännöistä kuuluu, opin juuri, että lapsen synttärikutsuille saa kutsua vain yhtä monta lapsivierasta kuin päivänsankari täyttää vuosia.
♥ Mutta jostain syystä tätä kultaista sääntöä ei noudatettu tänäkään vuonna meidän perheessämme, vaan paikalle tuli tuhatpäiseltä vaikuttanut joukko gremlineitä.
♥ Onneksi illan päätteeksi saimme vieraiksi myös Matin ja Samin, jotka olen tuntenut yhtä pienestä kuin mitä Alma täytti nyt vuosia. He toivat perhetapahtumaan historian syvyyttä, sen lisäksi, että pääsimme testaamaan uusinta aikuisten lautapeliä, Torresia, neljällä pelaajalla. Great! Haaleaa valkkaria, rosoista lautapelistrategiaa, ja päivänsankari sopuisasti omaan huoneeseensa nukahtaneena. Mitä parempaa säännöttömyyttä voi lapsen synttäreiltä toivoa?

 

19.-20.3. Viikonlopun mediatapahtumat voi kiteyttää yhteen otsikkoon:
"Where are the UN resolutions to protect civilians in Bahrain?"

Eilen emme avanneet lainkaan televisiota ja viikon sanomalehdetkin ovat tulleet hieman nykien. Japanin ja Libyan tapahtumat päivittyvät enää maailmanmarkkinoiden pakottamaa yllätyksetöntä tahtia, joten sinänsä sama, seuraako niitä kerran tunnissa vai viikossa - että pitäisikö onnettomuusluokitus nostaa nelosesta viitoseen vai viitosesta kuutoseen, kun tuontisushikin alkaa tikittää kuin maailmanlopun vieterikello.

♥ Lauantain satoi lunta ja sunnuntaina maassa on paksu kerros puuterimaiseksi muuttunutta talvea, vaikka aurinko paistaa lähes polttavana.
♥ Vielä kertaalleen alamme järjestellä aktiviteettia keväälle, toukokuulle olohuoneconia, ja mainostaa muiden tapahtumia. Vielä pitäisi päättää, tarjoaisinko spefi-kirjoittajakurssia opistolle myös ensi lukuvuodeksi vai voisiko saman työmäärän käyttää ennemmin vastaavan kirjoittajaoppaan tekemiseen?

 


 

21.3. Ma. Tänä aamuna STUK:n ylijohtaja Laaksonen oli viimein saatu myös Suomen kamaralle. Ehkä ei olisi pitänyt. Laaksonen kommentoi yhtä ylimielisesti Japanin polttoainesauvojen paljastumista kuin Kiinasta tavoitettuna, mutta kotimaisten voimaloiden riskeistä hän ei suostunut edes puhumaan riskeinä.
♥ Ylipäänsä voimaloiden ja niiden riskien suhteen ARVIOINTI on se sana, joka eniten tuntuu ärsyttävän STUK:n edustajia. Viime viikolla joku niistä suostui sanomaan, että AIEMPIA ARVIOINTEJA on tutkittava uudelleen, mutta mitään uutta arviointia ei tarvita. Poliitikkojen ehdottamat "stressitestit" voimaloille saavat STUK:n äijäviisaat niin raivon partaalle kuin kyse olisi heidän henkilökohtaisten sauvojensa paljastumisesta.
♥ Kansalaisena olisi kuitenkin syytä huolestua jo siitä, että SÄTEILYTURVAN ylimmäisenä vastuuhenkilönä on sellainen päällikkötaho, joka ei suostu keskustelemaan oman alansa riskitekijöistä. Kun toimittaja esimerkiksi tämän aamun lähetyksessä (klo 9:n tienoilla, Yle1) yritti tiedustella Laaksoselta, miten todennäköisenä hän pitää Risto Isomäen visioita Loviisan ydinvoimalan puutteista (meriveden nousua ei ole huomioitu, vartiointi on vaillinnaista), ei Laaksonen suostunut vastaamaan suoraan kysymykseen muutoin kuin Isomäen henkilöä pilkkaamalla.
♥ Jep, Laaksonen on varmaan POLIITTISESTI oikea henkilö STUK:n palopäälliköksi, mutta muuten hän on itseään isompi riskitekijä kun kyseeseen tulee suomalaisten luottamus niihin aikapommeihin, joita STUK käy siunaamassa milloin mihinkin kolkkaan maailmaa.

♥ Iltapäivällä jatkan varusteluja vaalien jälkeiseen elämään eli käyn uusimassa passini. Jos kansallissoinistit pääsevät valtaan, ei ihmisille ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin jättää tämä maa ja lähteä länteen (?) etsimään jotain parempaa. Niin ovat esi-isät tehneet aina ennenkin, onpa syy ollut sitten millaisesta taantumasta tahansa.
♥ Voi tietysti olla, että kansallissoinistit hallitukseen päästyään ensi töikseen sulkevat Suomen rajat. Mutta siihenkin olemme varautuneet: S ilmoitti meidät purjehduskurssille, jotta mahdollisuutemme livahtaa tutkan alta yli Itämeren ovat ainakin hieman paremmat kuin muilla hyvinvointipakolaisilla.
♥ Passin hakeminen tuntuu sinänsä absrudeimmalta osalta näitä maastalähtösuunnitelmia. Luulottelen, että poliisitalon virkailija istuttaa minut valkoiseen huoneeseen, selailee kiireettä papereitani ja huomauttaa että Soikkeliltahan on näköjään otettu sormenjäljet aiemminkin.
Vaan passin, tuon länsimaisen elämäntavan tärkeimmän luottopaperin saa nykypäivänä yhtä nopeasti ja helposti kuin kirjastokortin. Luukulla istuva virkailija ei ehdi juuri edes vilkaista hakijaa, kiinnostuneempi hän on tämän biometrisestä eli digikelpoisesta jakojäännöksestä. Minä häivyttyy.

 

23.3. Ke. Aamun Hesarissa joku valitti hartaasti päiväkotien kolkosta ilmapiiristä ja siitä, miten vanhemmat eivät edes halua nähdä, miten niissä todella hoidetaan heidän kakaroitaan.
Taisipa olla taas helsinkipitoinen valitus. Todellisuus ainakin meidän lapsemme päiväkodissa on aivan muuta: lapset istuvat kiltisti järjestyksessä odottamassa aamunavausta ja vanhemmille raportoidaan tunnollisen tarkasti miten heidän oma mukulansa on pärjännyt viime päivinä, niin sosiaalisesti kuin kasvukelpoisena yksilösuorittajana.
♥ Voisi tietysti sanoa, että päiväkoti on YHTÄ EPÄONNISTUNUT meidän lapsemme kasvatuksessa kuin me vanhemmat, kun se ei ole saanut Almaa sosiaalistumaan muihin lapsiin.
Mutta kun päiväkodit sentään ovat viime kädessä tarkoitukseltaan parkkipaikkoja, riippumatta siitä kuinka hyvää (Tampereella) tai huonoa (Helsingissä) hoitoa niissä saavat, niin syyllistävä sormi pitäisi osoittaa kyllä nykypäivän ihmis- ja lapsikäsitykseen yleisesti. Eli vielä kerran kiusata ihmisiä sillä perimmäisellä kysymyksellä: miksi helvetissä niitä kakaroita ylipäänsä pitää tehdä, jos niille ei ole muita omia paikkoja tässä yhteiskunnassa kuin parkkipaikkoja?

 

24.3. Ilmastomuutoksen vaivaamassa maailmassa yhä useammin päivän tyypistävä sää ei perustukaan siihen, mitä tavaraa taivaalta tulee, vaan millaisella VOIMALLA se tulee.
♥ Sama pätee mediailmastoon. Medialla on valmiit sapluunansa uutisille, riippumatta siitä, kuinka monta tuhatta kuolee Libyan taisteluissa tai kuinka monelta miljoonalta japanilaiselta loppuu juomavesi. Ratkaisevaa on vain se, millaisella voimalla uutinen saadaa milloin puhallettua lävitse laitteista - sillä kunkin uutisen perimmäinen merkitys on siinä, miten nopeasti se tekee tilaa SEURAAVILLE UUTISILLE.
♥ Ja tämäkin on toki todettu aiemmin, mutta ei näin korostuneesti: media ei ole mesitsi vaan massage, hiekkapuhallettua hierontaa kaiken nähneiden länsimaisten kuluttajien kasvoille.

♥ Viimeiset viattomat median uhrit ovat savolaiset.
Tulipa taivaalta muutama lumihiutale enemmän tai puhalsipa tuuli normaalia lujemmin, niin tuhannet savolaiset jäävät ilman nettisähköä.
Tänään ne olivat yrittäneet uutta ennätystä ketjukolarissa: SATA AUTOA samaan läjään Kallansilloille, koska savolaiseen sumeaan logiikkaan ei sovi ajatus, että jokin voisi ehdottomasti pysäyttää tai lakata toimimasta.

 

24.-26.3. Vilkas vieraista tämä viikonloppu. Torstaina yöpyivät ystävät J&S, perjantaina kirjailija A, ja lauantaina mummo H.
Lopulta pääsimme itsekin kyläilemään, olohuoneteatteriin eli Tilassa-nimiseen kahvilaan aivan kodin lähellä. Kummi T oli ohjannut sinne näytelmän, joka oli mukavan rosoinen ja improttu huolimatta ammattilaistyöstä - ja vieläpä scifiä teemoiltaan.
♥ Yhtä hyvä onni meillä ei ollut torstaina, kun yritimme löytää näytelmän, johon olisimme vieneet hesalaisvieraamme. Tampere on oikeasti tavattoman surkea teatterikaupunki, sillä laitosteattereissa pyörii lähinnä samanlaista junttifarssia ja -musikaalia kuin Hesassa, eikä pienten näyttämöiden muutamiin harvoihin esityksiin pääse jollei osta koko esitystä kuukautta aiemmin.

♥ Yhtään paremmin ei mene, tietenkään, muulla kulttuurilla, joka yrittää mahduttautua noiden massaproduktioiden väliin. Lauantaina STk:n propellipäät järjestivät Pispalan kirjastossa scifiä ja sen ateljeekritiikkiä käsittelevän tilaisuuden, johon yleisöosallistuminen oli nolla.
Paikalla olivat tietysti järjestön omat skihviuskovaiset, sekä uskomattoman hieno näyttelykokoelma lajin klassikoista (myös bulkkiosaston tunnetuimmista, kuten alla kuvasta näkyy).
Jos vain hinnasta olisi alkanut neuvottelemaan, niin tämä olisi ollut elämäni paras tilaisuus perustaa scifi-divari.


Nyt ehdin kerätä laatikoista sylin täyteen kirjoja ennen kuin muistin vilkaista hintalappua seinällä: vitonen pokkareista ja kymppi kovakantisista.
Niinpä ostopino hupeni nopeasti kahteen kirjaan: Silverbergin mielenkiintoisesti koottu vaihtoehtohistoria "Roma Eterna" ja Robinsonin ilmastomuutostrilogian puuttunut päätösosa. Ennuste niiden lukemisaikataulusta lienee 'joskus kesällä'.

 

27.3. Su. Tuuli jatkui kylmänä ja kovana neljä päivää eikä keväästä näkynyt kuin etäisiä valomerkkejä. Tänään on tyynempää, mutta S ja A hieman sairaana, lapsella jatkuu ummetus jo kolmatta viikkoa, joten pysymme sisätiloissa.
Kaikenlaiset deadlinet suhisevat lisäksi vastaan, kun maaliskuu kohta loppuu... tuntuu kuin oman elämän arviointi olisi yhtä mielipuolista veikkailua kuin japanilaisen ydinvoimalan säteilyarvot, jotka voivat heittää KYMMENEN MILJOONAN kertoimilla.
♥ Hitto miten helppoa insinöörin hommat ovatkaan!
Ihan sama laskeeko arvoja auton vai ydinvoimalan päästöille, numerot voi ravistaa kimonon hihasta ja antaa sakepäisiä varoituksia EVAKUOIKAA TÄMÄ PLANEETTA.
♥ Ja kaikkein helpoin on duuni kuvainnollisiin johtotehtäviin päässeellä insinöörillä, niin kuin STUKin Laaksosella, jonka ei tarvitse antaa arvioita muusta kuin vieraiden kulttuurien uskottavuudesta.
Jep, tällä menolla Laaksosessa on ydinainesta persujen pressaehdokkaaksi.

 


 

 

28.3. Ma. On vaikea kuvitella, että mikään mitä Fukushimassa vielä tapahtuisi, voisi oikeasti muuttaa muun maailman media-asennetta, ydinvoimapolitiikasta puhumattakaan.
Vaikka Fukushiman kaikki reaktorit pamahtaisivat ja "ydinkatastrofin" sijaan media joutuisi lainaamaan seuraavat superlatiivit Ilmestyskirjasta, niin silti suhtautuminen Japaniin olisi ihan yhtä kuolemanjäykkää ehdottomuudessaan, ja kiteytyy valitettavan hyvin juuri ns. asiantuntijoiden, sekä teknologia-alan että poliitikkojen kommentteihin: "itsehän aiheuttivat sotkunsa"; "mitäs eivät ajoissa korjanneet voimaloitaan heti tsunamin jälkeen"; "kyllä meillä heti huomattiin miten väärässä niiden lukemat olivat"; "eivät ne edes halua tehdä kunnollisia turvalaitteita"; "tuskin ne edes ymmärtävät mitä niille sanotaan"; jne.
TÄLLAISIA ovat asenteeltaan niin STUK:n kuin suomalaisten poliitikkojen puheet Japanin tapahtumista, EIVÄTKÄ ne muuksi muutu, vaikka koko Japani uppoaisi ydinhautaan.
"Kyllähän korealaiset tekee samat kamat halvemmalla", sanoisi tyypillinen suomalainen poliitikko, jos Japani lakkaisi olemasta.

♥ Mitä parempaa todistusta suomalaisuuteen sisältyvästä rakenteellisesta rasismita tarvitaan?
Mitä parempaa osoitusta siitä, että kokonainen kansa on menettänyt suhteellisuudentajunsa siitä, että kyse on edelleen samasta ihmislajista samoine virheineen niin kulttuurissa kuin teknologiassa?

 

29.3. Ti. Lapsen ummetus on kestänyt nyt eri asteissaan kolme viikkoa. Mitä ilmeisimmin se on ns. toiminnallista ummetusta, johon on vielä vaikeampi keksiä parannusta kuin ruokavaliosta johtuviin ongelmiin. Samalla sitä huomaa, kuinka keskeisessä roolissa erilaiset vatsantoimintaa aktivoivat funktionaaliset ruokatarvikkeet ja lääkkeet ovat tässä itsensä KIRJAIMELLISESTI paskanjäykäksi ylensyöneessä yhteiskunnassa. Yhtään paremmin tämä Suomi ei tunnu selviävän maailmassa kuin 3-vuotias lapsi, yhtään enempää tajuavan omaa tilaansa.
♥ Muutamassa kuukaudessa Alman huomio- ja tulkintakyky on toki kehittynyt niin paljon, että ruumiintoimintojen barbaarinen ylivoima tuntuu senkin vuoksi kammottavalta. Hän osaa jo yhdistellä ideoita toisiinsa vääntelemällä sanoja ("Sinä olet poika ja minä olen äitityttö") ja muuttamalla sanat leikiksi, osaa kertoa mitä ovat hänen lemppareitaan eläimissä, kavereissa, leluissa ja elokuvissa, osaa imitoida vanhempiensa fraaseja oikeassa kontekstissa ("Täällä on hyvin, hyvin liukasta") ja kertoa jopa näkemistään tai kuvittelemistaan unista ("Lohikäärme tuli sisään ja äiti ratsasti sillä").
Mutta ruoka on jotain mikä on milteipä luonnottomin osa hänen elämäänsä. Onko siihen biologinen vai kulttuurinen syy, kumpaa enemmän, sitä on mahdotonta sanoa, vaikka lapsiolentonsa elämää seuraisi 17 tuntia vuorokaudessa.

 

ENSIMMÄINEN SUOMALAINEN TIETEISROMAANI Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras Suom. Antti Autio Gummerus 2011 Hannu Rajaniemen englanniksi kirjoittama esikoisromaani (2010) on ollut maailmalla menestystarina, jollaisesta haaveilevat takapihojen rocktähdet. Nyt kun teos on saatu myös suomeksi, on ilo todeta, ettei kyse ole vain eksoottisesta esikoisteoksesta. Jopa suomennoksesta välittyy Rajaniemen kyky puhutella kolmessa rekisterissä: englanniksi, suomeksi, ja teoreettisen fysiikan satuhahmoilla: "Foboit ovat eloperäisiä taistelukoneita, joita vastaan Oubliette on kamppaillut vuosisatojen ajan. Ne lisääntyvät luomalla miljardeja virtuaalisukupolvia ja muuntelemalla itseään tulosten perusteella." Kvanttivaras on myös siitä esimerkillinen lajiromaani, että se ylittää lajin muodolliset rajat ja puhuttelee ketä tahansa kurinalaisen fantisoinnin ystävää. Juonta ei juuri ole, mutta yksittäisten tilanteiden tarkoitus on perusteltu ja keinotekoisetkin olennot tunnistettavia motiiveiltaan. Rajaniemen kuvaamat olennot ovat kaikkinäkeviä ja lähes kaikkivoipia. Erityistä kiinnostusta hän tuntee identiteettien kopioitavuuteen ja läpinäkyvyyteen. Tematiikkansa ansiosta tarinaa lukee myös vertauskuvana oman aikamme "ubiikkiyhteiskunnasta", jossa kaikki on verkottunutta informaatiota. Tarinan päähenkilö, mestarivaras Flambeur, on ainoa ihmisen tapainen olento. Romaanissa esiintyvät kollektiivimielet ja virtuaaliaseet on kuitenkin esitelty niin johdonmukaisesti kuin romaanilta voi edellyttää. Kosmoksensa laveudessa ja metafysiikkansa leikkisyydessä Rajaniemen tyyli muistuttaa jotain Ian M. Banksin ja Stanislav Lemin tieteisfantasian väliltä. Uudissanoilla paisuteltu kuvaus on toki myös tyypillinen debytoijan oire: "Paikallisten gogolpiraattien kanssa yhteistyötä tekevät Sobornostin soluttautuja-agentit arvelevat, että tzaddikeilla voisi olla jonkinlaisia yhteyksiä zokusiirtokuntaan, joka asettui kaupunkiin protokollasodan aikana." Moinen ryöpytys edellyttää lukijalta hidasta sopeutumista kielikeskeiseen maailmaan, aivan kuten omaperäinen symbolistinen runous. Antti Aution tekemä suomennos kuulostaa peräti sujuvammalta proosakerronnalta kuin Rajaniemen suomeksi kirjoittamat novellit. Ilmeisesti tieteisfiktion luovin ilmaisukieli on tosiaankin englanti, jossa tieteen ja rock-henkisen fiktion ilmaisut sujuvasti limittyvät. Skotlannin kirjallisten piirien innoittamana ja englannin elvyttämänä Suomi on nyt saanut Hannu Rajaniemessä ensimmäisen Oikean Tieteiskirjailijan. Markku Soikkeli
30.3. Anders A näkyi väitelleen viime perjantaina miestutkimuksellaan Suomen armeijasta - eikä asiasta näkynyt mainosta missään. Niin huonosti sitä on selvillä muiden yliopistojen merkkitapauksista, vaikka kuinka eletään informaation ylitarjonnassa.

♥ Sellaista ylipäänsä on 2000-luvun tiede, että usein löytää itselleen läheiset aiheet ja näkökulmat muilta oppialoilta eikä omaltaan. Vaikka kaikkea teorian rakennusta selitetään humanistisella alalla vuoropuheluksi aiemman tutkimuksen kanssa, ei oikeaa dialogia pysty syntymään kuin interventioilla muiden oppialojen tutkimuksiin. Paitsi jos tutkija on tosi nero ja niin omapäinen, että hänellä riittää "riideltävää" myös oman alansa tutkimuksien kanssa.
Ja kun taiteentutkimuksen alat ovat hyvin pieniä porukoiltaan, ei näissä neroja näe kuin ohikiitävänä väläyksenä - kun ne jättävät opinnot kesken toisena opiskeluvuonnaan, niin kuin Tapanimäen Jukka.

♥ Harvinaisen pöljäksi tunnen kuitenkin itseni, kun kiireellä ryhdyn väsäämään abstraktia Puolan Lublinissa järjestettävään sf-konferenssiin. Vaikka aihe olisi kuinka läheinen, siitä on tuskallisen vaikea vääntää ajatuksia englanniksi.
Lisäksi, tietenkin, on päivää vajaa abstraktien deadline. Kesken raapustelun käyn vilkaisemassa vielä konferenssin verkkosivuilta, miten pitkää paperia ne oikein vaativatkaan. Ja vasta sitten huomaan varoituksen, joka on äskettäin lisätty kaltaisteni euronomadien tähden: "please note that all conference presenters must be members of SFRA".
♥ Siihen sai kiire jäädä. On kuulemma ainutlaatuista, että kansainvälinen mutta amerikkapitoinen SFRA suostuu tulemaan Euroopan maaperälle, mutta yhtä perverssiä olisi se, että liittyisin johonkin jenkkivetoiseen järjestöön.
Paljon enemmän kansainvälisessä sf-tutkijoiden kokouksessa oppisi kuin fandomin ryyppyreissulla Tukholman Euroconiin. Mutta konferenssin sivuilta ei juuri näy rohkaisua ulkopuolisten osallistumiselle tapahtumaan. Hmm.

♥ Koneen suljettua katsomme Saaran kanssa STNG:n klassikoihin kuuluvan "Sarek"-jakson. Siinä genrekoulutus tälle illalle.

 


 

2011 - huhtikuu

 

1.-3.4. Kaksi vuorokautta ilman ihmiskasvoja. Kaksi vuorokautta vain tuulen suhinaa, sulavan lumen lorinaa, lintusten sirkutusta. Kaksi vuorokautta lumenluontia, romaaninlukua, saunanlämmitystä, mökkielämää, jossa maailma medioineen ja kalentereineen kutistuu etäisiksi muodollisuuksiksi.
♥ Kaksi vuorokautta savolaisessa metsämökissä, sikanautapurkki ja päivämääränsä menettäneitä kaljapulloja.
Mennen tullen junamatkalla lapsi ja sen äiti samassa matkassa, mutta unet kuitenkin niin omaa, niin kaukaisia kaikuja, ettei niille ole mitään merkitystä kevään etenemisessä tai elämän taantumisessa.
Pystyin lentämään rapakoiden jäätynyttä pintaa hipoen, pystyin tunnistamaan maiseman sunnuntaiksi sen seepiasävystä, tietämään elämän tai todellisuuden taakse jääneeksi, koska seuraavalla sukupolvella oli likaiset valkolakit ja trenssitakit, sellaiset joita saattoi vielä 80-luvulla nähdä naisten juhlavaatteina - ja nekin nuoret jotka olivat kaulaan asti pukeutuneet eläinnäytelmää varten takertuivat toisiinsa kuin pelästyneet lapset. Myös itselläni oli valkolakki, mutta tiesin sen merkiksi siitä, mitä olin jo menettänyt, ja ajattelin mennä kirjastoon lukemaan sunnuntain Hesaria - aivan kuten 80-luvulla oli tapana.

 

5.-6.4. Ti. Voisikohan lapsensa ilmoittaa Jehovan Todistajaksi, ihan vain jotta säästäisi 3-vuotiaan siltä järjettömyydeltä, että hänestä on otettava 4 tuubia verta ummetusoireiden taustalla olevien "vakavampien" sairauksien poissulkemiseksi?
♥ Mutta Alma kestää verenjuoksutuksen urheasti, kertoo äitinsä, joka nämä (minun mielestäni) sietämättömät ihmishoitovastuut kestettyään lähtee vaihteeksi Helsinkiin viettämään taiteilijaelämää, siis esikoistyttärensä kärsimyksistä esikoisromaaninsa julkaisujuhlaan.
♥ Seuraavana päivänä Alma kieltäytyy laastarin poistamisesta, koska hän on lasten tavoin siitä ylpeä kuin sotilas mitalistaan. Iltapäivällä Iisa pelastaa jälleen kerran puoliboheemin perheemme hakemalla Alman hoidosta minun puolestani. Illalla lapsi kuitenkin alkaa kuitenkin saada tarpeekseen poikkeusolojen ketjuuntumisesta (lääkäri > verinäyte > äidin poistuminen > lapsenvahti) ja puhkeaa niin tolkuttomaan itkuraivariin, etten ole sellaista ennen nähnyt.
Kevät etenee jossain ihan toisaalla.

 

7.4. Nyt luulisi kaikkien viimein uskovan, että minulla ei ole kännykkää, kun kerran Tuomas Enbuske on kiitellyt radiossa vaimoani sen lainaamisesta - "jotta saatiin Tampereelle saakka yhteys".
Enbusken lihavieraina ohjelmassa oli raskaan sarjan älykköjä, joten sikäli olin poikkeuksellisen iloinen, että sain vastailla oman osuuteni aiheesta "Onko teknologialla oma tahto?" langattomalla etäisyydellä.

♥ Päivän läpi sataa, töitä kertyy kuin laariin, mutta nehän voi puskuroida tietokoneen kovalevylle, lähteä syömään intialaiseen, hakea jälkiruoaksi jamaikalaista (musiikkia!), palailla työhuoneeseen märkänä suomalaisesta talvisateesta.

 

8.-10.4. Mitä aurinkoisempi kevätpäivä, sitä impivaaralaisemmaksi muuttuu suomalaisten käytös - käytännössä se kiteytyy autojansa huudattaviksi kaksikymppisiksi miehiksi tai sellaisiksi itsensä kokeviksi, panssaripaitaansa ahtautuneiksi äijiksi.
Ei suomalainen äärioikeisto syrjäytyneisyyttä edusta muutoin kuin ratin ja istuimen välissä kasvaneiden äijien putkikatseisuutena.
Niinpä jokainen ääni porvareille on samalla yksi myönnytys lisää kaikelle sille antihumanismille mitä ei tarvitse erikseen ajaa, vaan joka muuttuu porvariston suosimista olosuhteista putkikatseisten ärsykereaktioiksi, kun niille annetaan oikeutus.
Ja kun kysymys politiikan sukupuolesta on täysin kadonnut horisontista ja pakotettunakin muuttunut kysymykseksi seksuaalisten vähemmistöjen ihmisoikeuksista, niin menee vähintäänkin kaksi vuosikymmentä - jollei kaksi vuosisataa - ennen kuin 00-luvun suomalainen konservatismi ymmärretään äijäaatteiden paluuksi.

♥ Niinpä kun lasta ulkoiluttaessa kuuntelen radiosta Satu Hassin haastattelua, tulee epätodellinen fiilis - vähän kuin kuukausi aiemmin Japanin ydinkatastrofia ilmateitse seuraillessa - että VARSINAINEN moniarvoinen politiikka tapahtuukin suomalaisten puolesta jossain Brysselissä, ja että EU on kansainvälinen salaliitto Suomen ja Unkarin ja Kreikan kaltaisten machoitsetuholla varustettujen kansojen pelastamiseksi omalta itseltään.
Ei Hassi siis mitään sukupuolieroista puhunut, mutta puhuipahan vaan järkevämmin kuin keskimääräinen suomalaispoliitikko, ja juuri niistä asioista, jotka ihan aikuisten oikeasti vaikuttavat arkeemme: liian pitkävaikutteiset kemikaalit ja liian lyhytvaikutteiset byrokraatit.

♥ Sunnuntaina olisi hieno sää ulkoilla myös metsässä saakka, mutta omaehtoisen retkeilyn sijaan teenkin pitkän polun Roma Eterna -romaaniin, se kun muistuttaa cinemascopelle levitettyä elokuvaa.
Silverbergin romaani on ehkä kirjallisesti edustavimpia spefi-romaaneja mitä olen kohdannut, mutta kuitenkaan en suosittelisi sitä kellekään spefin harrastajalle: onpa kuvaus miten huoliteltua tahansa vaihtoehtohistorian ulkoisten elementtien viimeistelyssä, niin juuri alalajinsa keskeistä jännitettä, ovatko yksilöt vai kansant historiankulkujen toimijoita, se käyttää tylsästi - jopa uskonnollisella paatoksella, kuten viimeistä tarinaa joutuu väkisinkin tulkitsemaan.
Kaiken onneksi (?) luen sunnuntaina loppuun myös Sami Parkkisen scifi-romaanin Punainen pyörre, joka on mihin tahansa kirjaan verrattuna kammottava sekasotku - mutta suorastaan hälyttävän huono romaaniesineenä, jota Gummerus kauppaa selvästikin mahdollisesti bestseller-kustanteensa eli Rajaniemen romaanin lajioletusten siivellä: "Kaikki mikä näyttää kansikuvaltaan scifiltä ja tuntuu sisällöltään omituiselta on sitä yhtä ja samaa tavaraa", uskottelee Gummerus, lyhytvoittoisen viinatrokarin viisaudella.

 

13.4. Eräs muistitikulla unohtuneista artikkeleista on nyt lisätty VerkonAatokseen: raportti CrimeTime-kustantamon perustamisesta ja sen erinomaisen kiinnostavasta vierailusta Tampereella kolmisen viikkoa sitten.

♥ Tänäänkin olen raporttireissulla, kun VanderMeerien pariskunta vierailee Tampereella keskustelemassa paikallisten spefi-kirjoittajien kanssa genrejulkaisemisen ongelmista. Tilaisuus on hyvin maanläheinen, ehkä liiankin amerikkalainen kirjoittajien peruspsyykkauksessa.
Toisaalta VanderMeerien pariskunta on jälleen eräs esimerkki siitä, miten Suomen scifi-fandom vetää puoleensa maailmanluokan huippunimiä, jotka ovat valmiita yöpymään paikallisen harrastajakunnan nurkissa ja juttelemaan yhtä lailla meikäläisten pöytälaatikkoteksteistä kuin lemmikkikissoista.
♥ Yleisötilaisuutta seurannut ravintolailta osui Plevnaan, jossa jokin sinänsä siistiä jatsia soitteleva bändi onnistui hukuttamaan suurimman osan keskustelusta. Ann VanderMeer istui meidän pöydässämme ja kertoili mm. maailman tunnettuimman jumalatursas-asiantuntijan (siis miehensä) suhteesta lentäviin jättiläistorakoihin.
Juh. Tätä syvempää lähdeaineistoa ei voisi kuvitellakaan saavansa esitelmään "Hyönteiset spefin motiivina".

 

15.-17.4. Kun selkänsä kääntää, niin kevät tulee kaupunkiin.
Vietimme ensimmäistä täyttä kevätviikonloppua kuitenkin Helsingissä, ja ehkä se onkin viisasta ottaa vastaan kaikki katujen kuivumiseen ja suomalaisten pöljistymiseen liittyvät vuodenaikaiset rasitteet toisessa kaupungissa kuin asuinpaikassaan.
♥ Perjantaina Helsinkiin pakotti SARVin hallituksen kokous, jossa keskusteltiin mm. tietokonepelien kritiikistä. Harvoin saisi missään muutoin kuullakaan taidekriitikon suusta, että tietokonepelit ovat "saastaa", sillä yleensä taidekritiikko ei tulisi edes sille etäisyydelle sarjakuvista, rock-musiikista tai tietokonepeleistä, että pääsisi osoittamaan sormellaan Taiteen esteettistä puhtautta uhkaavaa ilmiötä. Mutta näin siis vielä vuonna 2011.

♥ Yövyimme viimeistä kertaa Arabian mummolassa. Vastedes pidemmät reissut Helsinkiin tarkoittavat turisteilua, mikä onkin ainoa viisas tapa vierailla tuossa kuolevassa kaupungissa.
Lauantaina ohjelmassa oli sekä Helsingin alempiin että ylempiin kerroksiin tutustuminen. Kellarikerroksen alakulttuuritiloissa, sikäläisellä Domuksella, näimme vielä kerran VanderMeerin pariskunnan hillittömäksi repeytyvän standup-shown ja Saara osallistui ensi kertaa spefi-kirjailijana fandomin vanhimpaan viihdeformaattiin eli paneelikeskusteluun.

♥ Tämän Tähtivaeltaja-päivän olisi suonut jatkuvan pidempäänkin juu, mutta meitä odotettiin jo Haagan ylevässä kissahotellissa, missä tapasimme Onni-kissan (kuvassa) tovereineen ja henkilökuntineen.
Viimeiset auringonsäteet näkyivät kissahotellin ikkunaan vielä kello yhdeksältä, mutta kun herättelimme Alman ja rullasimme kohti bussipysäkkiä, oli kaduilla jo pimeä.
Omaan hotelliimme meillä oli vuosi sitten ansaittu voucher, joten nukuimme erityisen tyytyväisinä ja tajuttomina - herätäksemme tähän enteellisen tuuliseen päivään, demokratian viimeiseen arkipyhään, jossa kansa äänestää itsensä näköisen eduskunnan ja itsensä tapaisen hallituksen riistämään heikoimman kolmanneksensa hengiltä.
♥ Ainoa hyvä puoli vaalipäivässä onkin se, että tämän kestettyään voi taas avata aamun lehden ilman että tarvitsee kahlata ensin läpi koko sitä saatanan matelijanäyttelyä, jossa toinen toistaan teennäisemmät taulunaamat myyvät vuosisadan takaisia periaatteita eilispäivän mainoslauseilla.
♥ Koskaan aiemmin en ole äänestänyt eduskuntavaaleissa ensisijaisesti puoluetta, mutta nyt en olisi voinut kuvitella äänestäväni mitään muuta kuin vassaria. Onneksi lähiehdokkaissa oli sekä valinnanvaraa että täsmäpoliitikko, yliopiston luottamushenkilö. Ja tällaisena aikana, jossa luotettavuus on viimeinen suomalaiseen politiikkaan sopiva sana, ei muuta vaihtoehtoa oikeastaan olekaan kuin äänestää todellista luottamushenkilöä.

 

20.4. "Haec autem in figura facta sunt nostri"
Sääkin muuttui kansallisemmaksi, kun Suomi astui persujen ja kokkareiden myötä ainakin 80 vuotta taaksepäin historiassaan.
Edes se kolhu jonka omahyväiset Vihreät saivat suosioonsa tai se Kosminen Oikeudenmukaisuus joka manifestoitui taas kerran kepulaisten kärsimyksenä, eivät pahemmin lohduta. Vaikka vaalit ovat todiste siitä, mitä muutenkin tiedämme, sen tuominen julkisuuteen jonkin tahon "voittona" on rumaa ja rikollista; "in figura facta".
♥ Miten voisi kunnioittaa, saati ymmärtää, demokratiaa, joka ei johda demokratian osapuolten KEHITTYMISEEN?
Päinvastoin, näyttää siltä, että Suomi tarvitsee demokratiaa vain pitäytyäkseen impivaaralaiseksi nimetyssä eristäytyneisyydessään. On jotain Suomelle tunnusomaista, että junttien näköalattomuutta on tälle protestanttikansalle siunaamassa katolinen makkaramies, aivan kuin miekkalähetys pitäisi toistaa tuhannen vuoden välein, jotta turvemajoissaan mörkkivä kansa tuntisi olevansa uhattuna ja ottaisi uudet tyranninsa vastaan niin kuin pelastajat.
♥ Paikallisesti tämä muutos merkitsee sitä, että maakunnat taantuvat entisestään, samalla kun polikset politisoituvat. Esimerkiksi vassareiden kannatus, kuulemma, kasvoi Tampereella yhteensä 1744 äänellä, mutta muualla Pirkanmaalla se menetti yli 3200 ääntä edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna.
Tästä on paha jatkaa. Kysymystä poliittisesta sitoutumisesta ei voi enää esittää muodossa "kenen joukoissa seisot" vaan enintään "kenen joukkoja hajoitat".
Kaunis lohdutus, sentään, kun tänään lounaalla historiantutkija löysi nimen soinilaiselle politiikalle: "ULTRAMONTANISMI".

♥ Well. Vaikka vaalien jälkeinen elämä ei järin valoisalta tunnu, niin jotain hyviä uutisia saapui avaruudesta eli Amerikasta: Asimov's Science Fiction laittoi varovaisen positiivista palautetta BB-agentuurin kautta lähetetystä novellistani, joten lähetin agentuurin kautta ne kaksi novellia, jotka Liisa on jo aiemmin kääntänyt, tarkistettavaksi natiiville amerikantajalle, ja sitten ne ehkä etenevät Asimov'sille...
On toki hieman vaikea kuvitella miltä "Jännittävää olisi nähdä pihalla dinosauruksia" -tyyppinen pervoproosani näyttäisi Asimovs'in sivuilla, mutta toisaalta... ehkä spefikin laajenee maailmankaikkeuden mukana...

Ja sen mukaisesti päivän isoin scifi-typo, tällä kertaa YLEn uutisoinnissa:
"Turkulaislaite pyydystämään pimeää ainetta avaruudesta
Pitäisi varmaankin olla: 'Turkulaiset pyydystämään pimeää ainetta avaruudesta'?

 

26.-27.4. Pitkän pääsiäisviikonlopun olimme Kuopiossa laiskistumassa. Tampereella tuntuu kevät edenneen sillä välin kesäksi, vaikka ennenaikaista lumettahan se aina merkitsee, takatalven mahdollisuutta juhannukseen saakka.
Vihreä tulee kuitenkin talomme edessä oleviin koivuihin puolessa vuorokaudessa, maanantai-illan ja tiistaiaamun välillä.
♥ Kahtena aamuna pitkä kävelyretki läpi Kaupin metsän. Ensin yksikseen, sitten Saaran kanssa. Lapsi jää päiväkotiin, yksi kerros vähemmän vaatteita yllänsä, mutta ei juurikaan kepeämmin mielin. Etenkin iltaisin hän on aina vain vihaisempi - ja meillä on aina vain vähemmän motivaatiota syventyä väsyttämään häntä leikein ja lauluin.
♥ Edes herra Tapolan pupuvierailu ei ole tehnyt Almaa kiltimmäksi. Aamuisin hän muistaa vasta vähitellen, kuka on meillä kyläilemässä ja että hän voisi käydä tarkistamassa mitä vieras pupuhastelee.
Mutta kolmivuotiaassa sen jo siis näkee, miten PITKÄSTYTTÄVÄNÄ tämä maailma näyttäytyy - ja sellaisena pysyykin niille kaikille jotka eivät opi oman luomisen riemuja. Niille miljoonille, jotka hädin tuskin osaavat lukea kirjaa syvemmältä.

♥ Yliopistolla tämäkin viikko on niin repaleinen, ettei opiskelijoita, saati opettajakuntaa juuri näe talossa. Seminaarit on kuitenkin pidettävä, jottemme joudu istumaan täällä vielä kesäkuussa - ja kahden viikon kuluttua alkaa lukuvuoden gradusuma, mistä selvittyä onkin sitten ansainnut kesään liukenemisen kaikkine runollisine toiveineen ja viineineen.

 

29.4. Päivän kuuma scifi-uutinen: "Superman threatens to renounce US citizenship"

Ja jos Teräsmies on valmis luopumaan kansalaisuudestaan vastalauseena maansa oikeistolaistuvalle politiikalle, niin miksipä emme seuraisi hänen esimerkkiään?
Miten olisi 'Iloisten Kuuhunmuuttajien Puolue'?

Merkkejä siitä, että kulttuuri jättää Suomen rottia nopeammin tulee saman päivän uutisissa, kun Erkkomafia myy wanhan perinteisen kustantamon ruotsalaisille... eikä kukaan nosta syytettä epäisänmaallisesta toiminnasta...

 

Vappu 2011

Vappuaattoa vietämme kotosalla, jälleen kerran kummisetä puolisoineen pelastaa juhlan ja lauantain, saamme pelata ja lastakin peluutetaan.

Sunnuntaina käymme ulkona marssiaksemme vasemmiston mukana. Tuuli on hyinen ja välillä pyryttää hieman lunta. Tunnelma ei ole voitokas, vaan pikemminkin nääntynyt, ja toisaalta... vaikkei marssijoiden määrä näytä yhtään isommalta kuin 2 vuotta sitten (viime vuonna marssimmekin Tukholmassa), niin mukaan on tullut sentään ihmisiä, jotka kertovat saaneensa herätyksen marssimiseen järkyttävän vaalituloksen jälkeen.
Mutta sittenhän sitä pitäisi alkaa marssimaan joka päivä, jos Suomen oikealle taantumista mediasta seuraa?
Ja ehkä niin pitäisikin, marssia puolueväreissään jokainen päivä ja kuukausi?
Ainakin puen yliopiston vapputapahtumasta ostamani "PÄTKÄTYÖSSÄ"-paidan ylleni ja kannan sitä vastedes työpaikalla, jos vain sää sallii ja hikiläikät eivät leviä nilkkoihin saakka.

♥ Rauhallisinta vapussa oli kotitalon outo hiljaisuus, kun kukaan ei bilettänyt pitkänä juhlaviikonloppuna. Jopa lapsi tuntui rauhoittuvan monien raivokiukkuisten iltojensa jälkeen tai sitten hänkin pelästyi sitä, kuinka leutoa viikkoa seurasi pakkaskylmä viikonloppu.

 


 

 

1.5. "Yhdysvaltalaiset", kertoo uutinen, "ovat onnistuneet löytämään ja surmaamaan kauan etsityn fundamentalistijohtajan."
Enempää ei tarvitse lukea, enempää tietää siitä, miten länsimaat jatkavat pyhää sotaansa ja nimittävät tappotöitään "oikeudeksi", aivan kuten ne fundamentalistit joita jahtaavat. Mutta kun suomalainen perheenisä tappaa perheensä ja itsensä, sitä sanotaankin "tragediaksi", jonka SYYLLINEN on se JULKINEN SYYTTÄJÄ, joka ei pelastanut perhettä suomalaisen miehen perusluonteelta... esimerkiksi syy/öttämällä Ikaalisten juomaveteen testosteronipitoisuutta vähentäviä antisurmahormoneja? Eh?

♥ Yhdysvaltalaisten tappotöistä maailmalla en halua lukea yhtään enempää uutisia, vaikka niiden väkivaltaviihdettä iltaisin kulutankin kun lapsi on saatu nukkumaan ja ominta aikaa olisi omimpienkin maailmojen luomiseen.
Ehkä sitten loput uutisesta selviävät, kun Hollywood julkaiseee fundamentalistijohtajan täsmätaposta kertovan elokuvan - sellaistahan ei tarvitse kauaa odotella:

"Uutiskanava CNN:n mukaan fundamentalistijohtaja Johannes Paavali II:n ruumis löytyi Italian pääkaupungin sisäpuolella sijaitsevasta palatsista. Yhdysvaltain presidentin mukaan ruumis yritti tehdä vastarintaa amerikkalaisten tekemässä iskussa.

Johannes Paavalin johtama järjestö iski jo vuonna 1519 Amerikan maaperälle. Lähes 3 000 ihmistä kuoli. Paavali II oli kuitenkin ollut kadoksissa vuodesta 2005, jolloin Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hukkasi hänen tekohampaansa Via Appian pizzeriassa. Amerikkalaisvirkamiesten mukaan Johannes Paavalin ruumis jouduttiin tunnistamaan puhalluskokeella. Italialaisilla televisiokanavilla oli tosin näytetty jo pääsiäisaamuna kuvaa ruumiista, jonka arveltiin kuuluvan paikalliselle mafialle. CIA on julistanut tarkemmat tiedot tapahtuneesta autuaaksi."

 

7.5. Pitkästä aikaa olohuonecon, vaikka STk:n varsinaista tehtävää se ei tälläkään kertaa toteuta, siis spefi-KIRJOITTAMISEN edistämistä, koska ketään ei ilmoittautunut "Keväinen silmämeikki Sauronille" -työpajaan.
Mutta porukkaa oli kyllä paikalla niin mukavasti, että vastaavia olohuoneconeja kannattaa harkita myöhemminkin Kalevan leveysasteella: Matti & Lauri, Seppo, Atro, Christine, Niina, Erkka, Anne; vain Liisa puuttui perusporukasta ja sen vuoksi tapahtuman temaattinenkin sisältö jäi vähän vajaaksi.
♥ Alustukseni lisäksi heitin ehdotuksen uuden (oikeastaan ensimmäisen) suomalaisen verkkospefi-lehden perustamiseksi. Ei idea tyrmäystäkään saanut. Enää puuttuisi toimituskunta ja -organisaatio, johon STk itsessään tarjoaisi parhaat resurssit.
Omissa unelmissnani on Strange Horizons -tyyppinen julkaisu, joka vastaavaan tapaan koukuttaisi lukijoita ilmestymällä joka viikko ja tarjoamalla vähän kaikkea mahdollista, ehkä myös foorumin keskustelulle lehden arvosteluista ja artikkeleista.

 

8.5. Pakollinen äitienpäiväsunnuntai ei ole ihan yhtä lattea juhlapäivä kuin isänpäivä.
Patriarkanpäivää voi kieltäytyä juhlimasta, mutta äitienpäivä on jo samanlaisessa institutionaalisessa asemassa kuin kevät sinänsä ja yhtä vaikea sitä olisi KIERTÄÄKÄÄN.
Tämän ovat huomanneet myös kaikki ne, jotka ovat vallitsevan pakkobiologismin hyvinvoivia takarintamauhreja eli ne jotka ovat valinneet äitienpäivän aaton viettääkseen silloin kansallista "Lapsettomien Lauantaita."
Moinen teemapäivä on ylitäytetyllä planeetalla yhtä idioottimainen kuin "Munattomien maanantai" yliseksualisoidussa yhteiskunnassa, mutta nämähän ovat EDELLEEN niitä asioita, joista ei saa keskustella, niistä VOI vain räyhätä foorumeilla tai pahastua blogeissa - tai suomalaiseen tapaan säilöä sukupuolensa saunakammarissa kiljutynnyriin.

♥ Me toki vietämme äitienpäivää omassa rauhassamme niin kuin olisimme planeetan viimeiset asukkaat.
Ja KETKÄPÄ EIVÄT?
Siihen idylliseen itsekkyyteenhän maan täyttäminen täällä protestanttien valtaamilla leveysasteilla perustuu.
Ennen kuin perheyksikkömme lähtee terveelliselle sunnuntaipyöräilylle (ulkona +16) äiti saa lapselta sydänkortin ja mieheltään Maupinin romaanin, so. laadukasta homoproosaa sarkastisena eleenä aivotonta heterojuhlaa vastaan.
Siinä se ja yksi elämän kevät taas hoideltu tunkiolle.

 

12.5. Koko Suomi huokas' suusta - kun persut sitten jättäytyivätkin oppositioon.
Dramaattinen päivä, vaikka twiitatuista vallankumouksista tämä kauaksi jääkin, netin tasapäistämästä mediahälystä, pilvipalveluiksi muuttuvasta infoähkyisöstä, jossa ihmisääntä ei erota blogosfäärin kommenttiraidasta. Ennen kesää nähdään sitten enää pakolliset takinkääntökuviot, kun Vihreät syvään muristen kipittävät taas porvareiden tarjoamalle pöytäpaikalle: "Tule hauva hallitukseen, jotta saadaan joukkokuvaan jotain söpöä ja sympaattista."

♥ Pitkän päivän päättää naapuriaineen lisurintarkastus, jossa istun lähinnä nuokkumassa, niin tylsiä ovat tarkastajat tällä kertaa.
Kotiin en kumminkaan pääse, sillä tunnin ajan ukkoskuurot moukaroivat kahden järven väliin jäävää kaupunkia. Istun työhuoneessa ja laskeksin millä tavoilla professorin työ eroaa siitä assarin duunista, johon palaan kolmen viikon kuluttua:

1. Assistentin on pakko todistella työnsä tarpeellisuutta.
Professorin on pakko todistella oppialansa tarpeellisuutta.

2. Assistentti esiintyy erityisen tutkimussuunnan yleisosaajana.
Professori esiintyy kaikkien tutkimussuuntien erityisosaajana.

3. Assistentilla ei ole vapaa-ajan ongelmia.
Professorilla ei ole vapaa-aikaa.

4. Yliassistentin palkka on n. 4300 euroa.
Professorin palkka on n. 5400 euroa.

Kevään aikana tapaamani tuttavat ovat kysyneet lähinnä sitä, onko professorin työ "rankkaa". Siihen olen vastannut, että oikeastaan ei: byrokratiaa on vähemmän kuin oletin, mutta vastuu tuntuu INTENSIIVISEMMIN kuin mitä osaisi ennakoida; erityisesti opiskelijoiden graduista ja niiden etenemisestä.
♥ Mutta kukaan EI ole kysynyt, miksi en ole hakenut auki olleita professorin paikkoja, joita suuren ikäluokan eläköityessä on viime vuosina auennut. Niin selvää on muille, jos kohta minullekin, miten eri luonteista ihmistä proffan työ vaatii kuin mitä itse olen.
Kompetenssista ei onneksi tarvitse mitään erityistä ajatella, kun tyytyy osaansa yleismiesjanhusena, joka tulee tarvittaessa PAIKKAAMAAN niin proffaa kuin lehtoria kuin assariakin. Vähän niin kuin peruskoulun jalismatseissa, joissa jonkun piti "paikata" milloin mitäkin kohtaa joukkuepelissä - siinäkin kompetenssi katsottiin tapauskohtaisesti!
♥ Tässä työhuoneessa ja tässä oman oppialani verkon solmupisteessä on ollut IHAN OIKEASTI haastavaa olla, mutta mieluusti tästä lähteekin.
Etenkin kun ukkonen on ohitse.

 

13.5. Pe. Vihreä lävähti puihin leveällä siveltimellä sutaistuna.
Eilisen kaltaista kunnon sadetta oli viimeksi nähty 7. huhtikuuta, joten kuivuus ehti kestää 33 päivää. Kaupunkilaisille se ei merkitse mitään, mutta voi vain kuvitella miten outo kevät tämä on siellä missä ihmisillä on myös maa jalkojensa alla eikä vain eilisen sanomalehdet.

♥ Alma ennätti kertaalleen vilustua ja viettää kuumeköhäisen vuorokauden, mutta yhtä yllättäen hän on parantunut, eilen jo reippaasti päiväkodissa, ja tänäänkin, vaikka hän herää tavattoman kiukkuisena, hän nopeasti suostuu puettavaksi (äitinsä pakottaisi hänet tekemään sen itse) ja nähdessään Keijon yhteisen koulumatkamme varrella innostuu kipittämään koko matkan perille päiväkotiin.
♥ Ajattelin että jäisin vaihteeksi kotiin ihan vain lukemaan kaikkia postissa tulleita ihania kirjoja: Jay Lake'n kellopunk-romaani "Mainspring", hc-scifin tuore kokoelma "Engineering Infinity", sekä laadukkuudestaan huolimatta kesken jäänyt biopunk-romaani "Windup Girl", kerrankin sf-teos, jonka keräämät kehut MAAILMAN LUOMISESTA ovat kohdallaan.

♥ Mutta työpaikalle ei tarvitse kuin mennä, jotta asiat alkavat vyöryä kuvaruudulta hoidettavaksi, välitettäväksi, kommentoitavaksi. Kirjastoissa käydessä tekisi mieli kiljua kauhusta, kun näkee sielläkin virkailijoiden istuvan nenä kiinni KONEESSA eikä kirjassa, mutta yhtä monitorisoitua tämä omakin kirjalliseksi kuviteltu duunimme on... ja sikäli voi vain ihmetellä miten iso osa kirjallisuudentutkijan työstä kohdistuu edelleen printtimediaan, kun suurin osa työpäivästä vietetään kuitenkin sähköisen tekstin ehdoilla...

 


 

16.5. Jätkäpäivät ovat täällä taas, mutta kovin erilaisessa hengessä kuin huhtikuussa.
Vielä huhtikuun vaalien alla rahvas riemuitsi jätkämaisterinsa menestystä ja kaikenlainen jätkävetoinen uhkailu vähemmistöjä kohtaan herätti niin suurta huolta vastuullisessa mediassa, että Hesarin piti löytää jokaiseen jätkämaisteria käsittelevään juttuunsa symbolihahmoja Jakomäen räkälästä, jotta keskiluokkainen lukijakunta ei joutuisi samastumaan uutisen kohteeseen.
Mutta toukokuussa kaikki onkin toisin ja aggressiivinen äijäuhoaminen yhtä kuin kansallinen menestysstrategia?

Kun siis nuo Suomen kevättä ilmentävät juopot lätkäjätkät kävivät Slovakiassa mukiloimassa muutamia naapureitaan, niin Hesarin oli PAKKO siirtää koko kotimaan toimituksensa urheiluosaston käyttöön ja kansallishistoriaa mallaavien uutiskuvien oli PAKKO olla isompia kuin jatkosotaa julistellessa?

♥ Toisin sanoen: miksi perussuomalaisten kanavoima testosteroninen uho on niin itsestäänselvästi vaarallista ja miksi tuo lätkäjätkien kanavoima miesaggressio niin itsestäänselvästi sankarillista?
Eikö mikään muu enää erota soinilaisia mustapaitoja koko kansakunnan rakkaudelta kuin keskeneräinen mediakoulutus?

 

17.5. Leutoa huhtikuuta seurasi tavallisen viileä toukokuu ja kevätflunssa.
Viikonloppuna nousi nuhakuume, jota lievensi ainoastaan sauna ja runsas lepo irrallaan kaikesta tekstityöstä. Maanantaina flunssasärky tuntui edelleen kaikkialla. Tulin laitokselle vain jutellakseni graduohjauksesta, kokematta mitään outoa edes siinä, että puhuimme enimmän aikaa saattohoidosta.
Paluumatkalla lokki teki hyökkäyksiä niin kuin ei tunnistaisi enää ihmiseksi.
♥ Mutta niin kuin Saarakin totesi, nuhakuumeessa aistimukset ohenevat ja mieli keskittyy yhteen asiaan kerrallaan, mikä on eduksi työpöydän täyttyessä lukuvuoden viimeisistä asioista: tarkastukseen tulevat gradut, seminaaritöiden korjatut versiot, tenttikuoret, kesäesseiden sopimiset, ja tietysti omien tekstitöiden sulkeminen puolipisteillä, jotta kirjastosta lainatut tutkimukset tulee palauttaneeksi edes kerran vuodessa.

♥ Alma on perheessämme ainoa, joka ei odota kesää, koska hän ei vieläkään ymmärrä mitään mikä yltää huomista kauemmaksi.
Puhumme kyllä tulevasta kesästä, mutta Alman kannalta tulevat tapahtumat ovat yhtä merkityksellisiä kuin menneetkin.
♥ Ainoa suspension tapa, johon tämä yhteiskunta johdonmukaisesti on Almankin koulinut, on se mitä hänelle voidaan OSTAA seuraavaksi.
Päivittäin hän ilmoittaa milloin mitäkin asioita, joita äidin tai isän (tai mummon) täytyy hänelle ostaa. Luuultavasti se on enimmäkseen päiväkodista opittujen, omaa itseä "lisäävien" ilmaisujen imitaatiota, mutta jossain määrin se tuntuu myös korvaavan mielikuvitusta: sen sijaan että hän sijoittaisi minkä tahansa esineen nukkekodin pöydäksi, hän odottaa saavansa senkin "ostettuna".
Voi vain toivoa, että viikot kesämökillä deprivoivat valmiiden leikku"alustojen" helppoudesta, sillä siihenhän tuo "ostamisen" pakkomielle tuntuisi kytkeytyvän.

 

21.5. Maailmanlopun toiveita eli miljardi kristittyä voi olla vain väärässä. Silti: vaikka kuinka monta luvattua apokalypsia menisi ohitse niin ne eivät osaa puhua kuin yhden spefi-kirjan pohjalta.
Cheryl Morgan totesi äskettäin blogissaan, että eräs iso kynnys scifin hovikelpoisuudelle on nyt ylitetty, kun Wall Street Journal teki uutisen China Mievillen uusimmasta romaanista. Samassa blogi-jutussaan Morgan kuitenkin toteaa, että seuraava korkeampi kynnys on Britanniassa: se että Mieville kelpuutettaisiin uutiseksi myös BBC:ssä.

♥ Meillä Suomessa medianäkyvyys on scifin suhteen PERIAATTEESSA helpompi. Kansainvälisen menestyksen luonut Hannu Rajaniemi pääsi kyllä Yle1:n kulttuuriohjelmaan... ... mutta käytännössä kyse oli "Stradan" kaltaisesta perjantai-illan (25.3.) yleisölle mitoitetusta kohkausmediasta, jossa Rajaniemi saatiin vaikuttamaan yhtä kiinnostavalta kuin kristallikiteistä ennustaminen.
Edes 2000-luvun avannut Finlandia-voitto Johanna Sinisalon peikkoromaanille ei ole merkinnyt median ennakkoluulotonta avautumista spefi-aiheille.
Pikemminkin uuskumma on se kyökin ovi, jota kautta spefi näyttää nyt hivuttautuvan sekä kustantamoihin että mediaan. Mutta se trendi saattaa loppua lyhyeen, kuten mr VanderMeer ennusteli Suomen kiertueellaan - ja esimerkiksi spefi-käännöskirjallisuuden suhteen eletään edelleen lähinnä Liken ja Kirjavan resurssien varassa.
Mistä siis UUSIA AVAUKSIA suomalaisen spefin kentälle?

Minun ehdotukseni on tiheästi päivittyvä verkkolehti, sellainen kuin Strange Horizons.

 


 

23.5. Ma. Vielä viikko viralliseen kesään, ja silti tuntuu kuin se olisi jo jäämässä taakse.
Kesälle ei ole oikein muuta kriteeriä kuin se, mihin kirjoihin saa "luvan" itseltään, kun sekä oppikirjat että genrekirjat jäävät taakse, toisiinsa nykyään kytkeytyneinä.
Kesälukemiselle tarkoitetun ajan täytyy olla sellaista, että sitä on 2 * Ls + 1, missä L on "normaalin" lukunopeuden vaatima aika ja s on skaalakerroin. Jotain Murphyn lakia soveltaen tämä tarkoittaa sitä, että kevätyllätyksenä tullut T.C. Boylen romaani vaatisi "normaalisti" ehkä 3 päivää, mutta kesällä sille on lupa varata seitsemän viikkoa.
♥ Normaalit lukuhullut tietysti antavat vastaavia kesävapauksia itselleen dekkareiden suhteen, mutta itselleni dekkari jo sinänsä on niin härskiä itseskelyä, että voin lukea vain salaa jonkin erityisesti suositellun teoksen (kuten Nesserin Kim Novak -kirja).
♥ Kolmas kesäkiusausten kategoria ovat sarjakuvat. Ne tekee häpeällisen houkuttaviksi hyvien sarjisten huono saatavuus; etenkin kirjastoissa ne ovat oudosti hyljeksityssä asemassa kun vertaa populaareimpien elokuvien devarimäärään.
Mutta kesän aloitusta varten uskoin TÄSSÄ TAPAUKSESSA kriitikoiden suosituksiin ja tilasin häpeillen Unwritten-sarjan kolme ensimmäistä albumia kuin kyse olisi vähintäänkin nettipornosta. Ja kuitenkin juuri sarjakuvat ovat niitä teoksia, joista tämän lukuvuoden muistan jos olen muistaakseni ("Kolme varjoa", "Logicomix", ja gradukeskustelut Kovacsin tyylistä).

 

24.5. Hitto mikä päivä. Olen ollut mukana kaikenlaisessa kulttuurijärjestöjen hallitustouhussa, mutta tänään sain ensimmäistä kertaa EPÄLUOTTAMUSLAUSEEN hallitukselta.
Päällimmäisin syy on se, että olen aukonut päätäni kyseisen järjestön katastrofaalisesta taloustilanteesta.
Tänä samaisena viikkona on ministeri Stubb esittänyt vastaavasta vuotomoraalista kestävän kehityksen mukaisen luonnehdinnan: "bullshit". Ilmeisesti tässä 2000-luvun mediamaailmassa oikea toimintatapa olisi vuotaa tietonsa Wikileaksin kautta.
Ei kai millekään helsinkiläiselle hallitukselle ole häpeäksi huono talous, tällaisena aikana, vaan se että se ei pysty pitämään mediajulkisivuaan tiiviinä?
♥ Tuntuu kuin olisi joutunut koulukiusaamisen etäuhriksi, vaikka samaa häpeäähän tässä pitäisi tuntea kuin muukin hallitus, joka hoitaa kulttuurialan raha-asioita kuin Troija muurejaan tai Ateena eurojaan.

♥ Kaiken lisäksi lasta päivähoidosta hakiessa näen miten kaksi leikkipihan poikaa kiusaa Almaa niin että tämä lähtee ensimmäistä kertaa itkien kotiin. Tuohan se suhteellisuudentajua, mutta en tiedä mihin. Itsesäälin karvaaseen makeuteen?
♥ Edes Helsingin nukettaminen ei toisi lohdun lämpöä kuin hetken, sillä ensin sieltä pitäisi pelastaa paremmille paikkakunnille sekä kustantajat että satatuhatta maksukykyistä kirjallisuuden kuluttajaa.
Tänään jopa lapsen äiti on siellä mainostamassa kirjaansa.
Itselläni ei ole kaunokirjallisuuden suhteen enää mitään annettavaa sen paremmin kirjoittajana kuin kriitikkona. Enää olen pelkkä leipäpappi, jonka odotetaan elättävän parikymmentä vuotta perheensä ja jättävän jälkeensä sisäsiistit muistelmat vuosistaan kulttuurisektorin palveluksessa.
"And you may ask yourself..."

 

25.5. Päätin lähteä helvettiin. Tai tarkemmin ottaen patikoimaan Karpaateille... mutta jos noiden vuorten spefi-perinne huomioidaan, niin helvetillisiä tervehdyksiä voinee saada rinteillä riehuvissa ukkosmyrskyissä tai valosaasteesta vapaan Stary Smokovecin mustassa yössä.
♥ Ainakin kaksi kuukautta olin vilkuillut SFRA:n konferenssin verkkosivuja, mutta sinne ei ole vieläkään päivitetty edes ohjelmatietoja, saati kaikkia käytännön ohjeita. Päätin siis antaa periksi sen spefi-ohjelman suhteen, mutta pitää kiinni, vaimon suostumuksella, heinäkuulle ajoittuvasta Itä-Euroopan matkasta.
♥ "Patikoimisesta" huolimatta hiilijalanjälki on tietysti melkoinen, kun lentää ensin Wieniin ja sieltä junailee läpi Slovakian. Mutta kestävän kehityksen nollasummapelissä voin ehkää vastaavasti vähentää eläkevuosien kulutushuippua kokemalla anttituurimaiset turvalliset turistiseikkailut jo alle viisikymppisenä ja viettää sitten varsinaiset vanhuusvuodet metsänpeitossa havuja syöden.

 

26.6. To. Lapsen ensimmäinen virallinen kevätjuhla sujui (eilen) yllättävän siististi. Alma näkyi kyllä olevan ainoa tapaus päiväkodin asiakaskunnassa, joka edelleen imee sormiaan kuin tuttia, mutta muuten hän esiintyi ikäisekseen reippaasti ja sosiaalisesti... kunnes pääsi kotiin ja kiukutteli siitäkin edestä; osittain joukkoesiintymisen tuottamasta stressistä, osittain vain siksi, että joutui viettämään pidemmän koulupäivän.

♥ Hämmästyttävintä päiväkotien POSITIIVISESSA parkkiluonteessa on se, että niissä ei ole taivuttu senttiäkään mediaviihteen houkutuksille: ei televisioita, ei videoita, ei digihälinää.
Toisaalta äskettäin Hesarissakin tuotiin esille se, miten suomalaisten päiväkotien ei muuta tarvitse olla kuin parkkipaikkoja - verrattuna ranskalaiseen malliin, jossa kakarat pakotetaan OPPILAIKSI heti kun ne kykenevät kävelemään luokan eteen omilla jaloillaan.

♥ Ja tänään sitten bongaankin puhdasotsaisen lehtijutun siitä, miten mediakasvatus pitäisi ylettää jo päiväkoteihin....
Mutta mistäs ne aloittaisivat taaperoiden mediakoulutuksen?
Opettelemaan ulkoa klassikkoleffojen pahimmat spoilerit, jotta ei tarvitse kuluttaa elämänsä tulevaa media-aikaa niihin?
Ehkä peruskoulussa seuraavat sitten syventävät mieliopinnot spoilereiden etiikasta ja estetiikasta... ja spoileripohjainen kulttuuri on elokuvatieteen ensimmäisille nöyhtämaistereille jo muinaishistoriaa?
Tähän mennessä paras ratkaisu spoilereihin osui silmiini Penny Arcade -nettisarjakuvasta: kliiniset unohtamisen muodot ratkaisuna nörtti-trivian raskauttamiin tervapöpöidentiteetteihin...

 

29.5.

"Hei nyt tuli mies!"
"V*** nyt äkkiä aaltoja!"

Niin ovat vähissä työväenkirjallisuuden leveähartaiset sankarit tässä kaupungissa, että edes kirjailijayhdistys ei saanut riveistään talkootöihin minua urookkaampaa olentoa.
Myöhemmin päivällä pistäytyi avuksi eläkevuosiaan viettävä kirjailija Erkki K, mutta hänen vierailunsa jäi lyhyeksi, ja muuttoauton kuljettajana Lauri D jos kuka täytti työmiehen mitat, mutta hän taas ei ollut VIRALLINEN jäsenkirjailija.
Niin sain yksin edustaa tamperelaista mieskirjailijaa ja voidella itse omaa työsuoritustani keskioluella.

♥ Kirjailijayhdistyksen tavaroiden läpi selaaminen kelpaisi ehkä sekin niihin Syventäviin Käytännön Loppuopintoihin, joihin olen liittänyt niin toiminnan SARVin hallituksessa kuin vidioottimaisen vuoden A&Ö:n toimittajana.
Historian siipien jytinä korvissamme paketoimme järjestön käsikirjastoa muovisäkkeihin heitettäväksi kierrätyskeskukseen... sillä missään ei kirjojen todellinen museoarvo ole niin tarkkaan selvillä kuin kirjailijayhdistysten takahuoneissa... ja ikään kuin groteskina lohdutuksen eleenä tuleville lajittelijoilleen oli käsikirjaston lahjoittaja Aladár Valmari koristellut useat teoksista metafyysisellä pornolla.
Esimerkiksi kierrätyskassista pelastamani Teilhard de Chardinin klassikkoteos on käytännössä lukukelvoton kaikkien Valmarin tekemien alleviivausten ja mielipuolisten marginaalihuomautusten jäljiltä. Mutta lukisiko sitä kukaan muutenkaan?
Eikö Chardin ole saanut aikoinaan veroisensa lukijan Valmarin kaltaisessa oppineessa kylähullussa, joka kirjojen tuunaajana oli vuosikymmeniä edellä aikaansa?

 


 

2011 - kesäkuu

 

1.6. Bussi on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun germanistit ovat jo järvessä ja kamppailevat vasten Näsijärven hyisiä aaltoja.
Ollaan humanistien lukuvuoden päättäjäisissä, mutta tunnelma on kuin kansainvälisellä urheiluleirillä. Savusaunan hohkavan kuumassa löylyssä herrat vertailevat urheilusuorituksia ja jalkavammoja.
Tässä seurassa tunnen olevani kuin perunasäkki pommes frites -lautasella, joskin savusauna ja järvivesi tietysti tasoittavat kulttuurieroja miellyttäviin terassilukemiin.
Kansainvälistä urheilutunnelmaa korostaa myöhemmin sekin, että huomaan olevani ainoa joka on oikeasti humalassa, kevätjuhla tai ei. Loikoilen laiturilla selviämässä saunasahdistani, sillä välin kun muut keskustelevat viinilasien ylitse edustussaunan patiolla.
Tällaista tämä on - ajattelen ties kuinka monetta kertaa - ja ehkä sentään proollisempi vaihtoehto sille, että olisin vuonna 1994 lähtenyt akateemisista ympyröistä savolaiseksi perunankasvattajaksi.

 

Åcon 4 ½

2.-4.6. Kesän epävirallinen avaus, Åcon 4 ½ jossa kunniavieraana on tamperelainen Alma Soikkeli. Tämä GoH ei ole julkaissut vielä yhtään mitään, mutta sehän on sivuseikka. Spefi-piireissä tärkeintä on oikea ROCK-ASENNE ja sitä Alma Soikkelilta kyllä löytyy. Kolmen päivän ajan hän riehuu hotellihuoneessa, elää pelkällä roskaruoalla ja nakuilee vieraalla uimarannalla heittäytyen lopulta kylmään meriveteen nauraa höhöttäen. Jep, kokenut con-esiintyjä.
♥ Perhematkana Åcon 4 ½ todisti sen, että selvinnemme porukalla ensi vuodestakin, Åcon 5 -konventista toukokuussa 2012, jonne on tuoreiden tietojen mukaan luvassa vieraaksi varsinainen queer-queen, Catherynne Valente.
♥ Toki Åcon 4 ½ osaltaan todisti senkin, että proosalliset vaihtoehdot perheen kanssa vietetylle "lomalle" ovat yhtä älykkäitä kuin vertauskuvat pallomeren ainoasta kumikuutiosta: vasta työkoneen ääreen palattuaan henkäisee oikeasti helpotuksesta.

 

6.6. Purjehdukselle omistetun kesäkuukautemme avaukseksi otin Åcon-matkakirjaksi Jay Laken romaanin Mainspring. Romaani osoittautui kahdella tapaa oppikirjaesimerkiksi fantasian kirjoittajalle: ensimmäiset seitsemän lukua hyväksi malliksi sille miten maailmaa pitäisi rakentaa tapahtumien ja henkilöiden motiivien konkretisaation myötä - ja kirjan toinen puolisko varoittavaksi esimerkiksi siitä, miten käy jos yrittää tarjota lukijalle kaiken aikaa jotain uutta ihmeteltävää, vieläpä ihmeiden mittakaavaa kasvattaen.
Jo romaanin 8. luku tuntui siltä, että yhtäkkiä kirjailija on kyllästynyt maailmaansa - vaikka selitys lienee raadollisempi eli amerikkalaisempi: huomattuaan maailmansa käytettävyyden JATKO-OSIIN hän siirsi päähenkilön tyystin uudenlaiseen ympäristöön hyödyntääkseen "kellopunkin" tyyliin viritettyä yhteiskuntaa kaikessa omaperäisyydessään, tarinan pääelementtinä.
Mutta niin tehdessä ampui jenkki taas jalkaansa: uskoi osaavansa enemmän kuin kykeni ja muutti sujuvan seikkailukertomuksen spirituaaliseksi retkeksi jossa päähenkilön messiaanista merkitystä ei pidättele enää mikään. Kirjan jälkipuolisko on niin juoneton ja hymistelevä, ettei sitä uskoisi saman kirjoittajan tekemäksi.

♥ Kuitenkin juuri TÄMÄ romaani olisi voinut olla se teos, joka osoittaa miten konkreettisista asioista voi fantasiamaailman metaforisuuden askarrella, kun vain pitäytyy johdonmukaisesti materiaaliinsa.
Philip Pullman osasi ja ymmärsi sen, koska hänellä oli kaksi vahvaa tarinaperinnettä joita VASTAAN rakentaa maailmojansa: kristinuskon vuosituhantiset valheet ja brittifantasian messiaaniset lapsiorvot.
♥ Laken ja Pullmanin teoksia vertailemalla voisi sentään oppia, että kristitynkin fantsukirjoittajan - tai sitä perinnettä rippaavan proosasenttarin kuten Lake? - olisi parempi pysytellä sofistikoituneen jakoavaimen äärellä kuin kahta lukijakuntaa miellyttääkseen jakaa tarinamaailmansa käytännölliseen pakanuuteen ja henkistyneeseen harhailuun.

 

8.6. Purjehduskurssimme toisena teoriailtana opimme lisää keskeisiä käsitteitä, mutta ei juuri mitään hyödyllistä, siis sellaisia käytännön niksejä, jotka voisi olettaa muistavansa tositilanteessa. Purjehduksen opettelu kirjekurssina tai pp-dioista on yhtä hyödyllistä kuin miltä se kuulostaakin - kukaan ei tulisi sellaisten purjehtijoiden kyytiin edes painolastiksi.
♥ Mutta opettajat ovat kyllä juuri niin hyviä kuin voi toivoa, ja vielä enemmänkin, joten opimme sentään Oikeaa Asennetta purjehtimista varten. Kurssin muista osanottajista voi puolestaan vain arvailla kuinka kokeneita vesillä liikkujia he ovat. Tänään, pelkästään purjehtimiselle omistetulla teoriatunnilla, on hieman yli parikymmentä osallistujaa ja niistä yhdeksän naisia, joista Saara varmaankin nuorin. Kuitenkaan omia veneitä ei tällä keskiluokkaisella joukolla kuulu olevan, vaan herrat ja etenkin rouvat ovat aluksi kouluttumassa avustajiksi muiden veneisiin.
♥ Ja se onkin ainoa häiritsevä seikka tällä kurssilla: kaikki ne veneet joita käytetään esimerkkeinä ovat joko yli viisimetrisiä järkäleitä tai huippu-urheiluun tarkoitettuja kilpaveneitä. Oletusarvona ei ole purjehtiminen elämäntapana vaan purjeveneily elämäntapaa EDUSTAVANA harrasteena.

Joten olemme kaksinverroin mukavuusalueemme ulkopuolella?
Kai sekin jotain opettaa tai ainakin kasvattaa.
Iso kiitos kuuluu tietysti lapsenhoitajille, jotka ovat tarjoutuneet avuksi näille koulutusilloille: Iisa, Matti ja Eeva, Ainomaija.

 

10.6. Pe. Hellejakson yhdeksäs päivä, mittari pysyttelee lähellä kolmeakymmentä astetta aamusta iltaan.
Tänään on professoriduunin viimeinen virkapäivä, ja sattumoisin allekirjoitettavaksi tulee työsopimus joka jatkaa assistentin duunin lehtoraattina ensi keväälle. Sitä pidemmälle ei tarvitse ajatella mitä tekee elämällään ja kirjallisilla tavoitteillaan. Projektejaan ei voi edes järjestellä sen mukaan mikä on "olennaista", koska samahan sen pitäisi olla, editoiko mestariteoksensa maailmalle näkyviin 50-vuotiaana vai 70-vuotiaana?
♥ Ja jos seitsemänkymppisenä ei jaksa enää naputella yhdeksänosaista fantasiaeeposta, niin sittenpähän keskittyy olennaiseen ja naputtelee ylevimmät taistelukohtaukset fantsuksi pienoisromaaniksi?
Ei, aktiivinen itsepetos on paljon monimutkaisempi prosessi, jossa huomataan yhä harvemmin peilin välittämä totuus ja yhä useammin muistojen välittämät vähäpätöiset voitonhetket.
♥ Eikä mikään oikeasti muutu päiväkohtaiseksi ennen kuin kalenteriajan ulkopuolella päivittyvä internet lopetetaan - tai siitä irti kasvaisi.

 

11.6. Myymme kulttuuritapahtuman lippuja kuin makkaraa: jono tuntuu loputtomalta ja kukin asiakas ostaa täsmälleen saman tuotteen, 1 tai 2 kappaletta kolmen ja puolen euron hintaisia tarroja, joilla voi kulkea vapaasti paahtavan kuumalle sisäpihalle - kuuntelemaan runoutta.
Mutta kuinkahan runoTAPAHTUMAN suosion voisi siirtää runoKIRJOJEN myyntiin? Siihen ei kirjallisuudentutkijankaan ymmärrys yllä - tai etenkään tutkijan.

♥ Kuulen ja kuuntelenkin Palefacen keikan, joka on päivän keskeisin vetonaula, ja esiintyjänä hän on kieltämättä omaa luokkaansa, vaikkei runoraatien tai meidän kukkahattusetien suosikki lyyrikkona.
Annikin runofestarithan ovat olleet tähän saakka myös runoilijoiden rakastamia, mutta tällä kertaa ohjelma on sikäli tyylikkään freesi, ettei mukana ole ketään isoja runoilijanimiä. Poikkeuksen tekee Arja Tiainen, joka lienee tulkinnut osuutensa liiankin perusteellisesti, sillä hän on myös ainoa esiintyjä joka tekee oharin järjestäjille.
♥ Mutta kun kyse on runoudesta niin tällaiset poikkeamathan kuuluvat asiaan, samoin se, että runoilijan esityksestä ei saa mitään selvää - mistä osuudesta vastaa Joose Keskitalo, itselleni täysin outo lavajeesustelija.
Talkootöistä vapauduttua palaan kotiin ja Saara lähtee edustamaan taloutemme taiteilijaelämää. Ja jos ei lasta olisi niin tekisin niin itsekin.
Ja jos TODELLA olisin taiteilija niin pakkaisin tietysti kamani ja lähtisin asumaan jonnekin Lapin erämaahan pois tästä pikkuporvarillisesta katson-kotona-telkkaria-samalla-kun-vaimo-bilettää-terassilla -elämäntavasta.
Mutta en ole taiteilija vaan taidetalkoolainen ja kynätyöläinen, ihmiskilpi sukupuolten sodassa, ja siksi tilitapahtumiensa näköinen isäntäeläin.

 


 

13.6. Ma. Hellejakso loppui täsmällisesti eiliseen, kuten sääennusteet hyvissä ajoin lupasivatkin. Iltapäivällä satoi vartin verran ja puoli tuntia jyrisi ukkonen, sitten oli taas aurinkoa ja miltei yhtä painostavan kuuma kuin ennenkin. Vasta yön aikana sääTILA muuttui niin että lämpömittari näyttää 15 astetta vähemmän ja taivas näyttää siltä, että sadetta voi tulla miltä suunnalta tahansa.
♥ Paluu vanhaan työhuoneeseen, joka on puolet pienempi kuin kevään ajan käyttämäni proffan huone. Onhan se myös kotoisaa, tavallaan, mutta samalla on puoliintunut ympäröivien kirjojen massa. Tuntuu kuin olisi siirretty (eikä siirtynyt) kirjastosta hyllylokerikkoon - vaikka eritoten lyhyessä yliopistoduunissa pitäisi muistaa periaate: täällä kaikki on väliaikaista ja tarkoitettu tiedon LÄPIVIRTAAMISEEN.

 

16.6. Kolme päivää sadetta ja kylmää, mutta nyt alkaa taas kesä palailla pätkittäin. Maanantaina olimme Näsijärvellä purjehdusharjoituksissa, kun mittari näytti 10 astetta ja vettä tuli kaiken aikaa. Tänä iltana oletamme keskittyvämme muuhunkin kuin tärisemään kalapuikkoina peräkannella.

♥ Itse asiassa suomalaisen spefin kärkijoukko on paraillaan purjehtimassa pois kotimaan kamaralta, kohti Tukholman Euroconia.
Nyt olisi hyvä hetki suunnitella vallankumousta kotimaisen spefin rintamalla, jotain missä uudet aktiivit antaisivat spekulatiiviselle fiktiolle nimensä mukaiset uudet horisontit ja ennennäkemättömät tähdet.
Sitä varten vanha polvi voisi toki osaltaan rakennella vaikkapa uusia foorumeita, älyttömyyksiin revenneen antologiaintoilun sijaan. Oma ehdotukseni on yhdistää vanhan Finnzinen uutispläjäykset ja ulkomaisen mallin mukainen verkkolehti. Havainnekuva moiselle verkkolehdelle löytyy näperreltynä .

 

17.6.-1.7. Lomalla Savossa. Sen aikana eivät tekstityöt etene kuin yhden Portti-novellin parissa, joka sekin osoittautuu liian monimutkaiseksi, jotta sitä voisi jatkaa vain kirjoittamalla lisää ja lisää - koko rakenne on laitettava uusiksi, tarina pakotettava yksinkertaisemmaksi.
Juuri lomalle lähdön edellä duunaan sentään kaksi arvostelua, toisen arvostelun kollegoiden artikkelikokoelmasta Agricolaan ja toisen vieläkin vaikeammasta tapauksesta, Dossen Strukturalismin historiasta sanomalehdelle.

♥ Savossa ensimmäinen viikko on totuttelua hyttysiin ja hitaaseen päivärytmiin. On niin kylmäkin, ettei Suomessa juuri kylmempää tänä kesänä tule. Mutta juhannukselta sää vaihtuu, Hanne kyyditsee meidät Pajulahdelta Litmaniemelle ja alkaa helleviikko, viisi päivää saa elää taas pelkillä perunoilla ja sillillä; muuta ei tarvitse ylle yölläkään kuin hyttysverkon.

Lukukirjat loppuivat jo ensimmäisenä viikonloppuna, sen jälkeen parasta oli Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu, jonka ensimmäistä kertaa jaksan lukea kannesta kanteen. Ensimmäistä kertaa tajuan, miten syvää ja autenttista on Paavolaisen vihamielisyys niitä kohtaan, joita ei yleensä mainita jatkosodan hurraa-isänmaallisuuden pahimpina sotatorvina: kristityt ja sivistyneistön naiset. Mutta yhtään lähemmäksi ei pääse sitä arvoitusta, edes tällaisella päämajan sisäpiiriä tutkiskelevalla päiväkirjalla, mitä kevään 1944 aikana oikein tapahtui eli miksi Suomi jatkoi niin järjettömästi varmaa tuhoaan odottavan Saksan rinnalla. Uhoaminen taistelusta itsetuhoon saakka tapahtui aivan samaan aikaan, kun mahdollisuus sodan nopeasta lopettamisesta oli tarjolla.
Järkyttävin yksityiskohta Paavolaisen kirjassa ei olekaan kuvauksissa sodan hävittämästä Karjalasta, vaan toteamus siitä, miten kahden vuoden aikana kukaan ei ollut vastuussa Suomen ulkopoliitikasta. Sitä ei tehty, sitä ei hoidettu, siitä ei välitetty. Istuttiin vain poteroissa ja käytiin, tietysti, salaisia neuvotteluja milloin minkäkin ideologisen tahon kanssa. Ja sikäli yhtä yllättävää on sosiaalidemokraattien rohkea esiintulo sodan loppuvaiheessa, kun ilmapiiri ei ollut lainkaan suopea sovittelevalle puheelle.

♥ Käymme toki testaamassa purjehdusoppejamme. Tuulet ovat suotuisia eli hyvin vaimeita: pääsemme luovimalla (ja kerran melomalla...) salmesta isommalle vedelle ja seilaamme sitä muutaman kerran tyylikkäästi laidasta laitaan, kunnes tuulen uhkaava tyyntyminen saa palaamaan kotisalmeen. Sorsat ja härkälinnut ovat ennallaan, vesi normaalia matalamalla, mutta hyttysten sijaan ennätysmäärä on muurahaisia.
Vain lapsi ei kärsi olosuhteista. Erityisen hankala hän on kuitenkin kaikissa arjen käytännöissä: ei suostu syömään mitään, ei nukkumaan, ei pysymään mökin pihapiirissä.

♥ Heinäkuun alettua palaamme perjantaina Kuopioon ja jatkamme lauantaina junalla Tampereelle. Kotona kaikki on ennallaan, kiitos Matin talonpidon. Enää 3 yötä matkaani Karpaateille, ja sitäkin epätodellisempaa ja absurdimpaa, että jo kahden viikon päästä meidän on tarkoitus lähteä takaisin Savoon.
Aivan kuin lennot ja patikointi vuorilla olisivat vain jokin runollinen hämäys, vampyyrilinnojen vanhurskaan tutkimuksen sumuverho.

 

SLOVAKIA 5.-11.7. 2011

Vielä kerran halusin tulla Karpaattien maisemiin, nähdä Tatra-vuoret, toivoa, että niiden jylhyydessä olisi jotain ihmeentuntoa jäljellä.
Ja onhan niissä. Ja turistejakin oli niin vähän liikkeellä, että mahdollisuus liki viikosta vuorten voimakentässä oli ainutlaatuinen - ja kuitenkin jätin sen kesken. Osittain siksi, etten luottanut säähän; osittain siksi, että kunto vuorilla patikoimiseen ei ole entisensä; osittain ja eniten kuitenkin siksi, ettei ollut enää samanlaista polttavaa tarvetta päästä pakoon ihmismaailmaa mahdollisimman kauaksi ja korkealle karuimpaan kalliomaastoon.
♥ Ei sellainen tarve sinänsä vähene, mutta vaihtaa muotoa. Yhä enemmän se voi olla mukavuudenhalun rajoittamaa, ja ehkä kanavoituu enemmän semanttiseen oman maailman tarpeeseen kuin hybriseen huipuille pakenemiseen.

♥ Paluumatkalla vuorilta oli toinen tavoitteeni vierailla taas vampyyrilinnasta. Edellisestä sivupolusta vampyyritutkimuksiin olikin varmaan 10 vuotta, Erzbet Bathoryn linnanraunioiden etsiskelystä.
Tällä kertaa menin tutustumaan Orava-linnaan, joka nimestään huolimatta on poikkeuksellisen jylhä ja isokokoinen kastellikokonaisuus. Orava-linnan maine ja merkitys vampyyriharrastajille perustuu yhteen ainoaan elokuvaan, joidenkin mielestä lajinsa parhaaseen, "Nosferatuun" (1922), jonka lavasteeksi käytettiin Orava-linnan goottisia piirteitä.
♥ Nykypäivänä, jos sitten kukoistusaikanaankaan, linna ei ole mitenkään synkän näköinen. Kukoistava metsä peittää sen osin näkyvistä ja kapean jokilaakson halkaisee sekä moottoritie että junarata. Hieman syrjäinen linna on länsituristien kannalta. Junaa on vaihdettava Zilinan suunnalta tullessa Kralovanyssä, kököteltävä tunti hitaassa paikallisjunassa ja jäätävä pois Oravsky Podzamokissa. Kylästä löytyy kyllä useita ravintoloita ja muutama hotellikin, mutta muuten se on niin hiljainen ja köyhänoloinen paikka, että aikataulu kannattaa suunnitella huolella.
♥ Opastettu kierros linnassa kestää 2 tuntia ja vaikka opastusta oman vierailuni aikaan ei ollut tarjolla kuin slovakiaksi, niin mukaan on mentävä sillä itsekseen linnassa ei pääse kiertelemään.
Goottisinta linnassa on sen rakenne, torahampaan lailla törröttävän 100-metrisen kivenjärkäleen ympärille kolmeen tasoon tehdyt linnavarustukset. Kierroksella saa siis ehtimiseen kiivetä portaita, mutta saleissa ja huoneissa on lisäksi näytteillä kaikenlaista aikakausia edustavaa tavaraa - ja muutamin paikoin esittelytekstejä myös neljässä sivistyskielellä. Sisäänpääsylippu maksoi viisi euroa ja kierroksen perusteellisuuteen nähden se on kyllä hintansa väärti... mutta vampyyrinmetsästäjä katunee katkerasti...

♥ Linnaretken sijaan aikataulutin huonosti matkani kaupunkiosuudet. Tulin kahdeksi päiväksi Bratislavaan, vaikka se on entuudestaan tuttu ja tylsäksi koettu, ja vaikka kaupunkia painoi yli 30 asteen helle. Kaikeksi onneksi osuin laivahotelliin, joten pahimmat tunnit päivstä lojuin ilmastoiduissa hytissä Tonavan päällä.
Bratislavassa ankeinta on ehkä se, ettei siellä ole yhtään kelvollista kirjakauppaa. Tunnelmaltaan hieno on Next Apache -niminen kirjapubi aivan keskellä kaupunkia, mutta senkin hyllyt ovat samanlaista enkkupokkareiden metritavaraa kuin missä tahansa Tampereen Lukulaarissa.
Parasta mitä Bratislavasta voi siis suositella on pysyä poissa sieltä, sillä viihtymisen hinta on tuplasti enemmän kuin muualla Slovakiassa.

Edelleenkin olen toki sitä mieltä, että Slovakian luonto on fantsuinta (= jylhät vuoret, vehreät laaksot, uneliaat kylät) mitä Euroopasta voi löytää. Mutta matkan sellaiseen unelmaan pitäisi olla pidempi ja perusteellisempi...

 

Yllä kuvassa Saara haastattelee Finncon2011:n kunniavieraita, Richard Morgania ja Nalo Hopkinsonia.

15.-17.7. Finncon palasi Turkuun kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Järjestäjien sukupolvi oli vaihtunut, joten kaikki käytännön asiat olivat hieman hakusessa eikä ohjelmassa ollut tarpeeksi tilaisuuksia, joissa ulkomaan vieraita olisi hyödynnetty kuten nämä olivat, kuulemma, valmiita ja halukkaita esiintymään.
Silti: mikä tahansa Finncon on parempi kuin vuosi ilman Finnconia.
Tärkeintä on edelleenkin hengailu, ja jos ei ohjelmassa ole katsottavaa niin sitä enemmän on aikaa hengailla tapahtuman liepeillä ja ihmetellä animeconin pikkuväkeä.
Lisäksi järjestäjiä on edelleen onniteltava mainiosta kunniavieraasta, Nalo Hopkinsonista, joka oli lyhyelläkin tutustumisella erinomaisen älykäs ja kiinnostava kirjailijatapaus.

♥ Itselleni antoisinta oli illallinen BurningBridgen kääntäjätapaamisen yhteydessä, etenkin kun ohjelmanmerona oli kustantaja Seppo Lahtisen monituntinen monologi, turkulainen standup-esitys jos mikä - siis HYVÄLLÄ tavalla.
Lisäksi sain istua Matin kanssa kaljalla joen varressa, yhdistelmä hyvin tuttua ja eksoottista fandom-elämäntapaa.

Mitään kirjoja en löytänyt ostettavaksi conin myyntipöydistä, mikä oli varmasti poikkeuksellisin con-kokemukseni. Kaikeksi onneksi löysin bookcrossing-teoksena Solzenitsynin Ensimmäisen piiri, joka viihdytti vielä pitkällä mökkimatkallame Helsingin kautta kohti Savoa...

 

...ja niin vietimme vielä 10 trooppista päivää Pohjois-Savossa, 10 päivää paratiisissa ilman vaatteita, lämmin uimavesi ja lootahesari ainoina porvarillisina perusviihdykkeinämme...

18.-27.7. POHJOIS-SAVOSSA.

Vanhemmat toivat meille ruokaa ja olutta, joten pulskistuimme ja hieman laiskistuimme, mutta teimme myös ahkerasti tekstityötä saunakamarissa. Kuin huomamatta sain valmiiksi yhden artikkelin (tietokirjaan tarkoitetusta paleofiktiomateriaalista) ja kolme novellia sekä editoiduksi tietokirjaa edes puolitoista lukua.
Ukkosrintamat ja niitä seuranneet sateet olivat melkoisia yllätyksiä. Pihan poikki ladotut askelkivet eivät koko aikana kuivuneet täysin, niin trooppinen oli ilmanala viidakkomaiseksi jätetyllä tontilla. Samainen vehreys ja hirsikerros pitivät talon viileänä, vain parina yönä helle alkoi tuntua sisällä saakka.
Sunnuntaina 24.7., suunnilleen klo 14 alkoi sitten tuulemaan niin, että tasainen hellejakso katkesi ja vedet alkoivat hyvin hiljalleen taas viiletä. Niin tarkasti loppui Oikea Kesä.

♥ Ja olihan meillä tietysti myös televisio, joten emme voineet välttyä tuoreilta uutispäivityksiltä maailman helvetillisyydestä eli perusnorjalaisten jytkystä.

Kaupunkiin palatessa kaiken keskeltä erottuvat painavimmin valtavat Harry Potter -julisteet, joissa ilmoitetaan teineille, että "KAIKKI LOPPUU". Vain päivämäärässä on viikon virhe.

 


 

ELOKUU

1.-2.8. Paluu arkeen. Lapsen päiväkoti alkaa vasta viikon päästä, mutta kolmena päivänä ehdin jo tällä viikolla harjoitella arkea - tyhjässä yliopistorakennuksessa.
♥ Helteet ovat ohitse, vaikka säätiedotus muuta todisteleekin. Eilen illalla mittari putosi jo 15 asteeseen, mikä heinäkuun kokemusten jälkeen tuntuu hyvinkin syksyiseltä. Ja onko kellekään koskaan ollut mitään iloa elokuusta ikään kuin syksyn harjoitteluun tarkoitettuna kuukautena? Ei ainakaan Suomessa.
Etenkin perheelliselle elokuu merkitsee pelkkää protestanttisen turvallisuushakuista (="johan tässä on lomia vietetty...") vääntymistä takaisin siihen nöyrään surkeaan elämäntapaan, jossa arjet istutaan työpaikalla paossa lapsivelvoitteita ja viikonloput odotetaan maanantain tuomaa pelastusta.
♥ Ainoa ilonaihe on kansainvälinen lama, jota poliitikot yrittävät torjua heittelemällä miljarditukkuja pankkiholveihin kuvittelemilleen hirviöille. On jotain syvästi lohdullista siinä, ettei yhdessäkään uutisjutussa ole enää yritystäkään päästä EDELLISPÄIVÄNÄ kerrottua syvemmälle, ei yritystäkään ymmärtää sitä mitä maailmasta välitetään.
Että niin tasapäisiä kauhunsa jähmettäminä, jokainen uutisväline, ettei yritystäkään välittää välittämällä.

Nämä Halla-Ahot ja Kataiset ja Murdochit saavat sanoa aivan mitä tahansa, eikä niitä yritetä saada vastuuseen siitä MITEN ne valehtelevat (saati siitä MIKSI ne valehtelevat), vaan yritetään vain saada ne puhumaan ristiin ja luopumaan itse pyörittämästään mediapelistä.

Toistaiseksi tähän mediatajuttomaan aikakauteen sopisi vain yksi tehokas ratkaisu: kaikkien puolueiden lopettaminen.
Tai toinen mutta vieläkin vaikeampi mediaratkaisu: internetin lopettaminen.

 

4.-7.8. Neljä päivää kahdestaan Alman kanssa. Ensimmäinen kerta sillekin, että lapsi on näin pitkään erossa äidistään, mutta ei hän sitä yhtään murehdi, kysyy vain kerran missä äiti on ja ilmoittaa sitten pari kertaa lähettävänsä äidille sähköpostia "Turkuun". Sanoin kyllä että Saara on "leirillä", mutta Almalle kaikki äidin poissaolo on yhtä kuin "Turku".
Täysin postmoderni tila siis, missä lapsen kanssa hengailemme.
Sattumalta näemme yhden teatterikesänkin off-esityksistä, mutta tamperelaiseen tapaan lähistöllä hengailee aina juoppokööri, joka pitää niin pahaa meteliä että A pyytää "lähdetään isä kotiin".
Näin sekä Turun etäännyttävä tyhjyys että Tampereen lähentävä tympeys meitä elokuun tapaan koskettavat.

♥ Perjantaina käymme kävelemässä Kaupin metsässä ja kyllä A siellä viihtyisi yhtä hyvin kuin leikkipuistoissa - ja aikuisen itäsuomalaisen kannaltahan koko Kaupin virkistysmetsä on pelkkää leikkipuistoa.
Lauantaille olin lupaillut Särkänniemeä, mutta pitkät päiväunet ova lopultakin tärkeämmät, eikä A muista lupauksia kun ei tiedä eikä muista mitä Särkänniemi tarkoittaa.
Aamuyöllä tulevat J&S yöpymään ja aamulla viivähdämme hetken ulkona nurmikolla, voi olla viimeinen näinkin lämmin viikonloppu, että mittari kaiken aikaa yli 20:n asteen. Silti jokin lomailuväsymys jo vaivannee, ei tee mieli lähteä leikkipuistoja kauemmaksi.

Nukun vieläkin niin huonosti yöt, että Alman päiväuniajat on käytettävä univajeen kompensoimiseen. A:n singahdellessa kotona ei muuta omaa keskittymisen mahdollistavaa aikaa sitten olekaan kuin lueksia lehtiä ja illalla katsoa jotain taidefilmiä. Sattumalta löydetty Jacques Beckerin "Le Trou" osoittautuu komeaksi tutkielmaksi maskuliinisuudesta, ja samalla vankilafilmien parhaimmistoa.
Ilmeisesti mikään muu kansa ei niin rohkeasti uskalla runollistaa modernin ajan rikollisia kuin ranskalaiset? Siinä asenteessa on jotain tyhjentymättömän häiritsevää ja kiinnostavaa.

♥ Samaan aikaan viidakossa koko läntinen maailma jatkaa syöksykierrettään sen satufantasiasta tutun kysymyksen ympärillä, kuinka tuottaa luottamusta tyhjästä. Voisi kuvitella, että tilanne suorastaan pakottaisi kolumnistien armeijat spekuloimaan nykyhetken ilmiöistä huomispäivän enteitä ja kyselemään, osallistuvatko pankkiirien vaimot lutkamarssille ja suositteleeko Väestöliitto perheenlisäysten sijaan nyt pelkkää geishapatukkaa, jos lama tuhoaa taas kokonaisen sukupolven terveyden.
Mutta ei. Vaikka viidakko palaa kohisten, ei sen keskeltä kuulu muuta kuin Timo Soinin pilkallinen jesuiittanauru.

 

9.8. Parhaan kuvan nykypäivän hörhöjen MERKITYKSESTÄ saa siinä, että matkan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle tekee paikallisbussilla, ja SILTI tuntee itsensä jotenkin erityisen urhoolliseksi miljonäärihörhöjen taloon astuessaan.
Ja mitä ystävällisemmin, ja suorastaan kunnioittavasti, hörhöt kohtelevat vierastaan, sitä kypsemmäksi aikuiseksi tuntee itsensä - ja vain siksi että EI REAGOI SANALLAKAAN kaikkein kusipäisimpään rasismiin, mitä hörhöt suustaan päästävät (.."muslimit sikiävät blaa blaa ja valloittavat maailman blaa blaa raamatun mukaan blaa blaa...").
♥ Tällainen kohtelias vieraana vaikeneminen miljonäärihörhöjen taloissa ja yhteiskunnassa on kaiken sen saamattomuuden kuva, missä kaltaiseni keskiluokka piileskelee.
Sen sijaan, että vaatisimme aivoverolle jokaikisen piiloakateemisen papinrouvan ja jokaikisen mediaherkän ladonseinäsuntion, niin jätämme kriittisen tehtävän pääkaupunkilaiselle nälvijämedialle, taiteilijakutsumus omanakin puolustuksenamme.

Ei, ei ole niin suurta sarkasmia, että se edes meidät pelastaisi itseltämme.

 

11.8. Neljä päivää ennätti Alma olla päiväkodissa, kun jo saa sieltä uusimman tautipäivityksen. Illalla on hysteerisen väsynyt ja yöllä nousee taas kova kuume.
Vaikea uskoa, että tuollaiset jatkuvat taudinpäivitykset todella "täydentäisivät" lapsen immuniteettijärjestelmää ja siten "vahvistaisivat" häntä tulevaisuutta varten. Kuumeetkin ovat niin rajuja, että pikemminkin niiden luulisi heikentävän ratkaisevasti jotain tärkeää kasvuvaihetta.
♥ Jos Ruotsissa, tuossa lapsidemokratian paratiisissa, laitetaan lapsille kypärät leikkikentillä, niin mitenkähän ne tarkkailevat ja tulkitsevat päiväkotien merkitystä tasapäistävän tautikannan solmupisteinä?
Lohialtaatkin tuntuvat luonnonmukaisemmilta kuin ne parkkipaikat, joihin lapset on pakko säilöä helpottamaan ja nopeuttamaan VARSINAISEEN elämänsä ikään ehtineiden sapienttien puuhastelua.

 

12.8. Pe. Päivän aikana Alman kuume laskee, mutta perumme kuitenkin lapsenhoitajan ja S jää kotiin minun päästessäni vaihteeksi tamperelaisen runoskenen kesäjuhliin. Varsinaisesti kyseessä ovat Sanasadon 15-vuotisjuhlat, mutta runoushan tällaisen illan merkitseväksi tekee, ikään kuin kukkaisrinteeltä lausuvat lyyrikot olisivat Viimeistä Kesäiltaa esittävän elokuvan ylätekstitys.
Paikalla ovat edustettuina tamperelaisen runoskenen kaikki sukupolvet, tyylilajit, ammattikunnat. Sekä Mirkka Rekolan serkku.
♥ Kustantamon isähahmo Erkki muistelee avajaispuheessaan, miten vielä 15 vuotta sitten Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö somisteli uuden kustantamon kirjat ikkunaan. Sitten seurasi kirjakauppojen alamäki: Akateemiseen huolittiin vain muutama kirja, vaikka kyse oli paikallisesta kustantamosta - kunnes 2000-luvun markkinoilla kaunokirja saattaa pistäytyä metritavaran keskellä vain jos joku internettiä osaamaton asiakas on tehnyt siitä tilauksen.
♥ Miten ripitysikään ehtineet pienkustantamot sitten jaksavat elämäänsä itsenäisinä, kun kaikki on muutostilassa, niin lukijatarpeet kuin tekijähaasteet kuin kirjalliset mediat?
Eipä kai muutoin kuin yhdistysten, osuuskuntien ja fandom-tyyppisten turvaverkkojen ansiosta.

"Kaikki palaa siihen mikä on totta", huokaa Mirkka Rekolan serkku.
No niin. Sentään jokin ei muutu.

 

13.8. Syksyn varmin merkki, kaunokirjallisuus listautuu julkisuuspörssissä. Siihen valuuttapeliin on pakko mennä mukaan heti: joko pelaat tai sinulla pelataan, aivan kuten kokonaisia valtioita polvilleen nujertavien markkinavoimien metapelissä.
Kaltaiseni sunnuntaikriitikko voi sentään jättää avustamiensa sanomalehtien varaan, mitä omalta toivelistalta ne sattuvat lähettämään.

 

 

"Clov: What is there to keep me here?
Hamm: The dialogue."

 

 


 

15.8. Ma. "Helvetti on jäätynyt", sanoi Saara, kun kerroin varanneeni ajan optikolle. Niin imaginääriseen tulevaisuuteen olin jo vuosikymmenien ajan työntänyt ajatuksen silmälasien hankkimisesta, vaikka jotkut "ystävät" ja kunnon ihmisetkin olivat huomautelleet siitä, etten tunnistanut heitä kadulla vastaantullessa.
♥ Vielä optikolle mennessä kuvittelin näöntarkastuksen nykypäivän alkemiaksi, jossa joku setäpappa tökkii silmämuniin elohopeaa niiden paineen testaamiseksi. Mutta tietysti näköbisnes on nykyään ihan oma media-alansa, jossa optikkokin on nuori kaunis nainen joka vilauttelee valotaululla surrealistisia tekstinpätkiä ja kyselee mitä niistä tulkitsen. Huh.

♥ Tällaisen kokemuksen jälkeen on valmis tekemään lisää historiaa - lähden viihdeseurueen mukana Särkänniemeen, jossa sielläkään en ole vieraillut sitten 80-luvun. En erityisemmin pidä paikoista, joissa ihmisten on pakko pitää hauskaa enkä kestä muutenkaan laitteita joiden idea on pikemminkin keskiPAKOSSa kuin keskipakoisuudessa, mutta tällä kertaa olin saanut ILMAISLIPPUJA (kiitokseksi suosituksista Amerikan markkinoille...) ja tietysti ne piti käyttää ennen kuin markkinatalous romahtaa täysin vieden eurojen mukana muutkin viihdevaluutat.
♥ Ainoa laite johon kuitenkaan Särkänniemen parkkipihalla halusin oli Motogee'ksi kutsuttu kiihdytin - ja kahden sekunnin kohdalla tajusin etten oikeastaan halunnutkaan.
Mutta hengissä selvittyä se oli tietysti hauskaa, ja vaikuttavathan moiset laitteet uniin, mitä huvipuistot eivät jostain syystä tule mainostaneeksi.
♥ Noin muuten, kokonaisuutena, Särkänniemi on käsittämättömän tympeä ympäristö: aluetta ei ole lainkaan yritetty tehdä viihtyisäksi, ei maisemoida edes lasten laitteiden lähiympäristöä teemojensa mukaiseksi. Jokainen heilurivitkutin törröttää asfalttikentältä kuin varoituksena siitä, että huvipuisto ei ole alkuunkaan vastuussa asiakkaidensa mukavuudesta.

Jep, missään ei tamperelainen junttimentaliteetti tule niin karusti esille kuin sen "huvipuistossa", joka ei ole puisto eikä huvitteluun vaan vitkutteluun tarkoitettu. Liekö on toista kaupunkia / huvipuistoa, joka niin vihaisi ihmisiään kuin Tampere / Särkänniemi ?

 

16.8. Kun aamulla vie lapsen päiväkotiin niin tuntuu kuin vierailisi ihmiskunnan tykönä. Päiväkodin käytävillä tuntuu vallitsevan ainainen kaaos, mutta lapset itse pitävät tarkkaavaisesti silmällä toisiaan ja enemmistö käyttäytyy kuuliaisena sekä ryhmänsä että sapientin lajinsa idealle.
♥ Kun sitten kävelen päiväkodilta takaisin omaan pihaan hakemaan fillarin ja lähden polkemaan yliopistoa kohden, näen sen maailman, joka perustuu autoihin ja sementtilaatikoihin eristetyille yksilöille, joilla on vähemmän tekemistä ihmiskunnan kuin sen mediakoneiden kanssa.
Ehkä viisain syy olla hankkimatta lapsia onkin se, että välttyy selvittämästä välinsä ihmiskunnan kanssa.

 

17.8. Jokainen aamu, vältettyään uinnin syksyisessä vedessä, pitäisi kokea järkytys siitä, että maailma tapahtuu juuri minulle.
Kun töihin polkiessa pysähdyn nostamaan käteistä automaatilta ja laite näyttää tililtä kadonneen edellisten kuukausien palkkarahat, niin juuri muuta todistetta ei sillä salamanlyömällä kuolevainen tarvitse kuin että kaikki "meidän" rahamme on nyt lähetetty Italian mafialle ja Kreikan jumalille.
♥ Hetken paniikissa yritän oitis pankkiin, mutta onneksi se ei ole auki - sillä työpaikalle polkiessa tajuan miksi tilitiedot näyttivät niin oudon tunnistettavilta: pankkiautomaatti ei annakaan rahaa automaattisesti pankkitililta vaan luottotililtä. Näin se tietysti parhaiten palveleekin pankin intressejä velottaessaan muhkeita käyttömaksuja jokaisesta nostosta.
Pankin näkökulmasta tämä varmaan onkin loogista: sehän tekee suuren palveluksen luotottaessaan minua (omilla rahoillani).

♥ Mitä tästä ihminen oppii?
Oppii hyvin tuntuvasti, ettei Eurooppa rahojamme syö vaan pankit.

 

19.8. Tämän viikon luku-urakkana on ollut Hotakaisen uusin romaani, Jumalan sana. Siitä onkin aikaa, että parikymmentä sivua luettuaan jäisi koukkuun suomalaiseen romaaniin, edes Hotakaisen kohdalla, ja varsinkaan KUVARUDUULTA pdf-paketista luettuna.
Romaania on toki ollut tarjolla eteläisen Suomen kirjakaupoissa jo tiistaista lähtien, mutta virallinen julkaisupäivä on merkitty huomiselle, kustantajan mukaan siksi, että kirja olisi saatavilla myös pohjoisessa Suomessa - jonne kirjarekkojen täytyy lähteä samaan aikaan kuin Vantaan viimeiseen paperipuotiin.
Ja hyvähän se on, että napapiirin molemmin puolin niin rivilukijoita kuin kriitikoitakin kohdellaan samoin tavoin?

Kustantaja Siltala ei nimittäin saanut aikaiseksi lähettää kriitikolle edes blokkiversiota teoksesta, niin perinpohjaisesti tyhjennettiin kustantajan komerot napalukupiiriä ajatellen.
♥ Noh, kirjan mediatulevaisuus on sähköinen ja mediatulevaisuuttahan Hotakainenkin pyrkii romaanissaan ennustamaan, sen lisäksi, että hän rakentaa päätalomaisella jyhkeydellä törröttävää trilogiaa: Ihmisen osa - Jumalan sana - ???

♥ Romaanina Jumalan sana kuuluu kyllä Hotakaisen vähemmän onnistuneisiin teoksiin. Lähtötilanteen draamallisella yksinkertaisuudella ja kertojaäänellä koukuttanut kirja muuttuu tavattoman jaarittelevaksi, ja kun olen kesällä kuunnellut Ihmisen osaa äänikirjana, niin sillä jaarittelulla on kuvaruutua rullaavissa aivoissani Ritva Valkaman vänisevä nuotti. Ei hyvä.
♥ Hotakainen & yhden päivämatkan romaani on ylipäänsä yhdistelmä, jonka ei voi ennustaa toimivan sujuvasti, eikä se toimi, ei romaanina eikä edes kertojaäänen puolesta, joka osoittelee ja ohjailee lukijaa kuin tv-shown juontaja (so. "jumalan sana") ikään.
"Mukavuudenhaluinen elegisyys". Se jää päällimmäiseksi mieleen Hotakaisen romaanin ihmisistä eikä suinkaan hänen mediakritiikkinsä tai hutiloivan kunnioittava näköiskuva Herlin-dynastiasta.
Ihmisen osan kuuntelen mieluusti äänikirjana uudelleenkin, mutta Jumalan sana jäänee samanlaiseksi välikappaleeksi kuin elokuvatrilogioiden vaivaannuttavat kakkoskappaleet. Taitavaa työtä mutta tarkoituksetonta.

 

22.-24.8. Vielä yksi pakomatka Suomesta, jonka lähenevä syys ja syvenevä lama viimeistelevät niin kuin lapio & kuoppa ikään. Laivamatka Tukholmaan käy toisaalta miltei työnteosta, kun suoritamme kaupunkia aamu6:sta ilta7:ään. Onneksi sää on suopea ja lapsi meistä reippain, juoksentelee Skansenin eläintarhan lävitse ja kestää turistitarhan tungoksen terminaaleissa.
♥ Matkalukemiseksi nappasin tuoreen kotimaisen kauhuromaanin, mutta tavalliseen tapaan kauheinta siinä on kliseiden suma. Kun mukana on täysin vailla ironiaa kaikkien goottisten kliseiden äiti - "Järjetön kauhu täytti hänen mielensä" - ei voi kuin ihmetellä mikä järjetön mieli tällaisia kirjoja haluaa julkaistavan.

♥ Tukholman sf-bokhandelista on siten aivan PAKKO ostaa kelvollisempaa kesälukemista, Martinin uusin fantasiaeepos. Kirja painaa saman verran kuin ser Gregorin kenttähaarniska, joten raskasjalkainen & vähäkaljainen reissumme käy sikälikin isäperheellisen parhaasta roolisuorituksesta.
Ja kirjakin, "A Dance with Dragons", tietysti, osoittautuu painonsa väärtiksi vähitellen: Martin käyttää tolkuttomasti sivuja viittaillessaan aiempiin tapahtumiin ja saamatta käyntiin eeppisen mittaluokan tapahtumia, mutta dialogi on yhtä terävää kuin ennenkin eivätkä genrekliseet törrötä muualta kuin merentakaisten "eksoottisten" kansojen nimistössä.
Tätä setä lukee ilokseen.

 

27.-28.8. Hautovan helteinen viikonloppu. Tällainen pitäisi viettää vesistöille hyvästejä jättäen, mutta suurin osa ajasta menee sisällä lasta vartioidessa.
Lauantaina Alma pääsee tutustumaan balettikouluun, mikä sentään avartaa hänen maailmankuvaansa mutta supistaa omaa Suomi-kuvaa.
Hurskastellen voi toki ajatella, että jos lapsen on kuitenkin pakko kohdata suomalaisen elämäntavan fasistisuus jossain muodossa, niin lienee parempi, että hän kohtaa sen pinkkisimpiänä versiona, keskiluokan äitiolentojen pakkomielteenä OPASTAA tyttärensä prinsessamuottiin, jonka naiskuva on yhtä kireä kuin marsalkan korsetti.
Sunnuntaina vien lapsen taas metsään kävelemään, mutta hän enää hän ei ole siitä yhtä innoissaan kuin pari viikkoa sitten, kaipaa ennemmin leikki- kuin lenkkipuistoihin.

♥ Viikonlopun lukusuorituksiin kuuluu Vänskän raskaan lautturiromaanin loppuun kahlaaminen, mutta myös Katajavuoren omakuvakirja, joka on varmaankin hilpein ja nokkelin tapaus syksyn kirjasadossa. Väistämättä sen omapäisyyteen kytkeytyy sukupuoli: entä jos miesrunoilija tekisi vastaavan teoksen?
Miten pöljän narsistisena (tai seitkytlukulaisena?!?) tervehdittäisiin kirjaa, jossa mieskirjoittaja kävisi finni ja viinaelin kerrallaan lävitse tuopinpohjaan piirtyvää peilikuvaansa?

 


 

29.8. Kritiikkiportin peijaiset Helsingissä. Käydään lävitse kaikki projektin virheet ja pohditaan millaiseen verkkomedian murrosvaiheeseen portin rakennus osui - ja miten se osaltaan vaikutti kolmen instituution odotuksiin ja yhteispeliin projektissa.
♥ Ainoa asia missä olen eri mieltä sanomalehtien edustajien kanssa on se, etteivätkö lehdet pystyisi itse nostamaan kulttuuriosastojensa arvostusta ja samalla kontekstoimaan monipuolisemmin taidekritiikin paikkaa lehdissään. Nythän taidekritiikki on sanomalehdessä samanlaista perustavaraa kuin veikkaustulokset tai hautajaisilmoitukset. Tosin siitä maksetaan kriitikoille vähemmän kuin haudankaivajille...
♥ Tietysti kyse on maailmallisesta muuttoksesta, mutta jotain suomalaistakin taidekritiikin kuolemassa saattaa olla. Taidekritiikki on asiantuntijapuhetta, joten siihen suhtaudutaan samalla tavoin nyrpistellen kuin kyse olisi kekkoslaisen kauden poliittisesta, ylhäältä alas annostellusta puheesta.
Mutta lehdet itse ovat olleet tavattoman laiskoja kehittämään kulttuuriosastojen juttuformaatteja muutoin kuin helpoimman mukaan henkilöjuttuja ja kasvokuvaa kasvattamalla. Sähköisen ja printtimedian yhdistäminen uusilla tavoilla ei myöskään takaa printtilehden säilymistä - ja jos lukeneisto karkaa digilehtien puolelle niin sehän ei suinkaan tilaa nettihesaria vaan DN:n tai Guardianin.
Sanomalehtien kertomat esimerkit Englannista voivat laman myötä toteutua kohta Suomessakin: joillakin alueilla paikallislehtien levikki on pudonnut nopeasti jopa 40%... joten pian meilläkin poliitikot voivat joutua punnitsemaan, pitäisikö YLElle syötettyjen miljoonien sijaan vaatiakin tukea oman alueen paikallislehdelle.

♥ Kritiikkiportin "seuraajaksi" ilmaantui kirjallisuuden osalta Kirjaseuranta. Se on siistin näköinen yritys yhdistellä ilmaista tiedotusmateriaalia, kritiikkejä, monenkirjavaa blogiarviota, ja jopa pääkaupunkiseudun kirjastotietokantaa. Kaikki käytetyt lähteet ovat kuitenkin vain summittaisessa haussa: tiedotusmateriaali on satunnaista, kritiikit näkyvät vain muutamien lehtien osalta, eikä edes kirjastotietokannasta saada täyttä informaatiota. Jos esimerkiksi laitan hakuun oman kirjailijanimeni, saan Kirjaseurannan kirjastohausta yhden ainoan osuman, Kuninkaantekijät, koska käytännössä järjestelmä tarjoaa MYYTÄVIEN eikä lainattavien teosten osumia. Jos teen saman haun suoraan kirjastotietokantaan saan nimelläni kuusi osumaa, mukaan lukien novellikokoelma jota on kyllä myynnissä, mutta joka ei ole nimeeni liittyvä kirjatuote.
Jep, Kirjaseuranta ei ole kriitikon muttei myöskään kirjallisuutta harrastavan kannalta sen hyödyllisempi kuin puhelinluettelon keltaiset sivut.

 

31.8. Työpäivistä vietän virallisessa työpisteessä melko tarkalleen 6 tuntia päivässä: saavun työhuoneeseen 9:15 vietyäni lapsen päiväkotiin ja lähden suunnilleen 15:15 käydäkseni kotimatkalla myös kaupassa.
Loput työsuunnitelmaan merkityistä 665 tunnista (syyslukukausi) kertyvät kyllä vaivattomasti iltaisin ja viikonloppuisin, mutta tämä sumea työmiljöö johtaa siihen, että liikunnan voi jättää motivoidusti väliin avaamalla kotonakin The Koneen, tuon kaikensiunaavan välineen, joka yhdistää niin kätevästi työasioihin missä tahansa ihminen kulkeekin.

♥ Mutta toisinaan todellisuus sentään tulee iltoihin, ja oikeaa työtä tehdessään muistaa mitä kaikkea The Kone torjuu elämästä: kipeiden lihasten ilon, käytännöllisten ihmisten seuran, sosiaalisen verkoston merkityksen elämän isoissa muutoksissa.
Tänä iltana todellisuus tarkoittaa ystävämme Sepon muuttotalkoita, joissa meitä on kaikkiaan 3 ihmistä siirtämässä kotia Kalevasta Nekalaan. Näin vanha peliporukkamme jatkaa hidasta hajoamistaan: talvella lähti Jaakko Helsinkiin ja nyt etääntyi Seppokin lähiöverkostamme.

 

 

SYYSKUU 2011

 

 

3.-4.9. Sateinen viikko päättyi tyynen lämpimiin vapaapäiviin. Alman yskä ja naapurin ulvova koira ovat kuitenkin valvottaneet niin, ettei ulkoilua kaipaa vaan unta ja lukurauhaa. Tällä viikolla on kotitöinä ollut kaksi varmaa lukuromaania, joten sikäli katkonaisillakin lukutuokioilla on saanut paljon sisäistettyä.
Tuurin ja Hassisen uudet teokset noudattavat suorastaan kaavamaisen tarkasti sitä, mitä heiltä osaa odottaa, mutta etenkin romaanien aloituksissa he ovat niin suvereeneja, ettei kerronnan tuttuja rutiineja tule ajatelleeksi ennen kuin jossain 200 sivun paikkeilla.
Sellainen lukijan koukutus jos mikä on kirjallista ammattitaitoa, johon suomalaisista prosaisteista aniharva kykenee - ihme kyllä.
♥ Hankalampi tapaus kotitöissä on Tapio Koivukarin uusin romaani. 1600-luvun valaanpyynnin kuvaus on aihevaltauksena tietysti huikea saavutus ja poikkeuksellista rohkeutta Koivukari osoittaa siinäkin, että hän ikään kuin korvakuulolta kokeilee romaanin matkalla hieman erilaisia tyylilajeja tunnelman muuttuessa. Mutta TÄLLAINEN suvereeni tyylittely ei edes kokeneelta prosaistilta noin vain onnistu, joten kirjan kieli ja rakenne enemmän aikaa torjuvat lukijaa kuin pitävät mukana.
Kritiikin tekeminen tällaisesta lukukokemuksesta on sitten erityisen hankalaa: romaani on kirjallisesti taidokas ja aivan ainutlaatuinen kotimaisen klapiproosan "katselen lähiöni seinää" -aiheistossa, mutta miten sille tekee oikeutta, jos kirjan rakenne on jokseenkin muotopuoli, niin luvuittain kuin kokonaisuutena?

♥ Meri-pitoisen viikonlopun ydinhetki on lauantaina runokauppa Kattilassa, kun Saara ja Silene Lehto esittelevät valas-aiheisia kirjojaan. Paikalla on ehkä viitisentoista ihmistä, hyvä yleisö, vaikka selitystä valas-trendin suosiolle ei löydykään.
Maanantaina tuleekin postissa sitten Risto Isomäen uusi romaani, jonka sivut 50-100 ovat silkkaa infodumppausta merieläinten salaisuuksista...

 

5.9. Ma. Alman yskä ja lievä kuume pitivät hänet taas perjantain poissa päiväkodista, mutta tänään hän palailee köhänsä kanssa parkkipaikkaansa. Pitäisi olla erityisen helpottunut, kun saa matkaan kaikkien kolmen ison romaanin arvostelut ja että lapsikin on taas palautettu ikään kuin omalle urapolulleen, mutta mitään muuta valtakunnan kokoista ei ole mielessä kuin Martinin romaanin lukeminen, ja se tekee arkielämästä juuri niin tylsää kuin mitä on oman tietotekstin editoiminen.
♥ Saan valmiiksi myös englanninkielisen esitelmän Wroclawin konferenssia varten. Täytyy kuitenkin odottaa vielä kaksi viikkoa ennen kuin tietää, onko se hyväksytty konferenssin ohjelmaan, joten sekin on kuin AVUNPYYNTÖ päästä edes yhdeksi viikonlopuksi pois Suomen syksystä ja koti-työ-päiväkoti -kolmiosta.

 

9.-11.9. Alman kanssa viikonloppu Kuopiossa. Muutenhan se olisi suorastaan rentouttavaa, mutta junat molempiin suuntiin ovat aivan täynnä, etenkin lapsiperheille tarkoitetut - missä "perhe" tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä naisia lapsineen, plus minä ja joku muu äijäuhri joka on tarpeeksi tyhmä suostuakseen tällaiseen karjavaunuelämäntapaan.
♥ Unohdan ottaa luettavaa mukaan, joten katselen Kuopiossa mitä tahansa devarikamaa löytyykään, jopa suomalaisen "Hella W" -elokuvan.
Sen nähtyään ei enää ihmettele, että kulttuuriministeri Arhinmäki uskoo suomalaista kulttuuria arvioitavan samalta tasolta kuin penkkiurheilua.
Ei tarvitse myöskään ihmetellä, mistä Vasemmistoliitto etsii presidenttiehdokkaansa!
Jos Arhinmäen sammakkoperspektiivistä ryhmä kumipalloa toisilleen heitteleviä shortsinuorukaisia on saman arvoinen kuin Dostojevskin tuotanto, niin epäilemättä puolueelle sopii presidentiksi kansanmies Paavo Väyrynen, joka lukaisee moisen romaanituotannon yhtä nopeasti kuin mitä Paavo Arhinmäki hukkaa elämäänsä kumipallo-ottelun katsomiseen.
Tahattomat äännähdykset kentän laidalla tai romaanin ääressä riittänevät täyttämään musiikkitalon tai puoluekirstun mustan boxin.

♥ Ja sen puolueen jäsenyys loppuu allekirjoittaneelta tähän syksyyn juu.

 

13.9. Syyskuu tuntuu olleen pelkkää sadetta ja sateiden jatkuessa lapsen köhäkin yltyy kuumeeksi kerran viikossa. Viime sunnuntaina hän ehkä kylmettyikin kertaalleen, kun Kuopion peitti hyinen sumu ja muut lapset leikkikentällä oli puettu jo talvihaalareihin.
Tänään sitten päiväkodista tullessa Alma on oudon väsynyt, kuume nousee vähitellen ja peruisin lapsenvahdin jos löytäisin jostain puhelinnumeron. Kotiin seminaarista palatessa kuume tuntuu jo selvästi ja yötä vasten nousee taas lähelle 40 astetta - mutta aamuun mennessä se on lääkkeen ansiosta taas täysin hävinnyt.
On käsittämätöntä, että nopeat ja korkeat lapsikuumeet ovat pikemminkin vahvistaneet ihmislajia kuin hävittäneet sen täysin, koska moisessa metaboliassa ei tunnu olevan mitään säätövaraa: joko kuume nousee täysillä tai jättää nousematta.
♥ Aivan kuin aikuiset aivot olisivat termostaatti, joka silkalla tahdonvoimalla voi pitää kuumeensa niin matalalla, jotta aivojen kantajaolento voi kömpiä työpisteeseen Pyhän Monitorin halohoitoon.

♥ Vain yöksi virkistyn sen verran, että jaksan taas lukea pari lukua Martinin järkälettä. Olen jossain 500. sivun paikkeilla ja tarina alkaa viimein vetää NIILTÄ osin kuin ollaan Westerosissa eli kirjan varsinaisella näyttämöllä.
Alan vähitellen sietää Martinin silmäniskut fanikunnalleen ("Urho the Unwashed" jne) ja tv-sarjan suosiota seuranneen (kehnojen) pornokuvausten tulvan, mutta kohtaukset kapean meren itäpuolella ovat raivostuttavaa pakkopullaa: yhä uudelleen siirretään tuonnemmaksi kahden päähenkilön ratkaisevaa kohtaamista, yhä uudelleen esitellään kymmenkunta uutta sivuhenkilöä ja nimeltä mainiten heidän koiransakin, VAIN jotta kirjan sivumäärään saataisiin fantasian edellyttämää massiivisuutta.
♥ Sen sijaan oma fantasiaromaanini on tänään tulleen uutisen mukaan kokonaan hupenemassa julkisuuden maailmasta: painos on myyty viimeinkin loppuun, joten teosta saa enää kirjastoista - sen aikaa kun pokkarisidos kestää eli ehkä kolmen (viiden? seitsemän?) vuoden kierron?

 

15.9. Päivät ovat edelleen niin lämpimiä, että fillaroidessa tulee useimmiten hiki - ja niin sateisia, ettei hikoilua huomaa kun vettä pärskii joka puolelta.
Isoin virkatyö on ollut tällä viikolla perjantain luennon kokoaminen. Feministisestä scifistä olen toki puhunut usein ennenkin, mutta en näin yleiselle yleisölle, joten on vaikea valita, mitä YLEISTETTÄVÄÄ aiheesta sanoa.
♥ Isoin kotityö on ollut tällä viikolla Mike Pohjolan messiasromaani Ihmisen poika.
Aikuiskirjallisuutena esiintyvistä nuorisoromaaneista olen kirjoittanut usein ennenkin juu, mutta Pohjolan tuntien on vaikea valita, mitä KOHTELIASTA voi julkisesti sanoa.
Etenkin jos pitää kiinni siitä kriitikoille suosittelemastani periaatteesta, että arvostelijalla täytyy olla medialukutaitoa tehdäkseen kirjasta uutisen - niin Pohjolan teoshan pitäisi olla parasta mahdollista materiaalia: ei tarvitse ajatella lainkaan mikä tässä on sanataiteena merkittävää vaan mittailee vain mikä tekee tästä MEDIAILMIÖN.
♥ Mutta edelleenkin: ongelma on se, miten kummassa voisi sanoa KOHTELIAASTI jotain moisesta messiaskriisistä, joka välillä kolkuttelee Reijo Mäen kyökinovea, välillä jeesusnuorten teetupaa, välillä larppaajien ja muiden nörttien muistipiirejä...

 

18.9. Su. Eilen illalla sain vimeinkin loppuun Martinin eepoksen. Tuntuma jäi kuin rutiinimaisen hyvän tv-sarjan katselusta kesken tuotantokauden: turhauttavan katkonaista, mutta raivostuttavan koukuttavaa. Ja tietysti yksi päähenkilöistä tapetaan taas kirjan lopulla - vaikka sehän ei Martinin luomassa maailmassa ole ongelma, koska hahmoja herätellään kuolleista sellaista vauhtia ettei kehnokaan tv-sarja pysyisi siinä perässä.
♥ Isoin ongelma eepossarjan paisuessa on kuitenkin se, että liian monella tapahtumanäyttämöllä viiden kuninkaan sodasta alkaneet valtaistelut jatkuvat liian samankaltaisina piirityksineen, hovijuonitteluineen ja loputtomine palkkamiekkojen ärhentelyineen.
♥ En siis välitä vähääkääkään, julkaiseeko Martin sarjan seuraavan romaanin kahden vai kymmenen vuoden päästä. Tällä hetkellä sarjan tv-filmatisointi on paljon kiinnostavampi kysymys. Ykköskaudelta näkemissäni jaksoissa oli tavattoman hyviä näyttelijöitä, mikä parhaiten osoittaa HBO:lta isoa panostusta fantasiamaailman tulkitsemiseen sen sisältä käsin.
Tänä iltana sitten selviää, montako Emmy-palkintoa sarja kahmii (13 ehdokkuudestaan) eli miten vahvoin suosituksin sen jatkoa (tekeillä olevaa kakkoskautta) tullaan markkinoimaan - minkä osaltaan pitäisi lisätä TERVETTÄ KILPAILUA fantsun markkinoilla parempien kirjojenkin julkaisemiseksi.
♥ Ei Martinia olisi kovin vaikea päihittää omassa lajissaan, hc-kuningasfantsussa, etenkään SANATAITEEN keinoilla. Se että Martinia mainospuheissa tituleerataan "Amerikan Tolkieniksi" vain osoittaa, miten vähän fantsun hyvin myyvällä kentällä kuitenkaan on teoksia, joiden suosion voisi perustaa kirjallisiin arvoihin, niin kuin Tolkienib klassikot. On hyvin vaikea kuvitella, miksi Martinin kirjoja luettaisiin vielä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen, mutta Tolkienin teosten arvo vain kasvaa, kun geneerinen fantsu pelkistyy hc-äijäproosaksi a la Martin & Abercrombie. Fantasiaa KIRJALLISUUTENA lukeva väki kasvaa ja karkaa sitten uuskumman inspiroimiin ERITYISEMPIIN maailmoihin. Ja tähänkin voi tv-sarjaviihde antaa kyllä omat aineksensa (ja markkinakasvunsa), kun samainen HBO alkaa muokkaamaan Gaimanin "American Gods" -teosta televisiolle.

♥ Tuhatsivuisen eepoksen suljettuaan meneekin muutama hetki ennen kuin pään saa täyttymään mistään yhtä massiivisesta maailmasta, joka kantaisi arkielämän rinnalla viikkojen ajan. Viime yönä, kun en saanut unta saunan jälkeen, aloittelin Priestin ja Newmanin vaihtoehtohistorioita ("Separation" ja "Anno Dracula"), jotka molemmat vaikuttavat lajissaan täydellisiltä lukuromaaneilta... mutta silti jotain jää puuttumaan, jotain minkä täyttäminen edellyttänee vanhojen pelipaperien esiin kaivelemista tai muuta sosiaalisempaan uusien maailmojen avaamiseen liittyvää.
♥ Eilen sentään vierailivat C & joensuulainen Teemu ja pääsimme pelaamaan tunnin kierroksen Torresia. Niinkin abstrakti simulaatio mahdollisesta maailmasta on ankean arkisissa nykyoloissa kuin taikarasian avaisi - joten tänään selailen (lapsen pitkien päiväunien aikana) mitä kaikkea boardgamegeek ja lautapeliopas tällä hetkellä suosittelevat. Itse asiassa myös tuossa Martinin eepossarjassa pelataan mielenkiintoista shakin tapaista peliä. Sen esikuvista käydyn keskustelun mukaan esikuvana on Stratego-peli.
Veikkaisin kyllä, että koko kirjasarjan massiivinen juoni (miten kuninkaat ja sankarit ja sotajoukot siirtyvät toisiinsa nähden) on alunperin laadittu jonkin miniatyyripelin ääressä.
Melkoinen ero maailmanrakennuksen lähtökohdissa, kun vertaa Tolkieniin.

No niin. Vielä 43 yötä nanowrimoon.

 


 

19.9. Ajan suhteellisuus puhuttaa korpikansaa. Kun kesäpäiviä rytmittäneestä valoajasta yritetään siirtyä syksyn työ- ja hämäräaikaan, voi virallisia kalenteri- ja kellonaikoja käyttää vertauskuvallisesti aivan miten lystää. Veijareita riittää enemmän kuin vietereitä, tässä maailmassa.
♥ Esimerkiksi parlamentin jäähypenkillä istuvat Pers'suomalaiset määräsivät näkyvimmän hyökkääjänsä 2 minuutiksi erilliselle aitiopaikalle, jotta tämä saisi huudella vapaasti herjoja joukkuepelaajille. Määräyksen ajallinen pituus on ymmärretty jossain rangaistukseksi, jossain palkinnoksi hyökkääjä Halla-Ahon suorituksista.
♥ Myös VR on herättänyt kummastusta sotkiessaan toisiinsa kalenteri- ja kellonajat. VR:n ilmoitus, että KUUKAUSI AIEMMIN ostetut liput ovat halvempia, onkin käytännössä tarkoittanut, että TUNNIN MYÖHÄSSÄ ostetut liput ovat ainoat, joita edes on myytävänä.

Ja tuuli puhaltaa ja me menemme taas uimaan eli palauttamaan solumme kosmiseen äitiaikaan.

Illalla vesikin niin viluissaan, että pyrkii asumuksiin, kaatuvat pilvet päistikkaa taloihimme.

 

20.9. Ehkä sosiaalinen media onkin geriakratian salajuoni, jolla nuoriso, keski-ikäiset ja vanhusenemmistö saadaan kaikki dementoitua yhtä apaattisiksi?
Näin Nicholas Carr trendisuosioon nousseessa kirjassaan kuvailee sosiaalisen median vaikutusta elämäänsä:
"Aluksi kuvittelin, että kyseessä on jonkinlainen keski-iän aivomätä. Mutta tajusinkin, ettei kyse ollut vain aivojeni ajelehtimisesta. Aivoni olivat nälkäiset. Ne vaativat, että niitä syötettäisiin kuten verkko niitä syötti - ja mitä enemmän niitä syötettiin, sitä nälkäisemmiksi ne tulivat."
Ehkä ne mustat t-paidat, joissa luki "Ei Kafkallakaan ollut helppoa" voisi jo korvata sinisillä huppareilla joissa lukee "Ei Zuckerbergillakaan ollut helppoa".

♥ Illalla käyn lenkkisaunassa ja naapurin pappa kertoo mikä suomalaisessa huippu-uimareiden valmennuksessa on pielessä.
Hän on nähnyt Atlantassa amerikkalaisen olympiajoukkueen harjoittelevan joten hän tietää mistä puhuu. Pidän hänen kertomuksestaan, koska se täsmää käsityksiini siitä, miten suomalainen mentaliteetti tekee täysin turhaksi rahan ja mediahuomion tuhlaamisen kilpaurheilijoiden kouluttamiseen - KAIKISSA LAJEISSA.
♥ Sen sanominen ääneen, että "suomalaiset ovat räpiköijäkansa" olisi kuitenkin nykyissä mediaoloissa 'vihapuhetta', joten sovittelevampaa on todeta, että keskimittaiseen vesisuomalaiseen kohdistuva kannustus on yhtä suuri kuin hänen ohittamiensa alkoholistien rasvaprosentti.

♥ Saunan vaikutus tuntuu vielä viideltä aamuyöllä, kun lapsi kömpii meidän sänkyymme ja yritän jatkaa unia hänen sängyssään. Luen sitten Jyrki Vainosen uutta romaania, sehän on melkoinen merkkitapaus, jotakuinkin ENSIMMÄINEN OIKEA AIKAMATKAROMAANI mitä suomalainen on kirjoittanut. Epäilemättä se tulee saamaan runsaasti huomiotakin korkeakirjallisen aihelmansa eli Jonathan Swiftin ansiosta, ja on se ehkä muutenkin yleisöystävällisin kirja Jyrkin tuotannossa. Mutta spefinä... valitettavan hyvä mittari on se, että kolmisenkymmentä sivua luettuani en vieläkään saa unta mutten myöskään tule koukutetuksi romaaniin, jonka pitäisi olla täsmälukemistoa aikamatkatarinoita rakastavalle kirjallisuudentutkijalle...

 

21.9. Liekö ollut yhtä kuivaa kesää jota seuraisi näin märkä syksy? Eilinen tuntui suorastaan tyhjältä, kun sadetta ei tullut ryöppyinä, joten kaadoin termospullon sisällön työpöydälle. Kaikki lemuaa nyt kuivuneelle sumpille, aivan kuin työhuoneeseen olisi iskenyt jokin kahvikuuro. Ja siltä työpöytäkin näytti, vain hyvällä tuurilla välttäen tenttikuoret ja tietokoneen.
♥ Tänään päivä on paljon parempi: juuri kun olen töistä lähdöstä tulee sähköpostiviesti että esitelmä on hyväksytty Wroclawin konferenssiin. Illalla menen Iguana-joukkueen vahvistukseksi leffatietovisaan ja tulemme kisassa puoli pistettä vaille toiseksi. Kotimatkalla kastun fillareineni läpimäräksi, mutta ei sekään suuremmin haittaa, kun on nyt edes yksi ennuste päästä pois Suomesta edes yhdeksi viikonlopuksi.

Ja hiilijalanjälki tälle vuodelle kasvaa kuin tankkerin tuonenmusta vanavesi.

 

22.9. Ulkomaiseen konferenssiin lähtemisessä ei vaikeinta ole abstraktien ja esitelmien raapustelu, vaan koneistetun byrokratian selvittäminen matkasuunnitelmaa tehdessä. Puolaan matkustaminen ei ole erityisen tyyristä, joten sikäli ei ole iso menetys jos jotain matkakuluista jää hakematta yliopiston maksettavaksi, mutta tietokoneohjelma jolla matkasuunnitelma tehdään on kuin jostain virkamieshelvetin uumenista. Se ei ylipäänsä toimi selaimella jota normaalisti käytän ja alkaa tietysti nikotella silläkin selaimella, jonka java-päivitys ei ole viimeisin mahdollinen.
Onneksi kanslisti tulee avuksi, hän tietää keneltä saa soittamalla kelvollisia ohjeita (niitähän järjestelmä itse ei tarjoa) ja miten merkitä tiliöinnit suunnitelman käsittelyn nopeutumiseksi.
♥ Kaikesta tästä selvittyään voi kuvitella olevansa lähdössä kuuhun. Niin paljon yksityiskohtia on rastittava ja oikeita laskutapoja tunnettava tämän luuloyhteiskunnan tietomaasta irti päästäkseen.

 

24.-25.9. Viikonloppu jona vaahteranlehdet lähtivät.
Vanhalla kirjastotalolla Tampereen Tolkien-seura järjesti perinteisen TamFan-tapahtuman, jossa olin juttelemassa ennustusten merkityksestä fantasiassa.
Jäi huomauttamatta, miten vähän fantsu kunnioittaa ennustustekstien klassikkoja, Johanneksen ilmestystä ja Nostradamuksen jorinoita, mutta muuten kaiken päänäsärkyisen kiireen keskellä missä mieli pyörii kuljetellessa lasta pitkin kaupunkia sain varmaan sanotuksi kaiken mahdollisen.
Paitsi sen mihin hittoon fantasiaa tarvitaan, kun meillä on markkinayhteiskunta mediatrolleineen?
Ne jos ketkä "tekevät sen itse", todellisuudesta fantasian, jonka lait ovat musertavammat kuin orwellilaisessa dystopiassa.

"Now we can calculate the volume of Smaug's treasure mound:
V= 1/3 Π r2 h = 1/3 * Π * 9.62 * 7 = 675.6 cubic feet"

♥ Illalla oli sitten jatkojuhla spefi-seuran 10v-synttäreiden merkeissä. Niin sisäpiiriläinen ja samalla pöytiin hajoittunut tapahtuma kuin genretapahtumat tapaavat olla. Jälkimaku ei ole pelkästään miellyttävä, mutta tällaistahan tämä on aina ollut, kokemuksia kiertoratalaisuudesta, sielläkin missä pitäisi olla omiensa keskuudessa.
♥ Eivät niinkään tuulet ja sateet, vaan yölämpötilan tippuminen viiteen asteeseen saa lehtipuut luovuttamaan. Sunnuntaina tekee mieli luovuttaa itsekin, maata vain sohvalla ja katsella elokuvia.
Lapsikin on niin väsy, että nukahtaa kuuden aikoihin, herää uudelleen yhdeksältä ja makoilee sohvalla vieressäni, kunnes nukahtaa uudestaan yhdeltätoista, kun katselen uutta Audrey Tautou -filmiä. Ranskalainen elokuva on ainoa mikä tuntuu aina yhtä raikkaalta, silloinkin (tai ERITYISESTI silloin) kun aiheet ovat alta nollan, romanttista höpsismiä.
Pitänee siis tilata vielä se viimeinenkin Rohmer-boxi juu.

 

28.9. Vuosi toisensa jälkeen vedän arbuusin nenääni siitä, miten kriitikoidenkin vähäiset apurahat päätyvät kaikki helsinkiläisille. Aikani siitä "kiukuteltuani" (ylikriitikko Asko Mäkelän luonnehdinta) olen huomannut, ettei asia kiinnosta yhtään ketään edes ammattijärjestömme piirissä - eikä ihme, sillä suurin osa ammattijärjestön aktiiveista on samaisia hesalaisia, joiden (kavereiden) taskuihin apurahat rahisevat.
Ja näin TÄNÄKIN syksynä. Juuri tulleen tiedon mukaan Valtion apurahat kriitikoille menevät seuraaville paikkakunnille:
3-vuotinen / 3-årigt
Leena Kuumola, HELSINKI
1-vuotinen /1-årigt
Jan Erik Holmberg, HELSINKI
Toni Jerrman, HELSINKI
Otso Kantokorpi, HELSINKI
Sara Nyberg, HELSINKI
Kimmo Sarje, HELSINKI
½-vuotinen / ½-årigt
Anne Välinoro, Tampere
Ja SAMAAN AIKAAN, kun hesalaiset kulttuuri-instituutiot kierrättävät taiderahat toistensa salkkuihin, nämä samaiset ihmiset intoilevat siitä, miten erityisen tärkeää on INSTITUUTIOkritiikki nykyaikana.
Oman perseensä alla olevaa instituutiota nämä hesalaiset vain eivät suostu näkemään ja kokemaan.
Disclaimer: Ei, en ole enää vuosiin yrittänyt saada tuota kyseistä kriitikoiden apurahaa ENKÄ väitä etteivätkö em. yksittäiset arvostelijat olisi "ansainneet" tukea. Mutta apurahasirkuksen pyöriminen pääasiallisesti pääkaupunkiseudun sisällä on niin iso ja pitkäaikainen ongelma suomalaisessa kulttuurissa, että sen purkaminen olisi potkupalloministerinkin ensisijainen tehtävä. Jne, jne.

♥ Illalla taas Iguana-joukkueen täydennyksenä leffatietovisassa. Tällä kertaa apuni veisi miinuksen puolelle, jos vääristä vastauksista sakotettaisiin; dementoin jopa ilmiselvissä asioissa, kuten Fernandelin kuuluisin leffarooli ("Isä Giovanni" pro Isä Camillo) tai Chaplinin hahmo Diktaattorissa ("suutari" pro parturi) tai Capran bussifilmin miestähti ("James Stewart" pro Clark Gable).
No niin. Silti on kutka päästä taas ensi viikolla mukaan, kun tälläkin kertaa joukkue tuli sentään kolmanneksi. Ja, ennen kaikkea, saimme me ankeatkin cineastit palkaksi kolmosta.

 

29.9. Syyskuu päättyy ja hyllyyn on jo syksyn alkajaisiksi kertynyt pari arvostelukappaletta, jotka ovat melkoisia mammutteja taltutettavaksi. Klassikkoteksteinä ne ovat niin kiinnostavia, ettei niitä noin vain unettomien öiden palasina napostella: Byattin Lasten kirjaa ja Hoffmannin jykevä tarinakokoelmaa.
Tänään sain sentään valmiiksi yhden spefi-arvostelun, Vainosen Swift-kirjasta. Kunniakasta sen osalta, etten käyttänyt arvostelussa kertaakaan f-sanaa! Edes joku palvelus kirjailijalle, joka ei haluaa genreleimaa osakseen!
Myös spefiä sivuava arvosteluni David Eaglemanin ohkaisesta älykkökirjasta näkyi nyt ilmestyneen Kiiltomadossa.

♥ Noin muuten ihmettelen sitä vauhtia millä kriitikot jouduttavat itseään selättämään romaanijärkäleitä. Esimerkiksi Byattin tuhatsivuinen teos oli hädin tuskin tullut julki, kun jo siitä oli Savon Sanomissa Anuirmeli Sallamo-Lavin arvostelu. Ehkä aitosavolaiset sitten lukevat yhtä sutjakkaasti kuin puhuvat? En halua tietää, vaan sanon kuten runoilija elokuvassa "Reuben, Reuben": antaisin mitä tahansa jos oppisin lukemaan HITAAMMIN Dostojevskin kaltaisia kirjailijoita.

 

30.9. Pe. Etelästä tuli lämpöä ja aurinkoa, sää muuttui yön aikana aivan toiseksi kuin mitä se on ollut läpi syyskuun. Ensimmäinen kerta koskaan, kun lapsi juoksee koko matkan kotoa päiväkotiin, niin voimakas on lämmön ja valon vaikutus - vieläpä siitä huolimatta, että hän tänäkin aamuna ilmoitti ettei lähde päiväkotiin ja että hänellä on ikävä äitiä (joka 5 minuuttia aiemmin oli lähtenyt kohti Turun kirjamessuja).

♥ Jokin runollisempi tapa lopettaa tällainen surkea kuukausi ja aloittaa tällainen aurinkopäivä pitäisi olla kuin syöttää lapselle puuroa ja selailla Hesaria niin kuin biljoona muuta toukkatyöhön kahlittua hyönteistä ("Sinä myös olet hyönteinen").
Vaan millainen?

♥ Hesarissa ei ole viikon varrella muuta mieleen jäävää kuin Karosen tai Isomäen kolumni, satunnainen Fingerporin vitsi.
Toki nyt eurokriisin aikana on tullut lukeneeksi aidon kiinnostuneena kotimaan politiikan raportteja. Eurokriisi muistuttaa valtavaa strategiapeliä, jossa poliitikot toimivat kuin ylempää säädellyt nappulat, osoittamatta yhtäkään omaa ajatusta, suostumatta näkemään peliä kokonaisuutena niin kuin joka ainoa espanjalainen tomaatinpoimija tai inarilainen poronkasvattaja sen näkee. Valtaistuinpelitkin jäävät toiseksi siinä, miten pienet mutta johdonmukaiset median palaset voivat liikuttaa pelin isoja nappuloita.
♥ Ja samalla media tulee tietysti huolehtineeksi lehden muidenkin osastojen tehtävistä. Ei tarvitse lukea Fingerporia iloitakseen sellaisesta idiotiasta, jota Pers'suomalaiset tuovat uutisiin lähes joka päivä.
Niin kuin tänään PS-kansanedustaja Mika Niikko, joka kehui kristillisen taustajärjestönsä täsmäsuvaitsevaisuutta: "Mitä tahansa ei sentään suvaita".
Näin tuo orwellilainen kielipuolue pyrkii myrkyttämään koko suomen kielen sanaston, alkaen puolueensa nimestä, siirtäen rasismia "maahanmuuttokriittisyydeksi", ja levittäytyen nyt määrittelemään uudelleen "suvaitsevaisuuden".
Moisia kommentteja luettuaan ei enää ylläty, kun Hesarin haastattelema kristillisen mediafirman johtaja paljastaa, että "Jeesus tuli ihmisten tarpeisiin."
Huh. Tuota ei olisi Jarlakaan keksinyt.

 


 

 

LOKAKUU 2011

 

 

1.10. La. Hesarin kuukausiliitteessä on pitkä artikkeli kirjailijoiden "kirjasto"apurahajärjestelmästä. Se muistuttaa hyvin, että osaavat ne muutkin apurahojen jakamisen kaveripiirilleen kuin vain helsinkiläiset.
Jutun kirjoittaja Ilkka Kanerva jättää kohteliaasti mainitsematta, että Hesarissa on ollut kulttuurisivuilla vastaava juttu kerran vuodessa... mutta pidempi ja perusteellisempi Kanervan artikkeli on kuin mitä kulttuuriosastossa olisi aiheelle tilaa annettavissa, ja ajoituksenkin (juuri Turun Kirjamessujen viikonloppuna) puolesta Kanervan juttu ansaitsee isot kiitokset ehdotuksesta sanataiteen syyssiivoukseksi.
♥ Artikkelin pieni oheisjuttu Arhinmäestä olisi voinut olla yhtä kriittinen. Nyt potkupalloministeri pääsee lupailemaan muutoksia, paperilla, johon hänen virkamiehensä pyyhkivät berlusconinsa.

 

4.10. Viikot vilistävät kuin hiiret kuukausien lehtipeiton alla. Tänään on taloyhtiön syystalkoot, siellä saa kosketuksen kotipihaan ihan kuin Kotipehkussa aikoinaan: leikkaan poikki villiintyneen haavan taimia, hävitän siis puita tavalla johon en missään normaalioloissa suostuisi. Kesken haravoinnin muistan että tarkoitus on ennättää myös lisuriseminaariin. Anna on onneksi saatu lapsenvahdiksi.
♥ Yö jo laskeutuu kun pääsen viimein talkoosaunaan, siellä papat kertovat mielenkiintoisia tarinoita talomme varhaisvaiheista. Talo oli rakennettu 60-luvulla läheisen maaperän savesta, aivan vieressä sijainneiden tiilitehdaiden tiiliksi poltettuina, joten lauteilla istuva arkkitehti naureksiikin rakennuksiamme ensimmäisiksi "ekotaloiksi".
Vieläkin kiinnostavampi koplaus on se, miten 1960-luvulla rakennusyhtiö vuokrasi asuntoja erityisesti lääkäreille ja lääketeollisuuden edustajille, ja myi ne sitten 1970-luvulla vuokralaisille asunnoiksi. Siinä on kaksi mafiaa löytänyt kauniisti toisensa, rakennus- ja lääketeollisuus, eikä tuloksena kuitenkaan ole mitään eliittipytinkejä, vaan äänieristykseltään ja perustaltaan poikkeuksellisen huonosti rakennettuja tusinataloja onnettoman pienine hisseineen.
♥ Papat suosittelivat luettavaksi Olli Helenin kirjoittamaa paikallishistoriikkia, ilmeisesti teosta Sadan vuoden urakka. Ehkä siitä selviäisi mitä luurankoja nuo mafiat ovat piilottaneet talojemme kivijalkaan...

 

5.10. Viime aikojen leffalöytöjä ovat olleet "Twilight Samurai" ja "Samuraimiekka". Ne olivat seisseet ties kuinka kauan kirjaston devarihyllyssä, mutta NÄIN ne vasta kun olin sattumalta selaillut jotain Top10-listaa parhaista samuraifilmeistä. Molemmat elokuvat muistin loppukohtauksestaan, mutta muuten ne tuntuivat aivan uusilta, ennenkokemattomilta, myös spefi-sävyiltään kiinnostavampina kuin mikään mitä läntinen filmiteollisuus on vuosiin tarjonnut.

Tänä iltana pääsin jälleen leffavisaankin. Kilpailu oli niin kova, että neljä ensimmäistä joukkuetta sijoittui parin pisteen sisälle, ja putosimme mitalisijoilta vain ylimääräisellä kysymyksellä "Sumujen laiturin" julkaisuvuodesta. Olin aivan äskettäin selaillut Amazonista näitä Carnén elokuvia, mutta ainoa muistikuva oli Gabinista upseeripuvussa... ja eihän se tietenkään voinut olla TOISEN maailmansodan tapahtumiin sijoittuva... jne jne.
♥ Trivia-kysymyksissä mokaamista murehtii jostain syystä enemmän kuin kokonaisen tieteellisen paradigman vähittäistä häviämistä omasta horisontista. Sama mekanismi kuin siinä hybriksessä, että tunnistaa jotain tavattoman triviaalia mitä kukaan muu paikallaolijoista ei hoksaa, kuten Rosselinin tai Bergmanin elokuvanäytteen tunnistaminen ei-sen-helpoimman-oletuksen mukaan.
Ja samalla kisassa säilyy sopivan leikkisä tunnelma, kun palkintona on "vain" olutta... mikä kai olisi laissa kiellettyä (?) mutta Mansen ilmapiirissä pelkästään suositeltavaa..

 

6.10. Wroclawin konferenssista ei ole vieläkään kuulunut mitään tarkempaa, vaikka siihen on enää viikko - ja ohjelma oli luvattu julkistaa eilen. Jähmettyneitä verkkosivuja selaillessa huomasin myös ensimmäistä kertaa, että tieteellisen konferenssin osallistumismaksuun sisältyy "participation in a LARP organised by the 'Wielosfer' Association." Kyseessä on tosiaankin konferenssin ohessä järjestettävä roolipelitapahtuma, jonka vastuu on Wielosfer-nimisellä yhdistyksellä, kuvaraporteista päätellen hyvin samanlaisella kuin Tampereen Yliopiston Roolipelaajat.
♥ Hmm, saisikohan lentokoneeseen viedä oman bofferimiekkansa, jos se on osa läppäriin rinnastettavaa konferenssimateriaalia?

 

7.10. Pe. Menimme katsomaan saksalaista taide-elokuvaa. Ensi-illassa oli lisäksemme yleisöä viisi ihmistä, saman verran kuin suomalainen taide-elokuva pystyisi avajaisiltaansa vetämään Tampereen kaltaisessa kaupungissa.
Vaikka kyseessä ei ollut mikään erityinen elämys, oli elokuva kuitenkin niin VARMAA laatutyötä, että jaksoimme keskustella olutlasillisen ylitse, saako sitä edes kutsua taide-elokuvaksi.
♥ Vasta paljon myöhemmin juolahti mieleeni, että naispääosan Gudrunia, tuota Baader-Meinhoff-parivaljakon salaista dynamoa esittänyt Lena Lauzemis muistutti kovasti sitä hahmoa, jollaiseksi olen kuvitellut seuraavan nanowrimo-tarinani päähenkilön: hurja ja hypnoottinen kuin se talviaamu johon sairas runoilija sortuu elokuvan lopussa.

 

8.10. La. Isovanhempien pikainen vierailu mahdollisti yllättävän leffailtamme. Ei ihminen tai parisuhde paljon enempää minimivapautta tarvitsisi työviikon päätteeksi.
Tuntuu kuin jokainen päivä olisi nyt odotuspäivä ennen joulua, kun kaksi matkaa rytmittää nämä kaksi vuoden hitainta kuukautta, loka ja marras.
♥ Ja tänään tulee viimein tieto Wroclawin konferenssin ohjelmasta: se on sisällöltään niin kansainvälinen että toisessa asiayhteydessä se olisi suorastaan koomista. En tiedä mikä on kielikylvyn monomaanisuuden vastakohta, mutta jotain siihen suuntaan on luvassa... Puolassa jonka uudesta modernista (?) parlamentista sen kansalaiset sattumoisin huomenna äänestävät...

 

9.10. Su. Pirkkalaiskirjailijoiden päämaja siirtyy tänään takaisin remontoituihin tiloihin. Muuttoapuna ei ole taaskaan miespuolisia kirjailijoita - itsehän olen genderluokitukseltani kriitikko - mutta tuskin se ketään enää yllättääkään, että juuri Tampereella naiskirjailijat ovat vahvempia ja tarmokkaampia kuin miehet.
♥ Myös kotona vallitsee vaihtoehtoisen vuosisadan sukupuolijärjestys. Vaimo lähtee ystävänsä kanssa kuuntelemaan Sillanpäätä ja minä jään nukuttamaan lasta päiväunille.

 

Liekö ollut niin kuivaa kesää jota olisi seurannut näin märkä syksy?

 


 

13.-17.10. WROCLAWissa konferenssissa

 

 


 

 

26.10. Ke. Hidasta sopeutumista konferenssin ja Kuopion jälkeiseen elämään, yliopiston II periodin alkujähmeyttä, jossa ryhtiä antavin kone on tietysti tietokone, sen sähköposti ja mikrotuen lupaus, että tällä viikolla saan aivan uuden laitteen isoine monitoreineen.
Vanha on kuulemma jo niin vanha, että alkaa olla turvallisuusriski. Ja kukapa ei.

♠ Eilen istuimme lautapelin ääressä yhdeksän tuntia, poislukien ne tauot joissa piti hakea lapsi päiväkodista (ja kai sen joku ruokkikin...) ja pistäytyä lenkkisaunaan Mordorin velvollisuuksia hoideltuansa.
Lautapelaaminen on terveydelle vaarallisinta mitä ihminen tässä iässä osaa tehdä, seurauksena hitonmoinen hidas jäytävä krapula, joka muuttuu kammottaan proosalliseksi sen jälkeen, kun J soittaa ja kertoilee mitä viimeisen 5 vuoden aikana on tuttavapiirissämme tapahtunut... Lampisen T kuollut maksasyöpään ja J itse joutunut dialyysiluuppiin...
♠ Järkyttäviä tarinoita joille ei ole taaskaan muuta muotoa kuin tuttu ääni puhelimessa, telenostalgia joka iskee tajuntaan kuin 30 vuotta tamperelaista elämää ja ystäviä olisi pelkkää hirtetyn heikkenevää unennäköä.

 

27.10. Eilinen päivä päättyi sentään hienosti, kun veljesten vetämä leffavisajoukkue tuli kolmanneksi osakilpailussa ja voitti koko cupin täpärästi... Poe-aiheisella kirjallisuuskysymyksellä!
Palkinnoksi saimme leffalippuja DocLounge-näytöksiin ja talon toasteja ja tietysti lisää olutta. Ensi viikolla leffavisan seuraava cup alkaakin taas tavallisessa pubiravintolassa, mikä kieltämättä katkaisee cinefiileimmän kisatunnelman. Mutta antaahan se tamperelaisittain takuuhyvän syyn sille, miksi isi lähtee keskiviikkoiltaisin kapakkaan.
Tänään taas tyypillisen työpäivän turneessa: aamupäivä menee siinä, kun hoitaa kaiken mistä sähköposti muistuttaa ja vastaanoton täyttää graduohjattavan vierailu, ja iltapäivällä voikin keskittyä lisäaivojen eli tietokoneen vaihtumiseen, varmuuskopioiden tuplaamiseen ja uuteen koneeseen totuttelemiseen. Näppis, näyttö ja hiiri tuntuvat aivan leluilta, ja nyt jykevä mutta vanhentunut (so. 8-9 vuotta) toimistoprintterikin joutuu vaihtoon, koska uusi laite ei kättele eikä ymmärrä sitä. Niin huippumoderni että perussuomalainen, siis.

 

28.10. Pe. Studia generalia -sarjassamme on tänään aiheena radikaalifeminismin klassikot. Tavallaan tuttuja asioita, mutta järjestettynä siten, että voi kuvitella vastaisuudessa tuntevansa radikaalifeminismin erot suhteessa muihin feministisiin liikkeisiin ja niiden historiaan. Aivan luennon alkajaisiksi on salin tekniikkaa kuitenkin säätämässä peräti VIISI virasto- ja huoltomiestä - minkä jälkeen Kuusipalon Jaana piti luennon juttelemalla asiat lävitse täysin tekniikasta riippumatta.
Minkähänlaisen analogian sp-eroille tästä sitten kirjailija rakentaisi?

Tällaisia en mieti luentosarjan kontekstissa vaan siksi, että meneillään on Helsingin kirjamessut ja nyt kun siellä EI ole mukana niin tuntuu että koko vuoden kiinnostavin kirjallinen elämä TAPAHTUU siellä.
Mutta viisausoppineesti ei tietenkään ole mitään syytä matkailla messuilemaan... tai ehkä matkailla ylipäänsäkään, jos voi yhtä paljon oppia avaamalla kirjan tai dvd-taltion, etenkin jos kyseessä sattuu olemaan scifiä, matkailuopin maailmallisinta genreä...

 

29.10. Laudatur-tasoisen väitöskirjan laudatur-tasoinen väitöstilaisuus huipentui lauantai-iltana vähintäänkin yhtä korkeatasoiseen illalliseen Tampereen yläpuolella.
Eli jos ei muuten uskoisi olevansa YLIassistentti niin pyöriessä valotornin mukana über alles Tampere oli pakko tuntea kirjallisuustieteen ero ja etäisyys kuolevaisten arjesta.

Kuusi tuntia kestäneellä illallisella vierustovereiden kunto petti vasta jälkiruokakonjakkien kohdalla. Ystävällisesti he siirsivät lasit minun juotavakseni - ja sen jälkeen olinkin valmis kävelemään kotiin kuin ainakin Halloween-zombie.
Väitöksestä tein kyllä tarkat muistiinpanot, joten maanantaina juhlasta toipuessa voisin jo kirjoittaa Aatos-raportinkin siitä, miten Maria Mäkelän väitöskirja voi osoittautua ratkaisevaksi käänteeksi paradigmassaan, kertomustutkimukseksi joka osoittaa koko kertomustieteen triviaaliuden ja tekee samalla koulukuntansa tarpeettomaksi.
Mutta tuskin tällaisellakaan reflektiolla uutisarvoa olisi. Samalla tavoin kuin genren sisältä nouseva kirja tuntuu parhaimmillaan ylittävän ja tekevän koko lajitaustansa tarpeettomaksi, samoin tulkintatieteiden nerokkaimmat ja nokkelimmat esitykset näyttävät imeneen itseensä koko paradigman luineen ja nahkoineen.

 

 

MARRASKUU 2011

 

 

 

...ja kun kosteanviileä lokakuu vaihtuu vileänkosteaksi marraskuuksi ja vuorokausiviiva kiertää planeetan äänettömästi kuin siniharmaa lasersilmä PÄRÄHTÄVÄT sadat tuhannet sormet ympäri planeettaa näppämistöjen rumputuleen aloittaakseen kielipuolisen ravinsa vuoden 2011 romaanimaratonille!
NYT SE ON ALKANUT! NANOWRIMO - UNOHDUS TAI KUOLEMA!
NYT EI MUUTA KUNNIAA KUIN ROMAANIN MITTAINEN RAIVOISA RÄVELLYS LÄPI LUKEMATTOMIEN & KIRJOITTAMATTOMIEN KAIKKEUKSIEN!

... tosin samaan aikaan toisaalla yritämme saada kiinni edes unen punaisesta langasta, jotta vaikkapa aamulla olisi tarpeeksi virkeä osallistuakseen ensimmäisen päivän nanowrimoon muutamalla sadalla solidaarisella sanavalinnalla...
... mutta kaikki menee pieleen kuin mykkäkomediassa ikään, lapsi kiipeää sänkyyn joskus aamuyöllä ja potkii hereille, kunnes liian aikaiseksi säädetty kännykkäkello pakottaa valveille juuri sen lapsiyksikön jonka unta piti säästellä, ja sentään saan itse kuuden ja kahdeksan välillä aikaiseksi prologin, ja kun lapsi on saatu viedyksi huutavanana ja vastustelevana päivähoitoonsa ja vaimo on lähtenyt kipeänä ja väsyneenä seminaariinsa, niin nanowrimotan vielä tuhannen sanaa ensimmäistä varsinaista lukua teokseeni "TERAPEUTTI JA SUSI", kunnes puoli yhteentoista mennessä on valmiina nettilaskurin mukaan 2790 sanaa ja 22739 merkkiä...
... ja tällä kohtaa on parasta pysähtyä ja siirtyä päivän oikeisiin töihin, monestakin syystä, mutta ennen kaikkea siksi että nanowrimon oikea eetos edellyttää romaanin synnyttämistä VARSINAISEN elämän rinnalla, so. työstä ja opiskelusta ja perhevelvoitteista vapaaksi jäävinä aikoina...
... eli nukkuminen tullaan suorittamaan pääsääntöisesti joulukuussa...

 

2.11. Syys- ja lokakuun ajan vuorokauden lämpötila sahasi rauhallisesti 5-10 asteen välillä; vain muutamia poikkeuksellisen lämpimiä päiviä ja lähelle pakkasrajaa meneviä öitä mahtui tähän tasaisen mannermaiseen sääsyksyyn.
Eikä mikään näytä muuttuvan marraskuun eli syystalven taittuessa. Joka helvetin päivä tulee sadetta jossain muodossa, mutta muuten kaikki on laihaa ja taskulämmintä kuin Euroopan rahapolitiikka.
Suuren sivilisaatiokomedian tuntua on kyllä seisovassakin ilmassa. Kovan valuutan kansat seisovat sumussa leuat auki loksahtaneina kuin Pääsiäissaarten jättiläispatsaat.
Tässä länsimaisen kulttuurin iltahämärässä katoaa totisesti käsitys, mitä se kypsä ja aikuinen käytös oikein onkaan, vai voiko kokonainen kansakunta pysyä hengissä kaivamalla drakmaa nenästään?

Illalla alkaa uusi kierros leffavisacupissa. Tulemme neljänneksi vikurallisen vaikeiden kysymysten kanssa, joten ei ole kaljaa eli motivaatiota jäädä kauemmaksi aikaa, vaan palattava nanowrimon ja mediakodin lämpöön; yliopiston kirpparilta ostin tänään käytettynä tallentavan digiboxin.
Medialaitteet lämmittävät kotia varmaankin enemmän kuin patterit, jotka lauhan sään vallitessa pitävät kyllä sisäilman yskittävän kuivana, mutteivät tarjoa olohuoneihmisen kaipaamaa trooppista olotilaa. Vielä.

 

3.11. Alkuviikon aamuina lapsi oli aivan onneton, väsynyt ja vihainen ja vastentahtoinen kaikkeen päiväkotiin liittyvään.
Tänään tunnelma oli taas yllättäen aivan toisenlainen, vaikka tarharyhmä oli menossa jälleen pihalle juuri kun saavuimme, mikä eilen merkitsi Almalle silkkaa järkytystä. Ei hän silloinkaan onnettomin ollut, verrattuan tarhasuorittajaan L, joka ei pystynyt muuhun kuin istumaan hoitaja K:n sylissä ja ulvomaan äitiä sen minkä kyyneliltään kykeni.
Jos Alma käyttäytyisi yhtä äärimmäisesti, en kerta kaikkiaan pystyisi jättämään häntä päiväkotiin, vaikka millainen kiire olisi duunipaikalle.
Toisaalta lapsen urheus ei ole sekään luotettavaa, vaan näyttää itsevarmuudelta, jolla tepastellaan keskelle vilkkainta liikennettä tai äkkisyvää uimarantaa.

Tänään pakotettava itsensä editoimaan vaihteeksi kirjalisuushistoriaan tulevaa spefi-artikkelia. Olen tavattoman huono ottamaan vastaan palautetta yhtään mistään kirjoittamisesta, joten kirjan toimittajilta tulevat kommentit ovat karvasta nieltävää: ne ovat perusteellisia ja perusteltuja ja niitä on PALJON, yksittäisistä kielioppivirheistä monumentaalisen laveisiin ajatuskömmähdyksiin.
Eräässä kohtaa artikkelia kehuskelen esimerkiksi spefin kirjoittajakentän maantieteellistä laveutta, mutta maantieteellinen ymmärrykseni loppuu ihan samaan kohtaan kuin samasta sokeudesta vihaamillani helsinkiläisillä, so. jotakuinkin Jyväskylän korkeudelle. Ja sitä pohjoisempaa ei oikeastikaan löydy (?) kirjoittajista muita kuin Oulun optometristi Heikki Nevala ja Kangasvuon Jenny, vaikka HARRASTAJIA sinänsä riittää (Portti-lehden postitalkoissa todetusti) perimmäistä Lappia myöten.

 

PÄIVÄN #3 TAVOITE: 5100 || SAAVUTETTU: 6834

 

4.11. Bovuaar? Bevuaar? Buvuaar?
Ranska on kaltaiselleni puolisivistyneelle kirjallisuuden harrastajalle kuin yrittäisi haltiakieltä imitoida. Tänään olen kuuntelemassa feministiklassikkojen viimeistä luentoa de Beauvoirista, sillä tällaisten neulanpistojen kautta vieraan kiehtovan kulttuurin voi kuvitella edes avautuvan, vaikkei kehystyvän. Ja kun viikon päästä lennämme Saaran kanssa yhdessä Pariisiin, muuttuu yksi syksyn katkaiseva unelma niin todeksi kuin tuo romantikkojen unelmakaupunki voi marraskuussa olla; viikko sitten siellä oli kuulemma vielä 18 astetta lämmintäkin.
Puola saa edustaa kaikessa Ranskan vastakohtaa, mutta Euroopan valtioiden pian hoippuessa kansainvälisen taantuman kautta kansallisiin kriiseihin, jää Puola pystyyn zloteineen ja kirkkoineen. Karvas esimerkki Puolan pankkien nokkeluudesta oli se, että konferenssimaksuni oli tehnyt niiden yllä kaarroksen ja sitten palannut mahalaskussa takaisin Suomeen, koska konferenssin ilmoittamaa (virheellistä) tilinumeroa ei löytynyt. Pelkästä kommunikoinnin etuoikeudesta Puolan pankkilaitos oli kuitenkin ottanut 27 euroa maksusuorituksen päältä ennen kuin palautti loput takaisin tililleni.
Puolalaiset konferenssin järjestäjät eivät pitäneet tätä operaatiota mitenkään tavattomana, vaan vaativat, että olisin kaikessta huolimatta suorittanut JÄLKIKÄTEEN konferenssin osallistumismaksun. Kolmen kohteliaan karhukirjeen jälkeen joku järjestäjiä edustava professori nyt viimein lähetti anteeksipyynnön että virhehän oli heidän ja voin unohtaa koko asian - PAITSI että he odottavat toki saavansa minulta esitelmääni pohjautuvan artikkelin kirjaansa... ilmaiseksi...

 

5.-6.11. Opiskeluaikoina muutamat pyhäinpäivän mökkiretket olivat niin hyviä bileitä, että niiden muistelukin oli mukavampaa kuin varsinaisen vainajapäivän viettäminen. Vasta 2000-luvulle tultaessa kansallinen kaikkikuolevaisuuspäivä on muuttunut niin tyhjentävän tylsäksi, ettei mikään MUISTELUN MUISTELU sitä lievitä.
Lisäksi lapsen yskä on niin kuiva ja kuuluva, ettemme saa oikein nukutuksi, ja hänet on pidettävä sisällä, jottei yskä muuttuisi miksikään pahemmaksi. Lauantai on niin pitkästyttävä, että viritän vanhan VHS-nauhurin kiinni telkkariin mediatarjonnan tuplaamiseksi - keittiön ylähylly on täynnä kasetteja jotka joutavat joko roskikseen tai retroaarteiksi.
Alma katsoo viisi minuuttia "101 dalmatialaista" ja ilmoittaa sen sitten olevan liian pelottava.
Almalta jää siis väliin baletti ja minulta A&J:n halloweenit. Näin aina. Mutta Saara pääsee Nokialle saakka kirjoittajatapaamiseen. Näinkin aina. Ainoa mikä näissä olosuhteissa edistyy yhtä varmasti kuin iltojen pimeneminen on nanowrimo... tai sohvaskribentin selkäkipu...

 

PÄIVÄN #6 TAVOITE: 10200 || SAAVUTETTU: 12744

 


7.11. Ma. Tampereen sivistysyliopisto on tänään muuttunut sotavyöhykkeeksi, päärakennuksen mäki ja tiet suljettu teräsaidoilla. Sivistysyliopistoa ilahduttavat vierailullaan Saksan überjutta Schäuble sekä Suomen demareiden perusjutta Urpilainen tukenaan pääjutta Katainen. Tästä telaketjuporvareiden porukasta puuttuu vain Kreikan sotilasjutta, jotta yliopiston miehitys olisi täydellinen.
Seuraavan aamun lehtikuvista näimme, miten tämä juttaporukka yliopistolla naureksi Euroopan talouskriisille, ja miksipä ei naureksisi satapäisen poliisimuurin takaa, kun tietävät pääsevänsä säätämään entistä kovempia lakeja juttajärjestelmänsä turvaamiseksi.

Mikä olikaan se lastenlaulu jota vuodenaikainen piiritystilanne meiltä kiltteyskansalaisilta nyt edellyttää?
"Militantti / marraskuussa / ikkunaamme koputtaa...

 

PÄIVÄN #7 TAVOITE: 11900 || SAAVUTETTU: 15390

 

8.11. "Ethän enää unohda minua tänne?"
En ymmärrä mistä lapsi on oppinut moisen muotohiotun lauseen, ja TOIVON ettei hän itsekään tiedä mitä "enää" tarkoittaa tuollaisessa lauseessa. Lasten kyky imitoida oikeita ja etenkin elämää isompia repliikkejä on järkyttävämpää kuin mikään sellainen nokkeluus, millä eläimet vihjaavat evoluution siirtyneen viitosvaihteelle. Ja silti. Tuollaisen repliikin kuuleminen lapselta aamutuimaan päiväkodin käytävässä riittää murtamaan urbaanin unelman mukavasti järjestellystä keskiluokkaisesta elämästä.

 

9.11. Paradoksaalisen kiireinen viikko, kun edes sumuseinämä ei hidasta elämäntahtia - eikä se että kirjoitan perjantaiksi esitelmää kiireen merkityksestä modernille ihmiselle. Esitelmän nimi on "ÖRKKIJUOKSU VAI PARKKILUOLA", joten on siinä sovellettu vanhojakin ideoita, mutta ilman Paul Virilion dromologiaa en olisi EHTINYT saada siihen riittävästi substanssia, jota ilman ei kehtaisi mennä ison yleisön eteen puhumaan niin isosta aiheesta kuin modernin elämäntavan ongelmallisuus.

Sattumoisin tänään tulee myös erityispoliklinikan kirje, jota olen vuoden verran odottanut: kolmen viikon varoitusajalla pitäisi tulla sterilisaatioon.
Kirje näyttää niin absurdilta kuin olisi kutsu vapaaehtoiseen eutanasiaan. Mutta lisäksi kolmen viikon päässä on Helsingin luentoreissu jota ei voi siirtää sairasloman takia - joten helpotuksen sekaisin harmituksin soitan poliklinikalle, missä ne happamasti "palauttavat" minut leikkausjonoon.
Joutunenko odottamaan seuraavaa tilaisuutta katkaista geeniperintöni kuukauden vai vuoden, siitä ne eivät anna vihjettäkään. Jos elämä joskus tuntuukin flipperin pallolta niin nyt on rooli kuin rulettirattaan kuulalla.

Nanowrimoon pääsee käsiksi vasta iltaisin yhdeksän jälkeen, kun lapsi on periaatteessa tarhattu sänkyynsä, josta se kuitenkin käärmeen lailla luikahtelee karkuun ja välillä kohtelaasti ilmoittaakin "MINÄ KARKAAN!".
Tietäisipä vaan, poloinen lapsi, miten partikulaariseksi olennoksi hän on muuttumaisillaan, jahka isänsä rulettivuoro toteutuu.
Toistaiseksi nanowrimon maraton-tahti on tuttuun tapaan hidastunut ja hidastunut, ja ainoastaan alkurynnistyksessä syntynyt parin tuhannen sanan ponnistus on pitänyt päivän tai parin edellä asetettua osatavoitetta. Mutta huomenna, kun lähden jo matkaan Helsingin kautta Ouluun ja sitten Pariisiin, pitäisi siirtyä konevoimasta sorminäppäryyteen. Tietokone on nanowrimossa enemmän kuin milloinkaan muulloin se aivojatke, josta teksti mukamas pursuaa - ja siksi koneesta kynään siirtyminen on kokemuksen mukaan vaikeampi temppu kuin mitä sen pitäisi luovalle kirjoitajalle olla.

 

PÄIVÄN #9 TAVOITE: 15300 || SAAVUTETTU: 17823

 

 

 

 

Pariisi 12.-16. marraskuuta 2011

 

 

 

 

...merci beaucoup...

 

 

18.11. Pe. Edelleenkin mittari näyttää kuutta lämpöastetta, vaikka lumisateitakin on luvattu sunnuntai-illaksi.
Leudon sään ansiosta loka-marraskuun synkkyys tuntuu olleen laihempi, miltei positiivisen harmaata, jos vertaa niihin vuodenaikaisiin vaihtoehtoihin, joista jopa dekkaristit osaavat noukkia vertauskuvia kirjoihinsa ("Oli synkkä ja myrskyinen paikallislähiöpahoinpitely... kuin mustelma marraskuun poskella...").
Mitkään sää- ja pörssiuutiset Euroopan syöksyvauhdista eivät kuitenkaan anna niin havainnollistavaa kuvaa Suomen TODELLISESTA pimeydestä kuin vilkaisu presidenttiehdokkaiden listaan. Jos yrittää keksiä mahdollisimman demokraattisen vaalitavan tuolle toinen toistaan kammottavampien vaihtoehtojen naamagallerialle, niin äkkiä tulee ikävä valistuneita kekkosvaltiaita - ja jopa Halonen alkaa näyttää joltain Ikea-standardin hallitsijalta ("ihan kiva").
Ehkä tällaisessa tilanteessa REILUINTA olisikin, että äänestäjät saisivat laittaa ehdokkaat pistelistaksi VÄHITEN EPÄMIELUISASTA ENITEN EPÄMIELUISAAN vaihtoehtoon.
Yhtään hyvää ehdokastahan en ainakaan itse siinä porukassa näe, mutta miltei kuin tunkiota tonkaisten voisi listavaaleissa laittaa paksuimmat lierot keskelle ja lieroimmat lierot alimmaksi.

Pekka Haavisto
Eva Biaudet 
Paavo Arhinmäki 
Paavo Lipponen
Sauli Niinistö
Paavo Väyrynen
Timo Soini
Sari Essayah 

Viikko sitten aamulennolla Helsingistä Ouluun koin kyllä ainutlaatuisen pelottavan ennenäyn: MINUN METSÄREPPUNI KOSKETTI PAAVO VÄYRYSEN SALKKUA, ja matkusti itse asiassa samaan lokeroon suljettuna 7:35-8:30 yli asutetun Suomen ilmatilan.
Lupasiko tämä enne hyvää Paavolle vai huonoa minulle, vanhalle Pahkasika-huumorin ystävälle, sitäkään en uskalla veikkailla.
Sattumalta tänään on kuitenkin taas sellainen päivä, että lupasin olla käytettävissä yhteen kulttuurialan hallitukseen. Väyrähdinkö?
Mutta kahden muun Paavon rinnalla alkaa jopa väyrystely näyttää raikkaalta vaihtoehdolta. Ei siksi että pelleä olisi aina helpointa rakastaa, vaan koska Väyrynen on sentään oma muuttumaton standardinsa.
Ei kossuakaan sen maun takia juoda, vaan koska kaikki huonot seuraukset tietää jo ennalta.
Siten Väyrysen äänestäminen olisi lopultakin jollain kierolla tavalla kaikkein järkevin vaihtoehto: seuraavat neljä vuotta suomalainen tietäisi kenen oksennuksessa herää.

 

 

PÄIVÄN #18 TAVOITE: 30600 || SAAVUTETTU: 24756

 

20.11. Su. Viime yönä talvi tuli toden teolla, pakkasta oli aamulla viisi astetta. Lapsen saaminen talvihaalareihinsa vei vastaavasti enemmän aikaa, miltei kuin hän olisi vaistomaisesti arvannut sään kylmenemisen, tai sitten pattereiden viimeinkin lämmettyä kunnolla lapsenvaisto toimiikin kissan tavoin.
Ulkona hänellä oli kuitenkin kosolti hauskaa jäätyneiden lammikoiden testaamisessa ja metsä polkuineen näytti avarammalta lapsenkin näkökulmasta. Joulun odotuksesta voisi sen sijaan luopua, niin vähissä ovat Alman kiltteyspisteet tällaisten aamujen jäljiltä...

Mutta kaikkiaan erinomainen päivä. Iltapäivällä menin katsomaan ilmaislipullamme Tarsimin "Immortals"-elokuvan, joka osoittautui juuri niin hienoksi kuin "The Fall" -filmin perusteella saattoi toivoa. "Immortals" on ensimmäinen onnistunut 3D-filmi jonka olen nähnyt ja ylipäänsä persoonallisin fantasiaelokuva sitten Gibsonin "Apocalypson".
Kiinnostavaa on sekin, miten suomalaiset kriitikot ovat täysin epäonnistuneet tämän genrefilmin kuvailemisessa, etenkin Hesarin arvostelija, joka väitti ettei elokuvassa ole edes itseironiaa "300"-elokuvan tavoin.
No juu, ei siinä olekaan, jos ironian pitää olla teinikatsojien tasolle laskeutuvaa ja alleviivattua.
Silti en kellekään fantasian harrastajalle "Immortals'ia" suosittelisi, niin halvan laskelmoiva se on muissa teinielementeissään, väkivallan ylenpalttisuudessa ja läpensä hölmössä CGI-armeijoiden paisuttelussa.
Tavalliselle cinefiilille sen sijaan riittää suositukseksi jos sanoo, että Derek Jarman rakastaisi tämän elokuvan rennon romanttista suhdetta historian kuvastoon, jossa gay-sensibiliteetti löytyy jokaisen suuren sankaritarinan kainalosta.

 

PÄIVÄN #20 TAVOITE: 34000 || SAAVUTETTU: 29175

 


 

22.11. Ti. "Toden teolla" ei talvi todellakaan tullut kuin yhdeksi päiväksi. Eilisestä alkaen ja viikoksi eteenpäin on palattu tämän syksyn sameaan säätilaan, +5 ulkona ja sisällä patterit pihisevät lämpöä sen verran ettei ihan villasukkia tarvitse. Ilman kahta saunapäivää per viikko tämä tällainen kylmässä usvassa talsiva pitkänharmaa syksy olisi täysin kestämätön.

Kansainvälinen pankkikriisi tuntuu sekin levinneen niin ohueksi pilvikerrokseksi ympäri planeetan, etteivät sen vaikutukset vielä näy kuin Suomen korpitalouden satunnaisina hätäisinä alasajoina. Merkittävästi suurempi vaikutus ilmaston kylmenemiseen ja kalenteriajan kääntämiseen sata vuotta taakse päin on Pers'suomalaisilla, jotka veisivät Suomen vaikka kivikauteen saakka. Sikäli tuo sivilisaation rippeitä Suomelta riistävä puolueporukka edustaa äijäpolitiikkaa, joka ei mitenkään eroa Miessakit-tyyppisistä järjestöistä ja niiden uhoretoriikasta.
Jollei jo Suomen laki olisi riittävä peruste kieltää äärioikeistolaiset järjestöt, niin kai pers'suomalaiset voisi kieltää viimeistäänkin kansainvälisellä ilmastolailla?

 

PÄIVÄN #22 TAVOITE: 37400 || SAAVUTETTU:32109

 

23.-24.11. Kolme tuntia tunnelissa? Siltä tuntuu kun matkustaa Tampereelta pohjoiseen marraskuussa. Mitään ei näy junan ikkunoista, ja kun vaihtaa junasta autokyytiin Ylivieskassa eivät talojenkaan vähäiset valot tuo ensimmäisenä mieleen PYSYVÄÄ ASUTUSTA vaan viimeisiltä lähtijöiltä unohtuneita eteislamppuja.
Haapaveden opisto on kuitenkin niin uusi ja yleisöäkin kertyy niin runsaasti, että pakko on uskoa täällä viljeltävän paitsi pirtinpienimpiä myös kulttuuria. Paikallinen toimittaja tuokin yllättäen esille sen kotimaisen scifin kannalta olennaisen seikan, että kaksi tämän hetken tärkeintä sf-kirjoittajaa, Maarit Verronen ja Hannu Rajaniemi, ovat kotoisin aivan lähiseudulta, Kalajoelta ja Ylivieskasta... joten Haapavesi on siis hyvinkin lähellä sf-galaksin keskusta...
Varsinaiset luennot menevät ehkä liiankin rutiinilla, kun yleisö eniten kaipaisi scifistä kirjavinkkausta. Se yritettäköön ottaa huomioon viikon päästä, kun pidän samanlaiselle yleisölle samanlaisen syväluotaavan lajiesitelmän Helsingissä.

Menomatkalla ja opiston vierashuoneessa sain kirjoiteltua hieman nanowrimoa, mutta paluumatkalla olen liian väsynyt ja konekin niin kylmissään (!) ettei se suostu toimimaan ennen kuin ollaan taas Seinäjoen korkeudella. Maratonin edellyttämää tahtia olen saanut hieman kiinni, mutta vieläkin 3500 sanaa jäljessä siitä, missä pitäisi jo olla.

 

PÄIVÄN #24 TAVOITE: 40800 || SAAVUTETTU: 36529

 

26.11. La. Kelpo aurinkopäivä, mutta valoisan aika menee sisällä, vedämme Sarin kanssa STk:n novellipajaa. Pirkkalaiskirjailijoiden remontoitu toimisto on kyllä paikkana niin täydellinen tällaiselle kurssille kuin toivoa vain voi, lähellä kaikkea ja juuri sopiva yhdistelmä avaraa ja intiimiä kirjastomaista tilaa - ja vuokrakin hyvin harrastajakirjoittajien kukkaroa kunnioittava, etenkin kun Sarin kanssa teemme osuutemme ruokapalkalla.
Kirjoittajia on hyvin monentasoisia ja kaikista genreistä, eikä missään sinänsä näy se että kasaantuva genretuntemus parantaisi novellien KIRJALLISTA tasoa, mutta genrePITOISUUS teksteissä kyllä kasvaa ja sikäli on ihme, miten vähän kirjamuotoista julkaisutoimintaa on piirien sisällä - ja vähänpä sitä on kyllä muutenkaan maakuntatasolla, aivan kuin ihmiset KAIKESSA odottaisivat vain Helsingin konetieltä saapuvia kirjarekkoja ja syksyn puhaltamia lehtikritiikkejä.

Illalla on Saaran vuoro päästä (STk:n) pikkujouluun ja jään kotiin hyvin ylivilkkaan ja aggressiivisen lapsen kanssa. Vain äärimmäiset uhkailut ("Menetkö kylmään suihkuun?" "Ei joululahjoja!" "Ei hoploppia!" "Ei muumipastilleja!") tehoavat häneen pieneksi hetkeksi. Käytännössä hän alkaa olla niin tottunut uhkauksiin - koska niitä ei laiteta toteen - että mikään uhkaus ei saa häntä enää itkemään ja se on kokemuksen mukaan AINOA tapa saada hänet rauhoittumaan iltavilliydestä.
En uskalla edes kuvitella millaisiin (verbaalisiin..?) raakuuksiin muissa perheissä turvaudutaan vastaavan päämäärän saavuttamiseksi.

 

27.11. Su. Syksyn kirein ja kiireisin viikonloppu TEKSTIEN suhteen, kun luettavaa on kolme Finlandia-ehdokasta ja samalla pitäisi saada loppukiri nanowrimoon. Eilen yötä vasten kirjoitetut osuudet ja tänään syysmyrskyn vangitsemana naputellut tekstit tuovat kuitenkin niin lähelle maratonin päivätavoitetta, että alkavan viikon kolmena päivänä riittää, jos saan kasaan 1700 sanan peruspaketin per päivä. Nanowrimo-romaanin tarina on kyllä kirjoitettu jo loppuun, tiedän ja olen kuvitellut kaiken mitä henkilöistäni voin, ja rakentanut kahden uuden (ja perustellun...) prologin kautta juonen pohjustavia kohtauksia, mutta jokin 5000 sanan sivujuoni on vielä keksittävä ja sijoitettava ennen dramaattisinta käännekohtaa.
Tänä syksynä kokeilin laatia etukäteen 5x7-pahvikortit, joita niin paljon suositellaan sekä romaanien että tutkimustekstien tekemiseen (ideoita per luku kotoessa), mutta ne osoittautuivat omalle kirjoitustavalleni täysin hyödyttömiksi. En oikein tiedä miksi. Aivan kuin varsinainen luova KUVITTELU olisi surkastunut mielessä ja jäljellä olisi vain digitaalisia tapoja generoida uutta edeltävien tekstipätkien materiaalista.

 

PÄIVÄN #27 TAVOITE: 45900 || SAAVUTETTU: 44644

 

 

PÄIVÄN #30 TAVOITE: 51000 || SAAVUTETTU: 50010

Ja kuinkas se maraton noin täpärälle meni?
Siksi että tein nanowrimoa viimeiset kolme päivää vain niukan tasaisen päiväannoksen, ja kun pari tuntia ennen aikarajan koittamista kokeilin sanalaskuria niin se näyttikin vielä tuhat sanaa vajaata! Niinpä copypastesin marraskuun aikana kirjoittamistani IRTOPALOISTA tekstiä romaanin jatkeeksi, sellaista minkä paikasta ja kelpoisuudesta ei ole mitään harkintaa. Kuvailuun tarkoitettuja irtopaloja oli enemmänkin, mutta kun huomasin että 50 K tuli täyteen niin jätin tekstimassan sitten siihen. Juonessa on kuitenkin edelleen niin tolkuttomia aukkoja, että viimeinen kolmannes romaania on sekä ajateltava että editoitava ihan uusiksi. Helpoin ratkaisu on hävittää yksi sivuhenkilöistä paljon aiemmin ja supistaa loppuratkaisua aiemmaksi, jolloin ohuiksi ja sekaviksi jääneet luvut voi hävittää tai tiivistää osaksi toisiansa.

Tärkeintä että vauhti pysyi entisellään loppuun saakka ja että romaanintapainen maailma on nyt saanut jonkin kookkaan hahmon omassa mielessä - niin ettei se sieltä ihan heti unohdu vaan edellyttää myöhempiä toimenpiteitä joskus joskus joskus.

 

 

JOULUKUU 2011

 

 

1.12. To. Kyllä kansa tietää: viime maanantaina kirjaston Finlandia-ehdokkaita esitelleessä tilaisuudessa pidin yleisöäänestyksen siitä, mitä kirjaa veikataan voittajaksi. Vaikka yleisön keski-ikä oli sitä luokkaa, että todennäköisin suosikki olisi ollut Hirvisaaren keisarinnaromaani, niin se oli myös hyvin lukenutta yleisöä ja enemmistö ilmoittikin voittajaksi Liksomin "Hytti nro 6".
Ja näinhän se kävi: ohjaaja Pekka Milonoff valitsi voittajan juuri sen keskimääräisen romaanimaun mukaan kuin asiantunteva yleisö osaa ENNUSTAA hänen tekevän.
Milonoffin maku EI tarkoita taiteellista keskinkertaisuutta vaan pyrkimystä TYYPILLISYYTEEN. Samoin kuin kaikenkarvaisten palkintoraatien ensisijainen tehtävä on vakuuttaa media omasta asiantuntijuudestaan ja SIKSI valita ne TYYPILLISIMMÄT edustajat pitkien kompromissikamppailujen tuloksena, samalla tavoin Finlandia-diktaattori tehtävänsä ymmärtäessään valitsee voittajaksi sen kirjan joka omassa ajassaan edustaa kompromissia romaanitaiteen viihdyttävyyden, kekseliäisyyden ja mediaseksikkyyden välillä.
Tätä turvallisen mautonta ja hajutonta tyyppiproosaa, postmodernismin karvalakkiversiota, Liksomin tuotanto on edustanut siitä pitäen, kun hän apurahojen makuun pääsi - ja hitto siitä on kauan.

Ei nolostuttavaa suomalaisessa kirjallisuudessa olekaan se, miten hitaasti se muuttuu, vaan miten sitä palkitaan siitä ettei mikään muutu.
Ja silti Liksomin romaani voi hyvinkin olla tämän syksyn parasta proosaa. Niin vähän on kotimaisessa kirjallisuudessa kammiovärinää, että 60-vuotias Anni Ylivaara käy raikkaasta railaajakirjailijasta.

 

5.12. Ma. Eilen illalla sateli lunta, yön aikana suurin osa oli sulanut, mutta kertynyt kosteus oli jäässä vielä tämän päivää ja NÄYTTI kuin oikea talvi olisi tullut.
Yliopistolla oli välipäivä eli huomisen juhliakseen oli suurin osa työntekijöistä ja sitä mukaa opiskelijoista päättänyt pohjustaa tämän päivän puolella. Vain me muutamat urheat työnsankarit jne jne pidimme jopa proseminaaria.
On tasan 25 vuotta siitä kun olin itse kotimaisen kirjallisuuden proseminaarissa ja töiden tieteellinen taso on nykyään aivan toista. Ei sitä kummemmin tule ajatelleeksi kirjallisuustieteen saavuttamana etumatkana joihinkin muihin humanistisiin aineisiin nähden, paitsi jos ajattelee (tai kuvittelee) että oppiala on olemassa vielä vuonna 2036.
On oikeastaan helpompi uskoa, että sentään painettua kirjallisuutta on tuolloin vielä olemassa kuin että humanistista tiedettä. Ja pitäisihän se mahdollisuus jotenkin huomioida, kun uusia tutkintoja nyt rakennetaan. Mutta miten?
Kulttuurintutkimus ei ole mikään "vaihtoehto", jonka voisi tuoda noin vain perinteisten tulkintatieteiden rinnalle tai päälle, niin kuin jotkut tuntuvat edelleen uskovan. Ainoa käytännöllinen vaihtoehto olisi pidentää maisteriopintoja ja vähentää aloituspaikkoja niihin, jotta nykyisillä resursseilla maisterit saataisiin koulutettua pidempään ja taattaisiin sekä työelämään orientoituminen että "kansainvälistyminen".
Mutta jälkimmäisestä on tullut niin innokkaasti tuputettu avainsana, että ilmeisesti kellään ei ole enää käsitystä mihin sitä oikeasti tarvitaan. Ja opiskelijoiden keskuudessa suuntaus näyttäisi olevan pikemminkin siihen, että ulkomaille lähtemistä ei enää koetakaan niin kiinnostavaksi ja hyödylliseksi kuin vielä muutama vuosi sitten.
Kyse ei ole muodin vaan ilmapiirin muuttumisesta. Kun Suomi ja Eurooppa linnoittautuvat, tuntuu maailmalle lähteminen entistä isommalta moraaliselta valinnalta: jos kerran on lähteäkseen niin miksi hitossa palata tähän pers'suomalaisten, jääkiekkohuligaanien ja perheväkivallan luvatutun maahan?

 

6.12. Sunnuntain jääpohjalle on satanut lisää lunta. Tampereenkin korkeudella se merkitsee postikorttimaisemaa kansalliseksi itsekkyyspäiväksi.
Muutenhan päivä ei paljon eroa muista 364 itsekkyyspäivästä, joita tämä valtio viettää vuoden kierrossa, paitsi että kuudes joulukuuta on ikään kuin isovelivaltion venytetty vihahetki, jossa ikkunat suljettuaan ja television avattuaan kansalaisten oletetaan osoittavan yhteistä kostotahtoa vanhoihin vihollisiinsa, siis Venäjään ja työväenluokkaan.
Aggressiomarkkinat ovat kaikissa muissa kansallisvaltioissa menettäneet jo valtiollisen monopolinsa, mutta yhteistä suomalaiselle ja eurooppalaiselle resignaatiolle on kansallisen kostotahdon äijäaste. Itsenäisyyden synonyyminä on Suomessa aina käytetty käytyjä sotia, mutta kun vuoden 2014 paikkeilla autenttiset todistajalausunnot hiljennevät, jää itsenäisyyden äijäuhosta jäljelle enää yleinen suuntaamaton kansalaisaggressio, jota hyvissä ajoin pers'suomalaiset ovat alkaneet omia valtiolta imagotuotteekseen. Aivan erikseen ovat tietysti nuo lukeneiston keskellä lymyilevät breivik-hännikäiset, jotka eivät pysty samastumaan mihinkään viharyhmistä vaan ainoastaan sen kohdistamiseen ilmeisimpiin puolustuskyvyttömiin vähemmistöihin. Heitä minä enemmän pelkään.

Ehdotankin että ajoissa perustetaan Kansallinen Kuuhunmuuttopuolue (KANKKU), joka alkaa valmistella meidän Suomen kamaralle syyttömästi syntyneiden tulevaisuutta ihmiskelpoisemmalla avaruuskivellä.

 

14.12. Syksyn toisen leffacupin viimeinen ilta, veljesten vetämä Iguana-joukkue tulee tällä kertaa toiseksi cupissa. Tällä kertaa ennätän mukaan myöhässä, mutta riittävän moni kysymys jää silti ärsyttämään mielessä, etenkin se, etten muista mihin elokuvaan Väinö Linna teki käsikirjoituksen vuonna 1958, vaan veikkaan "Mustaa rakkautta".
Keskustassa kadut ja käytävät ovat jo täysin sulaneet, mutta Kalevassa kaikki käytävät ovat kovaa jäätä, pinnalla kerros sohjoa. Fillaristille veikeitä kelejä, mutta eniten tässä epätalvessa vaivaa jatkuva huonounisuus.
Viime yö taisi olla eka kerta viikkoihin, että sain suht kunnollisen yöunen.

 

15.12. Toinen luentokeikka Helsingin kirjastoväelle. Tänään puhun fantasiasta: materiaalia on yhtä ylenpalttisesti kuin scifistä, mutta se on vieläkin vähemmän järjestynyttä, koska aina aiemmin olen fandomin tai yliopiston ympyröissä puhunut vain jostain erityisaiheesta genrejen sisällä.
Helsingissä lankeaa sadetta välillä tiheinäkin kuuroina, kaupunki tuntuu siltä kuin olisi laskeutunut jonnekin säkin pohjalle pimeään. Kaken kanssa ehdimme juoda oluet teatterin kellarissa, sitten pienellä näyttämöllä katsomassa Katja Krohnin "Pikkujättiläinen": tv-draaman tasoista näytelmänä, moraaliltaan osoittelevaa ja valmiiksi pureskeltua kuin pahin mahdollinen teinitragedia, ja etenkin luontoaktivistien hahmot on tehty niin alentuvasti että hirvittää: miten kaukana suomalainen mediajulkisuus ja sen ammattilaiset ovatkaan siitä maailmasta, jossa aktivistit uskovat toimivansa.
Näytelmän ainoa sielu on äidin ja tiedenaisen pääroolin vetävä Wanda Dubie, joka saa hahmoonsa niin monta ulottuvuutta kuin uskottavasti yksityisen ja julkisen elämän välillä repeytyvässä ihmisessä voi olla; pelkästään hänen työskentelynsä ansiosta näytelmä kannati ehdottomasti nähdä.

 

17.12. Upottaudun vaahtokylpyyn, korkkaan kuohuviinin, jonka hotelli on hyvää hyvyyttään (?!) laittanut tervehdykseksi, avaan Peter Wattsin romaanin ja ajattelen, että onhan tämäkin eräs tapa viettää syntymäpäiväänsä vieraassa kaupungissa.
Ulkona sataa räntää, nukahdan pariksi tunniksi pois koko maasta ja maailmasta, unohdan pois väitöksenkin, joka on vielä kerran tuonut minut Turkuun.
Illaksi kömmin Kupittaan paviljongille karonkkaan tuntemattomiksi käyvien räntämäkeläisten joukkoon, sieltä aamuyöllä jatkoille, missä isäntäväki huudattaa Dingoa niin lujaa, että se varmasti kuuluu Poriin saakka.
Väitösraportteja en enää jaksa tehdä, etenkään jos on pienikin mahdollisuus osallistua tahattomasti tiedepolitiikkaan paljastaessaan ääneen, miten feministinen paradigma saa opponentin jäykistymään kauhusta ja latistamaan väitöstilaisuuden kepeäksi rupattelutuokioksi ("Oiskos ollut vielä jotain mitä tässä jäi kysymättä?" sanoo opponentti viimeiseksi, aivan kuin pahoillaan siitä, että on rohjennut pelkällä läsnäololla kyseenalaistaa tutkimuksen).
Koko saatanan humanistinen tutkimus on pian pelkkä sininen naamakirja, jossa ihmistuntemuksen voi korvata asiantuntemuksella ja asiantuntemuksen virtuaalisten kavereiden voimasuhteilla.

 

18.12. Su. Mutta sentään paras tapa ihmiselle juhlia syntymäpäiväänsä on hyvä ja herkullinen peli-ilta ystävien joukossa.
Eeva & Matti ovat tehneet halloumi-kakkua, sen kanssa juomme hyvää tokajia ja pelaamme kolme kierrosta "7 Wondersia". Lapsi kiukuttelee vain hieman turhautuessaan legopalikoiden kanssa, mutta istuu myöhäisillan ihan hiljaa devariviihteen ansiosta. Saamme neuvoteltua myös joulupukin kanssa, että aaton iltapäivänä tämä saattaisi pistäytyä hämmästyttämässä lasta ja Mariaa (!).

 


 

19.12. Miltei kaikki lumet ovat sulaneet jo Tampereeltakin, kun kaksi viikkoa on taivaalta tullut kaikenlaista Pohjois-Korean ruokavaliolta näyttävää tavaraa. Nyt sitten pelätään, että yhden Kimin kuoltua taivaalta tulee tykimpää tavaraa koko joulun- tai tuopinalusta etsivälle maailmalle.
Maailmanrauha on sata kirjoittamatonta sopimusta eikä tarvita kuin yksi sarasvuo-luontoinen kansanjohtaja, joka kuvittelee esiintyvänsä historian kameroille: "Barack, sä olet vapautettu", "Vladimir, sä olet vapautettu",...

 

21.12. Ke. Totisesti Suomi on joulurauhan ihmemaa. Vain joulurauhaa viettävään Suomeen voidaan tuoda laivalastillinen torjuntaohjuksia, ilman, että kukaan välittää lastin sisällöstä tuon taivaallista. Vain joulurauhaa viettävässä Suomessa perheenisät näkevät velvollisuudekseen surmata pienet lapsensa ja vaimonsa, niin kuin eilen Vantaalla.
Suurin ihme on sentään, että kirkolliset ja valtiolliset tahot osaavat puhua joulusta lisäämättä siihen näitä nykyajan joulurauhaa edustavia sananparsia:

"Ja torjuntaohjus ilmestyi ahtaajille, ja he peljästyivät suuresti, mutta kypäräministeri Räsänen nuhteli mediaa ja sanoi heille: Eikö ole tärkeämpää kirkollisten ropojen käännyttää pervoja kotimaassa kuin huolehtia sadan ohjuksen räjähdevoimasta pakanoiden keskuudessa?
Ja Räsänen pesi kätensä räjähteistä, ja kukin meni omalle päätteelleen odottamaan, löydettäisiinkö miehinen joulumieli vantaalaisessa perheessä vai espoolaisessa kauppakeskuksessa veriseen iltalehteen kapaloituna."

 

22.12. To. Myös yliopistolla alkaa olla niin rauhallista kuin vain akateemisella työpaikalla on mahdollista. Saatan isoäidin junalle ja kävelen sitten tänne työhuoneelle pitämään vastaanottoa.
En odota yhdenkään opiskelijan enää löytävän tänne tähän aikaan vuodesta, mutta ainakin heille on PERIAATTEESSA tarjottu tilaisuus saada ohjausta. Ja sivistysyliopisto ON yhtä kuin periaatteensa, eikö?
Kun suomalainen joulunodotus muutoin koostuu median torjuntaohjauksesta ja sosiaalisen viihteen ristelyohjauksesta, niin yliopisto on viimeinen paikka, mistä voi löytää vielä ajatteluohjausta. Tai ainakin siihen ohjauksella tähdätään. On se luterilaistenkin kypärätieteessä tunnustettu.

Ensi viikko on rauhoitettava ainakin jossain määrin lukemiseen, koska rästiin jäänyt väitöskirjalausunto edellyttää melkoisen tekstipinon loppuun lukemista. Joululahjaksi ostin itselleni Mievillen "Toiset", joka maksoi Lukulaarissa vain 6 euroa, kun annoin vaihtokappaleeksi Hirvisaaren tiiliskiven (divariarvo: 8 euroa). Myös muille hankkimani joululahjat ovat kaikki kierrätykseen tai omaan askarteluun perustuvia, joten kai tämä jo kunnon lamajoulua muistuttaa... Paitsi aattopäivän ruokapöytä. Mutta sen osalta hurskas yltäylläisyys on perusteltua, vietämmehän perhejoulun sijaan pakanakollektiivin bileitä Annan ja Marian kanssa.

 

24.-29.12. Juuri jouluaaton edellä sää muuttui lauhaksi, ja viimeisetkin lumen rieppeet sulivat pois. Viikon verran on jatkunut tuulinen ja märkä sää eikä uutisissa puhuta muusta kuin myrskyistä, ikään kuin mannermainen talouskatastrofi olisi nyt viimeinkin saanut kunniallisen kansallisen metaforan.
Pakanakollektiivimme joulubileet olivat niin rauhalliset, että tuskin tästä joulusta muuta muistan kuin joulupäivänä alkaneen myrskytuulen sekä aattopäivää piristäneen joulupukin vierailun.
Lapsi ei lainkaan pelännyt pukkia, mikä tietysti vei puolet hauskuudesta, ja muutenkin olisi parempi kasvattaa lasta pelkäämään edes JOTAKIN AUKTORITEETTIA jos kuinkakin kuvitteellista.
Kyllä kristityillä on saatanan helppoa verrattuna meihin täysjärkisiin kasvattajiin, kun he voivat uhkailla jälkikasvuaan raamatullisilla valheilla:
"Jos et syö aamupuuroa, niin joudut helvetin tuleen pakanoiden kanssa!"
"Jos et pue kurahaalareita kiltisti yllesi, niin jeesus lähettää märkäpaiseita barbisi pärstään!"

Loma-ajan kellorutiineihin tottunutta pakanalasta on mahdotonta saada iltaisin tottelemaan enää minkäänlaisia käskyjä, ja kun hänet kantaa takaisin sänkyyn pakoreissultaan niin hän kirkuu kirkkaasti artikuloiden kuin kolmevuotias dramaqueen vain voi: "MITÄ SINÄ TEET MINULLE?!"

Joulupukin tuomassa säkissä lähes kaikki lahjukset olivatkin lapselle tarkoitettuja, mutta niistä hän on ottanut käyttöönsä vain pienimmät mahdolliset legopalat ja kolmiulotteisen pingviinikirjan. Samaa karkeaa kursailevuutta näkyy kyllä vanhemmissakin: vaikka saimme lahjaksi erinomaisia kirjoja (Castrenin Uusi antiikkikirja ja Graham Robbin historiikki pariisilaisuudesta) niin ennemmin uppoudumme devareihin, vuoden parasta lukuaikaa väsyneesti tuhlaillen. Vain muutama vuosi sitten sama efekti olisi ollut tv-kanavilla, mutta niiden tarjonta on nykyään joulunakin täysin nolla: kanavien kuvatulva on tarkoitettu vain tapetiksi, jonka keskellä katsotaan devareilta varsinaiset kiinnostuksen kohteet.

 

 

 

 


 

 

Disclaimer: Viidakkokirjassa esitetyt mielipiteet ovat omiani eivätkä vastaa työnantajani, puolueeni
eikä edustamieni järjestöjen käsitystä maailmantilasta tai energiataloudesta.

 

 

 

 


TULEVIA PAIKKOJA & TAPAHTUMIA

2011

31.12. Vuosi vaihtuu Tampereella
SYKSYLLÄ 2011 KIINNOSTAVAT KIRJAT:


KOTIMAISET
Janika Brander: Lihakuu. Otava
Antti Eronen: Talvi. Myllylahti
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko. Tammi
Kaarina Hazard: Julkinen poru. Teos
Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala
Risto Isomäki: Con rit. Tammi
Tapio Koivukari: Ariasman eli kertomus valaanpyytäjistä. Johnny Kniga
Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY
Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos
Tiina Lymi: Lentävänniemi. Helsinki-kirjat.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos
Anja Snellman: Öisin olemme samanlaisia. Siltala
Antti Tuuri: Ikitie. Otava
Jyrki Vainonen: Swiftin ovella. Tammi
Mia Vänskä: Saattaja. Atena


KÄÄNNÖSKIRJAT
Isaac Asimov: Tähdet kuin tomua. Jalava
Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita novelleja. Savukeidas
A. S. Byatt: Lasten kirja. Teos
Sara Gruen: Apinatalo. Bazar
Alastair Reynolds: Pääteasema. Like
Robert Louis Stevenson: Harrastelijasiirtolainen. Savukeidas




 


Soikkelin Bittein saaret