Klassikko 20 vuotta sitten 1991:

David Eddings: Kiven vartija –tusinaa vai timattia?

Klassikko 20 vuotta sitten esittelee nimensa mukaisesti jotain uutta ka ihmeellistä tuoneen pelin, kirjan, elokuvan tai jonkin muun genren kannalta klassikon nimen saavuttaneen asian. Ehdotuksia saa esittää!

"He liittivät voimansa yhteen vartioidakseen Torakia. Ja jotkut sanovat että he yhä ovat hengissä pidettyään vartiotaan halki lukemattomien vuosisatojen"

Vuonna 1991 Karisto julkaisi David Eddingsin ensimmäisen fantasiasarjan, Belgarionin tarun avausosan. Englanniksi vuonna 1982 ilmestynyt Pawn of Prophecy sai suomennettuna nimekseen Kiven vartija. Reilut kolme ja puolisataa sivua kertovat seikkailun alusta maatilan keittiöstä kohti suurta ja tuntematonta kohtaloa. Pol-tädin hoivissa asuva Garion elää tavallisen maaseudun tavallista elämää, kunnes kaikki muuttuu. Syntymämerkki, kummalliset tarinat ja ennustukset ovat kirjan alussa suuressa osassa – siis perinteisiä fantasiaelementtejä heti alkuun. Monelle nämä edustavat toisaalta fantasian perimmäisiä asioita, toisaalta taas loppuun kulutettuja kliseitä. Monesti sanotaan, ettei pyörää kannata keksiä uudelleen kunhan sille keksii uuden käytön. Uuden tavan löytäminen esimerkiksi muinaisen ennustuksen käytöstä tyylikeinona ei kuitenkaan ole helppoa. Eddings – tai oikeammin Eddingsit, kuten nykyään tiedämme – osasivat kuitenkin käyttää tyylikkäästi vanhoja peruskuvioita vanhalla reseptillä.

Belgarionin tarun aloituksesta on tullut joissain tapauksissa parjauskeino; kyökin perukoilta nouseva keskenkasvuinen maalaispoika päätyy pelastaman maailmaa. Tämä on jo nähty: olemme lukeneet jo miten pieni merkityksetön nuorimies seikkailee läpi tunnetun maailman tuhoamaan pahuuden. Tottahan tämä on, Eddings itse totesi aloittaneensa fantasian kirjoittamisen juuri Tolkienin myyntilukujen herättämänä. Mutta tämä tuskin on mitenkään tuomittavaa, sillä moni murha on selvitetty mitä ihmeellisimpien johtolankojen avulla, ja murhamysteerioiden ehdoton ykkösnimi on Agatha Christie. Luultavasti Christien suosio on saanut monen kirjailijan valitsemaan tietoisesti tämän kirjallisuuden lajin työstettäväksi. Murhan selvittäminen ei ole lopulta sen monimutkaisempaa – tai yksinkertaisempaa – kuin sormuksen tuhoaminen tai pahan jumalan voittaminen. On tekijä, motiivi, tekotapa ja polku, jota pitkin tapahtumat etenevät. Kehykset ja itse maalauksena toimiva tarina vain vaihtuvat.

Kirjoitustyyliltään Eddings edustaa monisanaisuutta, kuten hän itsekin on todennut Rivan Aikakirjojen esipuheessa: "Pelkkä kurkun selvittely vie minulta sata sivua". Tämä on monien mielestä paikoitellen puuduttavaa, toisille se taas luo paremman mahdollisuuden päästä tapahtumiin ja paikkoihin sisälle. Ihmisten tapa käyttää omaa mielikuvitusta on yksilöllistä, ei voi siis ajatella tarkan kuvauksen jättävän liian vähän mielikuvitukselle sijaa, eihän tarkinkaan kuvaus voi täysin vastata tarkkaa kuvaa. Eddings saattaa usein kuvata pieniä yksityiskohtia tarkasti ja kokonaisuuden kasaaminen jää lukijan tehtäväksi.

Kirjan alun päähenkilö, Garion, päätyy nopeatempoisesti keskelle outoja tapahtumia, taikuutta, taisteluja ja naiskauneutta. Tarinasta löytyvät kaikki tutut elementit; on taikaesine ja sen etsintä, hiukan liian sukkela ja sen takia vaikeuksiin joutuva veijari, sankarillinen ritari – ja tietenkin myös oikeissa tilanteissa oikeaan suuntaan ohjaava viisas velho. Eddingsillä tämä ohjaava taho tosin poikkeaa tavallisesta, osittain deus ex machina –tyylisestä kaikkitietävästä ja juuri viime hetkellä paikalle ilmaantuvasta velhosta. Belgarionin matkaa ohjailevat iätön velhotar Polgara ja hänen ikivanha velhoisänsä Belgarath. Usein Belgarath tuntuu aiheuttaa harmaita hiuksia tyttärelleen, mutta tiukan paikan tulleen vanhus pystyy ratkaisemaan täpärän tilanteen parhain päin. Belgarathin hahmo tuo myös väriä tarinaan käyttäytymällä sopimattomasti, sotkemalla asioita ja juomalla välillä liian innokkaasti olutta – olemalla siis sanalla sanottuna yksi tarinan rentuista.

Kirjan muista hahmoista löytyvät tutut stereotyypit. Seppä Durnik on hyvin tutunoloinen mies, jolle asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Välillä voi melkein kuulla Durnikin manaavan Flint Tulivasaran suulla kenttejä Reorxin nimeen, tai toteavan ykskantaan Samvais Gamgin sanoin Frodon lyyhistyessä mahtisormuksen alle matkallaan Tuomiovuorelle "Frodo-herra! Minä en voi kantaa sitä teidän puolestanne, mutta minä voin kantaa teitä ja sitä yhtaikaa." Seppämestarimme on siis yksinkertaisesti rehti ja rehellinen maamies.

PrinssiKheldar – salanimellä Silkki esiintyvä vakooja – puolestaan on huoleton huuliveikko, jolle omistusoikeus ei aina ole täysin selvä asia. Jälleen mieleen nousee helposti Dragonlancen hahmoista eräs tietty kentti. On kuitenkin muistettava kirjojen ilmestymisjärjestys verrattaessa esimerkkeinä olleita Dragonlance-hahmoja Eddingsin luomuksiin, Pawn of Prophecy ilmestyi vuonna 1982 ja Dragonlancen ensimmäinen kirja Dragons of Autumn Twilight vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Rivan aikakirjoissa on "muistilista" aloitteleville fantasiakirjailijoille asioista, jotka kannatta ottaa mukaan kirjaan. Näihin seikkoihin kuuluvat muun muassa edellä mainitut hahmojen stereotypiat. Kukapa ei haluaisi nauraa kömmähdyksille ja nokkelille sutkauksille, tai olla samaa mieltä järkevän seppämestarin kanssa. Eddings on myös muistuttanut niin omiensa, kuin muidenkin fantasiakirjojen ammentavan ideoita paljolti vanhoista tarinoista ja legendoista. Ei siis ole ihme, että hänen tarinoistaan löytyvät arkkityypit helposti. Esimerkkinä intertekstuaalisuudesta on Eddingsin käyttämä nimi – ja myös osittain kerronnallinen komponentti – kuningas Arthurin tarinoista. Arthur-legendoissa kerrotaan miten nuoren miehen pyytäessä päästä ritariksi sir Kay otti hänet hoviin keittiöpojaksi. Nuorukainen ei paljastanut nimeään, mutta vuoden kuluttua hän sai tehtäväkseen pelastaa neidon ritarin piirittämästä linnasta. Selviydyttyään tehtävästä nuorukainen kertoi olevansa kuningas Lotin ja Morgausen poika Gareth. Hänen äitinsä ollessa kuningas Arthurin sisarpuoli hän oli myös Arthurin sisarenpoika, ja näin ollen kuninkaallinen.

Nimenä Gareth on hyvin lähellä Belgarath-velhon nimeä ilman velhoa tarkoittavaa alkuosaa Bel. Samoin tarina kunniaan nousevasta keittiöpojasta – joka onkin sukua suurelle kuninkaalle – on hyvin samankaltainen Belgarionin tarinan kanssa. Mutta kuten sanottua, maailmassa ei ole monta tarinaa enää kertomatta.

Kirjan loppua kohden juoni kääntyy selvästi patojen kuuraamista vakavahenkisempiin aiheisiin. Kuninkaat, tärkeät neuvonantajat ja hullut ennustajat täyttävät ne paikat, joissa aiemmin olivat Faldorin maatilan lapset, poikamaiset nahistelut ja mukavat tytöt. Myös hiljainen ääni Garionin pään sisällä nostaa äänensä paremmin kuuluville. Kirjan aloittavan ennustuksen täyttyminen alkaa viedä juonta kohti päämäärää.

Vaikka Eddingsiä on parjattu jaarittelijaksi ja saman tarinan uudelleenkirjoittajaksi, on Kiven vartija merkittävä klassikko suomennetun fantasiakirjallisuuden saralla, onhan moni nuori aloittanut fantasiakirjallisuuden maailmaan tutustumisensa Sormusten herran sijaan Eddingsin kirjoilla.

-Juri Timonen 25.2.2010

Sivu ladattu 708 kertaa 10.1.2011 jälkeen.