PÄIVÄKIRJAPÄIVÄ 2. HELMIKUUTA

[M.G. Soikkeli]

2.2.1999 oli SKS:n innostama kansallinen päiväkirjapäivä. Kotimaisen kirjallisuuden tutkijana siihen oli suorastaan velvollisuus osallistua. Ja verkkonarsistina, tietysti.

Herätys 6:65, Satu nousee lähteäkseen töihin, minä nousen myötä niin kuin vesi joka ei pysyttäydy enää muodossaan kerran liikutettuna. On varhaisaamu, joten kumpikaan ei jaksa laittaa pöytään mitään erityistä särvintä, ruisleipää juustolla ja tomaateilla; Satu keittää sentään espresson, itse juon teetä. Radio soittelee taustalla, ulkona alkaa sinertää pimeän keskeltä silmin nähtävän varhain.

Sadun lähdettyä luen Hesarin loppuun keittiön lattialla. Näen, että on kansallinen päiväkirjapäivä - ainoa sellainen nationalismin muoto johon voin osallistua, joten päätän kirjoittaa päivän muistiin myös itselle, jahka ehdin, en ole varma. Katson videolta loput edellisillan "Leon"-leffasta, se on jopa parempi ja sympaattisempi kuin muistin. Lueksin Nuoren Voiman juttuja, mutta lehti jumala-teemoineen on raskas, se ei kauaa pidä puolessaan - mielen tekee levottomaksi se, että on lähdettävä 11:n junalla Turkuun töihin, enkä koskaan ole varma mitä tarvitsen mukaan. Periaatteessa riittää se, että kannettavan tietokoneen akku on ladattu, mutta kenties jotain tekstejäkin, kirjojakin, olisi taas vietävä kotoa työpaikalle. Elämä on artikkelien ja romaanien painottamaa. Toisinaan ihmettelen mihin on kadonnut kaikki ilo ja huuma kirjoittaa runoa, tai edes lukea sitä, mutta sitten tällaisina päivinä huomaan, että sentään jotkut sanomalehden sanat jäävät kiertämään mieleeni, tänään se on "iltapäivälehtiteologia". Niiden herättämä ilo on samanlaista kuin runon jättämä mielen tila, avartuminen. Uutisten sisällöistä en muista enää yhtään mitään iltaan mennessä, vaikka luen samat aiheet kertaalleen 100+:sta.

Lähtökiire iskee jälleen, vaikka aamuaikaa oli taas ruhtinaallisesti; etenkin videon katseleminen aamulla tuntuu syntisen hyvältä. Ajoin parran, jotta olisin kuin uusi ihminen itselleni tällä viikolla; kun jotkut kätkeytyvät karvoituksen taakse, minulle karvojen poisajaminen kerran kuussa merkitsee naamioitumista. En tunnista pelkistyneitä kasvojani. Tällä kertaa unohdan lähtökiireessa villaisen kaulaliinan ja uikkarit (jos vaikka alkaisin harrastaa uimahallia kunnon ylläpitämiseksi Turun toimipäässä). Pakkasta on kymmenkunta astetta, joten huivin puuttumisen huomaan heti, mutta en lähde enää hakemaan sitä: aikataulu antaa myöten, mutta myöhästymisen riski siinä piilee: 10:31-bussi Puistolan asemalle, sieltä 10:46 K-juna Pasilaan, jossa 11:11 lähtee pikajuna Turkuun; paitsi että se on jälleen vartin myöhässä lähdöstään.

Junassa näkyy muutama salkkumatkalainen enemmän, mutta mitään tungosta ei lennonjohtajien lakko ole tuonut tälle reitille. Aukaisen koneen heti junaan istuttua ja alan kirjoittaa Hyperborea-romaanimme 14. luvun alkua; luvun keskimmäinen osa onkin jo valmiina Erkan kirjoittamana, tosin hion sitä pätkää tekemieni lisäysten suuntaan.

Kannettavan akku riittää täsmälleen Kupittaalle saakka. Otan fillarin lääketieteen talon katoksesta ja rullaan kohti Hämeenkatua. Ketjut ja rattaat ovat niin ruosteessa, että polkeminen sujuu vain vaivoin, mutta jonkinlaisena potkupyöränä tämä vehje toimii talvellakin, ainakin alamäet, ja nopeuttaa työpaikalle saapumista ainakin viitisen minuuttia. Ei sillä että erityinen kiire vielä olisi. Vastaanotto on 15-16, eikä siellä tänään pistäydy kuin muutama opiskelija.

Vastaanoton jälkeen jään kirjoittamaan verkkoon jotain, jota en edes muista jälkikäteen. Skannaan professorin läksiäisjuhlista kehitettyjä valokuvia ja laitan ne omalle sivulleen oppiaineen verkkoalbumiin. Katselen valmiiksi myös seuraavan päivän luentoa, mitä materiaalia pitäisi monistaa ja mitä siirtää verkkoon näkyville. Yleensä teen työhuoneessa kolmea asiaa yhtä aikaa: kirjoitan tai editoin jotain omaa tekstiä, korjailen tai päivitän jotain verkkosivua, ja hoidan siinä välissä pieniä byrokraattisia asioita tai tulevien asioiden pohjatekstejä, lopultahan kaikki tässä työssä on vain tekstiä, kaikki seminaarit ja tulevat esitelmät, joihin on lupautunut, täytyy vain hoitaa tekstinä valmiiksi, niin kaikki järjestyy: ensin sähköpostin tekstinä, sitten dispositiota artikkeliksi täyttäen.

Tänään valikoin ainakin materiaalia lähetettäväksi tamperelaisten DAC-digiopintopiiriin. Saapuneessa sähköpostissa on mm. kuusankoskelaisen peruskoululaisen lähettämä kysymys, olisiko meillä materiaalia Timo Pusasta. Mitä kaikkea voisimmekaan laittaa verkkosivuille, jos ne olisivat kaikkien päivittämiä; jopa seminaariesitelmät voitaisiin siirtää sinne infopaloiksi, joissa on tuotu esille yksi näkökulma lisää tiettyyn tekstiin tai kirjailijaan.

Satelee lunta, mustuus ikkunoiden taka pehmenee, Juslenia on enimmäkseen äänetön, kielten rakennus imee kuiskauksenkin. Kuuden jälkeen lähden käymään Kasarmikadulla, sieltä olen sopinut yösijan Helsingissä työskentelevän hepun kämpästä. Tällä viikolla paikalla on toinenkin yöpyjä, joka bunkkaa huoneistossa täydennellessään opintojaan. Asunto on niin leppoisa puutalokämppä, että sinne on helppo kotiutua, vaikkei viipyisikään kuin yöt. Juon kahvit toisen bunkkaajan kanssa ja jätän makuupussin jälkeeni; sovimme että näemme yhdeksän jälkeen, niin pääsemme molemmat sisälle kämppään.

Palaan työhuoneelle ruokakaupan kautta ja lämmitän kahvihuoneen mikrossa lohikiusausta. Se on ainakin mitä tavallisinta arkea: muutaman kuussa tehtävä rike sitä ekologista periaatetta vastaan, että eineksiä ei syödä, vaan hankitaan ruoat mahdollisimman puhtaina raaka-aikeina mahdollisimman läheltä kotiseutua. Mutta juuri rike on elämää tyypillisimmillään, se poikkeama joka vahvistaa säännönmukaisuuden.

Meitä on laitoksella iltatöissä vain kaksi ihmistä, lisäkseni lehtori, joka hoitaa nyt vs. professorin töitä ja orientoituu kaikkiin keväällä hoidettaviksi tuleviin tentteihin ja kursseihin. Minä puuhailen verkossa, laitan oman verkkolehteni sivulle Timon lähettämän kritiikin Ryhmä99-kirjasta. Kello 20 sammuvat talon tuuletinlaitteet ja käytäville laskeutuu ihana hiljaisuus, mutta huoneet ovat myös karsean viileitä, etenkin lattiat. Satu soittaa välillä, kerron kuulumiset kämpän etsinnästä ja viikonlopun suunnitelmista.

Vasta puoli kymmeneksi ehdin takaisin kämpälle. Toinen bunkkaaja puolestaan lähtee kaupungille kuin vahdista vapautettuna, arvelee palaavansa aamu3:een mennessä. Alkaa iltarutiinityö: lojun makuupussissa patjalla, luen tenttivastauksia, kiroilen, vilkuilen telkasta Milleniumia ja latinoleffaa, keräilen kasaan huomisen maaseutuepiikka-luennon papereita ja tarkastan mitä olen mahtanut unohtaa Mäkelän "Suuri muutto"-kirjasta: milteipä kaiken olennaisen. Tiedän, että luentopäivänä tulee aina kiire lisätä luentoon vielä jotain olennaista, vaikka aihe olisi kuinka hyvin valmisteltu. Nyt ei ole, koska olen pitänyt saman luentosarjan kahdesti aiemminkin ja olen ylivalmentautuneen tavoin liian varma osaamisestani. Unettaa tolkuttomasti, en enää käsitä mikä luetuista tenttivastauksista perustuu luetulle kirjalle ja mikä on vain muuten hyvä; paperit on pakko käsitellä uudelleen huomenna.

Annan huoneen nurkkavalon jäädä palaamaan, koska oletan toisen bunkkaaja saapuvan lähitunteina. Kun herään 5:ltä aamulla, ehkä Hesarin kolaukseen, palelen niin lujasti, että kiipeän lukemaan lehden ja sitten sängylle nukkumaan. Uudelleen herään vasta 8:lta, kun toinen kämppääjä palaa öiseltä retkeltään,virnistää etteipä viitsinyt soittaa vaikka venyi myöhään - ja näyttää paljon virkeämmältä kuin millaiseksi tunnen itseni. Pitkän päiväkirjapäivän narratiivi on ohitse, ja alkaa uus.