* Judith Halberstam: Millennial Masculinities
* Maarit Piipposen väitös Tampereen yliopiston englantilaisessa filologiassa, "(No) More Family: Reading Family and Serial Murder in Patricia Cornwell's Gault- Trilogy". Vastaväittäjänä Judith Halberstam (Univ. of California). 24.3.2000.

HITSAAVA FRIIDU JA NAISDEKKARI

[M.G. Soikkeli]
Kelpaisi ottaa väitöstilaisuuksien protokollaan, että ennen väitöstä yleisö saa kuulla vastaväittäjän taustoittavan asiantuntemustaan käsiteltävään aiheeseen. Tällaista herkkua sai yleisö maistaa Tampereella, kun Judith Halberstam antoi juuri ennen opponointiaan luennon siitä, millaisena hän näkee "feminiinisen maskuliinisuuden", johon siis päivän tohtorikokelaan, Maarit Piipposen naisdekkaritutkimus sujuvasti liittyi. Halberstam kertoili sekä lähtökohdistaan että niistä 1800-1900 -luvuille sijoittuvista keisseistä, joita hän on käyttänyt esimerkkeinä naisen maskuliinisuudesta. Tällaista genderroolia on joskus tavattu tulkita lesbiaaniseksi identiteetiksi, mutta lesboidentiteetti on siis ainoastaan "master signifier" sille, miten maskuliinisuus 'tuotetaan' naisen kehossa.

Halberstamin teoreettisesta kehyksestä ei päässyt luennon aikana selville, mutta hän oli analysoinut genderrooleja niistä truismeista käsin, että feminiinisyys on jotain keinotekoista ja maskuliinisuus jotain "highly natural", jota ei voida täysin siirtää tai esittää kehon biologisesta sukupuolesta riippumatta. Tutkimuskohteekseen Halberstam nimesi ensinnäkin "tribadisen" identiteetin, jota hän oli tutkinut 1800-luvun alkupuolella kirjoitetusta, byronilaiseen maskuliiniseen sankariin samastuneen naisen päiväkirjasta. Toinen tutkittu identiteetti oli "invertti" eli identiteetti, jossa feminiininen haluaa aina maskuliinista osapuolta riippumatta haluajien biologisesta sukupuolesta; lisäksi Halberstam nimesi tutkimuskohteekseen maskuliinisia naisidentiteettejä kuten "stone butch" (1950-luvun amerikkalaisessa kulttuurissa käsitys naisesta joka kieltää fyysisen naisellisuutensa mutta joka Halberstamin mielestä edustaa epäröintiä biologisesti painottuneen invertin ja gender- identiteetin välillä), sekä transgender- ja drag king - hahmot.

Luennon otsikko "Millennial Masculinities" viittasi tutkimukseen, jota Halberstam oli tehnyt vertaillessaan (pohjois)amerikkalaista ja brittiläistä maskuliinisuutta. Mikäli oikein ymmärsin, amerikkalainen miesmalli on tullut dominantiksi koko angloamerikkalaisessa kulttuurissa, mutta 1900-luvun lopulla brittiläinen, nostalgisoitu miesmalli a la Austin Powers on voinut edustaa USA:ssakin positiivista vähemmistömaskuliinisuutta. Halberstamin kiinnostus kohdistui siihen, millä tavoin postmodernina aikana on voitu uudelleen 'löytää' dominantin maskuliinisuuden piirteitä, ilman että on täytynyt kuitenkaan demonisoida mitään sen ulkopuolelle jäävää ryhmää, kuten aiemmin (modernin aikana) on tavattu tehdä.

Tähän uudelleenlöytämiseen kuuluu Englannissa 'hyvän jätkän', "lad"-miestyypin nostalgisointi. Toisaalta työväenluokan maskuliinisuuteen on suhtauduttu primitiivisenä perusmaskuliinisuutena, ja tämä ihailu on viety niin pitkälle, että sosiologisissa kirjoituksissa on suhtauduttu jalkapallohuligaaneihin nykypäivän rehteinä primitiiveinä, alkuperäisten sukupuoliroolien ilmentäjänä. Nämä sosiologiset tekstit olivat Halberstamin mielestä nykypäivän kolonialistinen "Heart of Darkness".

Halberstamin lähtökohdat ja tutkimuskohteet olivat koko lailla tuttuja, mutta hänen tapansa tiivistää genderroolien ongelmallisuus oli niin harvinaisen selkeää, että epäilemättä hänen tutkimuksiinsakin kannattaisi tutustua nähdäkseen miten hän esittää miestutkimuksen historian. Kiinnostavin keissi hänen luennossaan oli analyysi elokuvasta "Housut pois" ("Full Monty"), koska siihen sisältyi ajatus miehuuden (esittämisen) opettelusta naisen (esittämän) maskuliinisuuden kautta. Halberstam nimittäin nosti elokuvan avainkohdaksi tilanteen, jossa strippausta harjoittelevat miehet katsovat "Flashdance"-videolta tanssivaa Jennifer Bealsia. Samastuminen sukupuoliroolin _esittämiseen_ voi tapahtua naista jäljitellen, kun edellä on ensin nähty sama nainen miehen asussa ja roolissa, hitsaajana. Summaten: poikkeavan naiskuvan äärellä miesten kaverisosiaalisuus voidaan uudelleensaumata.

* * * Vaikka varsinaisen väitöstilaisuuden aiheena oli sarjamurhaajafiktio, ei tilaisuus ollut valitettavasti yhtä raflaava kuin Halberstamin napakka johdatus postmodernin ajan genderrooleihin. Tohtorikokelas Maarit Piipponen ja Judith Halberstam juttelivat tuttavallisesti niistä kysymyksistä, joilla Halberstam pyrki laajentamaan väitöskirjan käsittelemiä aiheita. Väittelijä joutui kerta toisensa jälkeen improvisoimaan, koska hänen piti lähestyä aineistoaan laajennetusta näkökulmasta.

Opponoivat kysymykset koskivat lähinnä sitä, millä tavalla sarjamurhaajafiktio kyseenalaistaa normaaliuden käsitteen - koska sarjamurhaaja naamioituu juuri siihen mikä käsitetään ulkoisesti normaaliksi identiteetiksi - ja onko mahdollista ajatella populaarikulttuuria juuri dekkarin kohdalla kompleksisempana kuin millaisena massamedia yleensä käsitetään, eli miten esimerkiksi Patricia Cornwellin dekkarit ovat avoimia vaihteleville tulkinnoille (verrattuna etenkin muihin naisdekkaristeihin, kuten Graftoniin, Paretskyyn ja Highsmithiin).

Väittelijänkin kohdalla jäi selviämättä, millainen on hänen teoreettinen kehyksensä; ainoa vastaus taisi olla "kind of cultural studies", milloin väittelijä ei vedonnut feministiseen tai psykoanalyyttiseen näkökulmaan jotain yksittäistä motiivia käsitellessään. Hmm... niin taisi tehdä Paula Havasteen Tarzan-väitöskin.

Keskustelu sarjamurhafiktiosta toi joka tapauksessa valoa siihen, mitä naisdekkarissa on tapahtunut viimeisen 40 vuoden aikana Jane Marplesta Kay Scarpettaan, miten gendertietoisuus ja ruumis ovat tulleet ihan kirjaimellisesti esille naisdekkareissa ja miten ambivalenttia on suhtautuminen perheen "luonnollisuuteen"; esimerkiksi Cornwellin teoksissa kenenkään "normaaliutta" ei määritellä suoraan. Judith Halberstamin tentatessa, millainen lukufunktio juuri sarjamurhaajaromaaneihin sisältyy, Piipponen totesi lukijan samastuvan masokistisesti murhaajan uhriin mutta kokevan myös (vahingon?)iloa siitä, että hän itse voi tuntea jääneensä henkiin kirjan verikekkereistä.

Opponentti tarttui sitten väitöksessä esiintyvään "thanatografian" (?) ajatukseen eli siihen, millä tavalla kuolleet esitetään ja millä tavalla he saavat juuri kuolleina oman puheenvuoron, jonka meditoijana salapoliisi toimii. Kuolemansyyntutkimuksessa uhria koskevat faktat siis muuttuvat tarinaksi, jonka - Cornwellin tapauksessa - kirjan minäkertoja esittää raadon puolesta. Lopuksi juteltiin puoli tuntia teknologian merkityksestä maskuliinisen ja feminiinisen henkilöhahmon apuvälineenä, mutta Cornwellin kirjoja tuntemattomana putosin täysin kärryiltä.

Lektiossaan Maarit Piipponen vertasi sarjamurhaajaa virukseen, koska tämä ilmiönä levittäytyy kaikkialle, jopa rikoksen ulkopuolelle; Aamulehden haastattelussa (23.3.) Piipponen jo arveli seuraavaksi tutkivansa varsinaisten tappajavirusten tarinoita. Hyvä idea - viruksethan ovat sarjamurhaajia, jotka voidaan esittää yhtä kätevästi niin kulttuurin kuin luonnon lähettiläiksi. Suomalaiseen ilmanalaan ne vain saapuvat vieläkin hitaammin kuin dekkareiden mystiset teurastajat.